Elävissä kuvissa: Tappajan näköinen mies

Viktor Kärppä (Samuli Edelmann) on aina tosissaan, komisario Teppo Korhonen (Martti Suosalo) taas on lähestulkoon aina letkein mielin. Suosalon ja Edelmannin rytmit ja roolityöt pelaavat hyvin yksiin.

Minulta kesti verrattain kauan, ennen kuin tutustuin Matti Röngän Viktor Kärppä -kirjoihin. Näin ollen myös tv:n Tappajan näköinen mies -sarja meni ensimmäisellä kierroksella jotenkin ohi. Muutama vuosi sitten aloin kuitenkin kuunnella Röngän dekkareita äänikirjoina ja tykästyin paitsi Röngän tyynen jännittävään tarinointiin myös lukijana toimineen Jukka-Pekka Palon pehmeään ääneen. Minulle Viktor Kärppä onkin ollut aina nimenomaan Palo, joten tunsin Lauri Nurksen ohjaustyötä kohtaan pientä epäreilua epäluuloa. Koska Kärppää kuitenkin esitti suursuosikkini Samuli Edelmann ja koska olin sittemmin nähnyt telkkarista mukiinmeneviä katkelmia sarjastakin, tahdoin ehdottomasti ylittää ennakkoluuloni ja katsastaa elokuvan.

Viktor Kärppä lähtee rajan taakse esittelemään huvilaa entiselle armeijakaverilleen. Matkalla hän kohtaa myös oman lapsuudenkylänsä tytön, ongelmiin joutuneen Julian. Avio-ongelmien kanssa painiskeleva Kärppä palaa takaisin Suomeen, mutta ei tiedä, että hänen autoonsa on ujutettu pieni tuliainen. Kärppä ajautuu keskelle Venäjän sisäistä ja vähän ulkoistakin salaliittojuonittelua ja pian hänen perässään ovat sekä SUPO että venäläiset terroristit. Tapahtumat eskaloituvat Venäjän uuden ja uudistusmielisen naispresidentin Helsingin vierailuun.

Tappajan näköinen mies pohjautuu Röngän Tuliaiset Moskovasta -romaaniin. Vuonna 2013 olen näköjään luonnehtinut kirjan tyyliä lungiksi toiminnaksi. Tällainen oli myös odotukseni elokuvasta ja siksipä yllätyin melkoisesti siitä, kuin toiminnantäyteinen elokuva onkaan. Väkivaltaa, murhia, rytinöitä ja actionia oli sen verran paljon, että siitä oli lungius kaukana. Ihan aidosti säpsähtelin ja säikähtelin taitavasti leikattua elokuvaa katsoessani. Mutta vaikka leffassa riitti rankkoja kohtauksia, ei siinä toisaalta ollut turhaa mässäilyä ja toimintamachoilua. Esimerkiksi ylimääräisiä ja epäuskottavia räjähdyksiä en muista nähneeni ainoatakaan. Siitä huolimatta lienee syytä antaa varoituksen sana, sillä kaikista herkimmille jotkut kohtaukset voivat olla liikaa ja hieman ihmettelen elokuvan saamaa K12-merkintää. Kyllä en menisi 12-vuotiaan kummityttöni kanssa tätä katsomaan.

Siitä huolimatta ja osin juuri sen takia nautin elokuvaelämyksestä suuresti. Tarina oli jännittävä ja mielestäni onnistuttu puristamaan yhteen elokuvaan hyvin, olkoonkin, että aiemmasta Kärppä-tuntemuksesta ehdottomasti oli hyötyä leffaa katsellessa. Suomalais-venäläinen tarina täyttää kansainvälisenkin trillerin elementit kepeästi ja toteutus on näyttävällä tasolla. Näyttelijäsuoritukset ovat täyttä timanttia. Samuli Edelmann toi Kärppään minulle uutta ja kiehtovaa vaaran tuntua, Teppo Korhonen on vanha suosikkini jo kirjoista ja Martti Suosalo veti roolityöllään pisteet kotiin. Hänen ja niinikään hyvän roolityön tehneen Ville Haapasalon hahmot toivat muuten tiukkaan tarinaan kaivattua kepeyttä ja huumoria. Maria Ylipää ja Krista Kosonen ovat aina tasaisen varmoja, mutta naisista esille nousi ennen kaikkea kameran rakastaman Anni-Kristiina Juuson esittämä moniulotteinen ja herkkä Julia.

Hyvillä mielin voin todeta olevani iloinen siitä, että voitin ennakkoluuloni elokuvan suhteen. Nurksen ohjaus ei häpeä alkuperäisiin kirjoihin verrattuna. Itselleni avautui henkilöhahmoista ja ehkä osin tapahtumistakin aivan erilaisia näkökulmia. Viihdyttävä elokuva ei kalpene kansainvälisten kilpailijoidensakaan rinnalla. Jonkinlaista ulkopoliittista viestiäkin halusin tästä lukea. Vaikka demokratiaa ja oligarkkien korruptiota vastustava naispresidentti tuntuu tällä hetkellä Venäjällä varsin kaukaiselta ajatukselta, pientä tyydytystä toi sekin, että Ville Haapasalo patsasteli Punaisen torin kupeessa Freedom Unstopable -paita päällään.