John Williams: Stoner


Tämä kirja olisi saattanut jäänyt minulta lukematta ja ylipäänsä huomaamatta, ellei alati valpas kirjablogiyhteisö olisi alkanut siitä kuiskutella. Toinen lukemista edistävä seikka on kirjan kansikuva, heti ensi näkemältä se ei pelkästään kiinnittänyt huomiota, vaan myös kosketti. Lähikuva vanhan miehen parrakkaista kasvoista. Kuinka paljon kiinnostavammat ja vivahteikkaammat ne ovatkaan kuin ne nuoret kasvot, joihin olemme tottuneet. Nuoret kasvot ovat vielä tyhjät, vanhoissa näkyy elämä.

Tähän väliin pieni kevennys. Kun mieheni näki, mitä kirjaa luin, hän kiinnostui siitä huomattavan paljon. Opin, että on olemassa rockmusiikin alalaji stoner rock. Olin tuolloin lukemisessa varsin alkuvaiheessa, mutta olin melko varma, että tätä aihetta kirjassa ei tultaisi käsittelemään ja oikeassa olin.

Stonerissa ylipäätään ei oikein voi nähdä musiikkia. Jos oikein pinnistän, ehkä se olisi joku haikea, menetetystä rakkaudesta kertova, kaunismelodinen sävelmä, mutta ei oikein kuitenkaan. Stonerin ääni on kirjan lehtien rapinaa, mustekynän rahinaa, ehkä kirjoituskoneen naputtelua ja kaikuvia ääniä yliopiston käytävillä. Useimmat yliopistossa opiskelleet pystyvät varmaan palauttamaan mieliinsä iäkkään professorin tai opettajan, jonka koko persoonallisuus tuntuu kiertyneen hänen akateemisen kiinnostuksenkohteensa ympärille. Henkilö on iätön ja ajaton, mutta opiskelijan näkökulmasta vanha kuin taivas, hahmo, jolle on mahdotonta kuvitella nuoruutta tai ylipäätänsäkään elämää yliopiston ulkopuolella. John Williamsin Stoner kertoo juuri tällaisen henkilön elämäntarinan.

Ei juonesta sen enempää, William Stonerin elämä menee niin kuin sen on tapana mennä. On hyviä hetkiä, ehkä enemmän haikeita. On rakkautta, mutta sitäkin enemmän työtä. Stoner on monella tapaa intohimoinen persoona, mitä tulee hänen kutsumukseensa, mutta kuitenkin toisaalta avuton suurempien voimien liikkeessä. Ja jossakin vaiheessa hän havahtuu siihen, että elämä oli. Williamsin kirjoittama loppukohtaus on yksi kauneimmista, mitä sillä saralla olen koskaan lukenut.

Tiesin etukäteen kirjan olevan vähäeleinen, pienisuuri kirja. Alku oli melko verkkainen ja vähän jo hermostuin, maltanko antautua kirjalle. Kärsivällisyys kuitenkin kannatti, sillä vaikka tuossa yllä kutsuin päähenkilön elämää melko tavanomaiseksi, niin onko tavanomaista elämää lopulta olemassakaan? Tuskin. Tutustuessani Stoneriin ja muihin hänen elämänsä ihmisiin, hyppäsin hitaasti virtaavaan veteen mukaan. Williams kertoo yhden ihmisen elämänkaaren ja sen myötä esiin tulee kappale historiaa, johon kuuluu mm. molemmat maailmansodat. En kuitenkaan miellä kirjaa historialliseksi romaaniksi, sillä teemat ovat yleisinhimillisiä ja universaaleja. Myös miljöö, yliopistomaailma, on sopivan ajaton. Osin tästä syystä kirja varmastikin on noussut nyt, 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen suosion ja huomion kohteeksi. Mahdollisesti samoista syistä se ei herättänyt kovin suurta kiinnostusta 1960-luvulla.

William Stonerin hahmo on kiehtovin fiktiivinen hahmo, johon olen pitkiin aikoihin tutustunut. En osaa päättää, onko hän elämäänsä uskomattomalla intohimolla suhtautuva henkilö, joka suuressa viisaudessaan ymmärtää luopua turhasta tai mahdottomasta eli siis humanisti sanan suurimmassa merkityksessä. Vai onko hän nahjus, joka ei korota ääntään niissä kohdissa, missä se minun mielestäni olisi välttämätöntä, mutta itsepäisesti pitää päänsä asioissa, joissa voisi myös taipua. Sitkeä hän joka tapauksessa on. Stonerista tulee mieleen vaivaiskoivu (tai ne kasvit, mitkä työllä ja vaivalla elävät Stonerin kotitilan vähäravinteisessa mullassa): ei erityisen näyttävä, mutta uskomattoman kestävä, sitkeä ja luotettava.

Ja itse asiassa, juuri tämä mielleyhtymä mieleeni nousi jo ensimmäisellä kerralla kun kirjan kansikuvan näin.

