Elävissä kuvissa: Ruotsalainen hetki

Ruotsalainen hetki (2014) on  elokuva, joka herätti mielenkiintoni heti, kun siitä ensi kertaa kuulin. Kuinkas muutenkaan, neljä suomalaisen elokuvan terävimpään kärkeen kuuluvaa tähtinäyttelijää, ystävykset, yksi pariskunta ja yksi ex-pariskunta ja elokuvan ideana nimenomaan ja ennen kaikkea näytellä yhdessä. Kun vielä kuvauspaikkanakin toimivat Minna Haapkylän ja Hannu-Pekka Björkmanin kotikulmat Linnunlaulussa, oli projektissa mukava, lapsuuden ja nuoruuden kotifilmi-lyhyelokuvakokeiluihin vivahtava klangi.

Ja jotakin sellaista kieltämättä oli lopputuloskin, lukuunottamatta tietenkin sitä, että tässä "kotifilmissä" esiintyvät kovan luokan ammattilaiset. Yhdessätekemisen iloa kuitenkin viestii se, että pääosien esittäjät on merkitty kaikki myös elokuvan ohjaajiksi, kuten myös elokuvan käsikirjoittaja Teemu Kaskinen.

Paljon lupaavampaa alkua ei elokuvaan keksi. Iskelmälaulaja Kari Lampikallio (Tommi Korpela) ja hänen psykopaattinaisystävänsä Sonja (Haapkylä) yrittävät päästä eroon mattokääröön kietaistusta ruumiista. Seuraavana päivänä olisi lento Maltalle varattuna, joten projektilla on pikkuisen kiire. Lampikallio päättää kääntyä vanhojen ystäviensä puoleen. Sisarukset Antero (Björkman) ja Elisa (Elina Knihtilä) Paulo ovat nykyisen iskelmätähden vanhoja soittokavereita ja jääneet lehdellä soittelemaan solistinsa ampaistessa menestykseen. Katkeruutta ja mielen järkkymistä on aiheuttanut myös Elisan ja Karin onnettomasti aikoinaan päättynyt suhde sekä niin ikään Teiden ritarit -bändiin kuuluneen Harrin katoaminen.

Alkaa absurdi ja makaaberi illanvietto, jossa muistellaan menneitä, tunnetaan epätoivoista, vastakaiutonta rakkautta, repivää mustasukkaisuutta, läheisriippuvuutta, himoa, inhoa ja ylenkatsetta. Kaiken kuorruttaa mustaakin mustempi huumori, sillä tapahtumien priimusmoottori, hävitettävä ruumis, ei tunnu katoavan kuvista millään. Vähän kepeämpää, mutta silti oivaltavan sattuvaa huumoria puolestaan edustaa iskelmämusiikin parodiointi. Lampikallion järkyttävä hittibiisi Sylisi lämpöön on vain aavistuksen (jos ei ollenkaan) parempi kuin uskomattoman kova Poromies Mallorcalla (vai oliko se Rodoksella?!). Kohtaus, jossa Lampikallio laulaa jälkimmäistä kappaletta, "Teurastamolla" eli treenikämpällä, Anteron nakuttaessa kellontarkasti peruskomppia oranssi pipo päässään, oli yksi elokuvan tähtihetkistä, jonka vertaista ei ihan äkkiä tulekaan mieleen. Vielä unohtumattomammin iskelmämusiikki tärvellään aivan elokuvan lopussa, jossa viimeisenkin järjenvalonsa menettänyt Lampikallio laulaa hittibiisiään Töölönlahden jäällä. Tarina on ripoteltu täyteen myös pienempiä hetkiä, jotka absurdiudessaan vetäisevät maton kokonaan katsojan alta. Kaikki näyttelijäsuoritukset ovat vahvoja, mutta kyllä Björkmanin ja Haapkylän yhteiset, täysin nyrjähtäneet kohtaukset olivat latauksessaan kertakaikkisen vaikuttavia ja vetosivat minuun eniten.

Ruotsalainen hetki on elokuva, joka sisältää näennäisen tapahtumattomuuden varjon alla yllättävän vahvoja kuvia ja ristiriitaisia tunne-elämyksiä. Katsoin elokuvan eilen illalla ja koko seuraavan yön näkemäni kuvat ja filmin vinksahtanut yleinen tunnelma risteilivät mielessäni. Tällaista on indie-elokuva parhaimmillaan. Yhteistä, ammattitaidolla toteutettua hauskanpitoa, joka näyttäytyy katsojalle omalaatuisina kohtauksina ja vahvoina latauksina. Toivoisinpa jotakin tämäntyyppistä näkeväni enemmänkin kotimaisessa elokuvassa.

Jos haluat tuskallisen tarttuvan korvamadon ja muutaman vielä tuskallisemman iskelmäkliseen, katso kaikin mokomin virallinen Sylisi lämpöön -musiikkivideo!