John Williams: Stoner (Stoner 1965)
Bazar 2015.
Suomentanut Ilkka Rekiaro
306s.

Kommentit

  1. Minä pidin myös kovasti Stonerista, luin sen englanniksi kun ensimmäiset blogipostaukset alkoivat tippua ja kehua sitä. Mutta kuten useat ovat todenneet, suomalaisen käännöksen kansikuvalla ei ole mitään tekemistä itse kirjan kanssa -- Stonerillahan ei ole partaa eikä hän elä niin kauan, että hänestä olisi voinut tulla tuon näköinen vanhus.
    Minua kosketti henkilökohtaisesti eniten tuo akateemisten piirien kyräily sekä tuo niin tuttuakin tutumpi professorin ja nuoren opiskelijanaisen (rakkaus)suhde. Niitä on todellinenkin elämä täynnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ostin tämän kannen täysin! Kirjassahan sanottiin useasti, kuinka Stoner oli ikäistään vanhemman näköinen. Parta-asiaan en kyllä tosin kiinnittänyt edes huomiota. Minun mielikuvissani Stoner ehkä näytti tuolta viimeisinä päivinään. Englanninkielisessä versiossa kansi onkin huomattavasti klassisempi ja Stoner nuorempi - ja akateemisempi!
      Näin olen ymmärtänyt omien opiskeluaikojeni valossa, että yliopistomaailma ei taida olla ihan helpompia työyhteisöjä, siinäkin kuvauksessa Williams onnistuu hyvin,

      Poista
  2. Minusta Stoner on montaa: Intohimoinen, itsepäinen, herkkä, kiihkeä, salaperäinen, uhri, voittaja...Ehdottomasti tuli mieleen professori Coleman Silk Rothin kirjasta Ihmisen tahra. mutta siinä, missä Stoner kuin alistui monen asian edessä ja toisten ei, Coleman painoi täysillä päälle, mutta tunnetuin seurauksin.

    R. piti tästä myös paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Stonerin kiehtovuus on varmasti juuri siinä, että hänessä on niin monta puolta. Hahmossa riittää tutkiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Mieheni kiinnostui kirjasta myös (senkin jälkeen, kun kuuli, ettei tarinalla ole mitään tekemistä stoner rockin kanssa), mutta olin napannut sen kirjastosta mukaani pikalainalla. Täytyy hankkia omaan hyllyyn myös!

      Poista
  3. Minunkin mielestäni Stoner on tavattoman hieno romaani: vähäeleinen ja kuitenkin elämää täynnä, raporttimainen ja silti kaunokirjallinen - kokonaisvaltainen taideteos. Toistaiseksi kirjavuoteni vahvin käännösromaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä joka sanasta Katja! Tuo mainitsemasi raporttimaisuus minua alussa hämäsi, mutta sitten se imaisi mukaansa, tai kaunokirjallisuus vei voiton, mene ja tiedä :)

      Poista
  4. Minulle kävi samoin. Kirja alkoi jotenkin hitaasti, mutta kuin huomaamatta se veti mukaan imuunsa vastustamattomalla voimalla. Kiinnyin Stoneriin aivan valtavasti. Loppu on todella koskettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppu on kyllä hieno, niin kuin päähenkilön kuvaus muutenkin. Kiehtova kokonaisuus!

      Poista
  5. Hyvin kirjoitat vaikuttavasta kirjasta. <3 Allekirjoitan täysin ajatuksesi. Hieno kirja kaikessa eleettömyydessään. Hyvä tuo huomiosi humanistista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Eleettömyydestä tulee mieleen tyylikäs ja sitä tämä kirja myös on.

      Poista
  6. Kyllä kirjablogiyhteisö vasta onkin hyvä juttu, ajattele jos tämä olisi mennyt sinulta ohi. <3 Ja minulta, sillä minulle kävi samoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta Krista! Ja tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta ;)

      Poista
  7. Minä tilasin tämän heti, kun olin lukenut muutamia hyviä arvioita, mutta yhä se vain odottaa sopivaa lukuhetkeä.
    Tuosta kuvauksestasi, nahjusmaiseltakin tuntuva, vaatimaton, mutta sitkeä ja itsepäinen vaivaiskoivu tuli mieleeni isäni ikäluokan suomalaismiehet. Tuottavatko köyhät olot ehkä tällaisia persoonallisuuksia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, kyllä varmasti on niin. Ei nykyisessä länsimaisessa yltäkylläisyydessä kasva yhtä vaatimattomia ja sitkeitä persoonia. Stonerinkin elämä yliopistossa, sehän oli luksusta hänen vanhempiensa elämään verrattuna.
      Lue ihmeessä tämä, kunhan vain sopiva tilaisuus tulee!

      Poista
  8. Itse en ole tätä vielä lukenut, mutta mietin, että miksiköhän tämä on käännetty vasta/juuri nyt? Kirja on nimittäin hitti myös täällä Norjassa, käännös ilmestyi viime vuonna ja tuolla samalla kannella kuin Suomessa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit