John Williams: Stoner

Tämä kirja olisi saattanut jäänyt minulta lukematta ja ylipäänsä huomaamatta, ellei alati valpas kirjablogiyhteisö olisi alkanut siitä kuiskutella. Toinen lukemista edistävä seikka on kirjan kansikuva, heti ensi näkemältä se ei pelkästään kiinnittänyt huomiota, vaan myös kosketti. Lähikuva vanhan miehen parrakkaista kasvoista. Kuinka paljon kiinnostavammat ja vivahteikkaammat ne ovatkaan kuin ne nuoret kasvot, joihin olemme tottuneet. Nuoret kasvot ovat vielä tyhjät, vanhoissa näkyy elämä.

Tähän väliin pieni kevennys. Kun mieheni näki, mitä kirjaa luin, hän kiinnostui siitä huomattavan paljon. Opin, että on olemassa rockmusiikin alalaji stoner rock. Olin tuolloin lukemisessa varsin alkuvaiheessa, mutta olin melko varma, että tätä aihetta kirjassa ei tultaisi käsittelemään ja oikeassa olin.

Stonerissa ylipäätään ei oikein voi nähdä musiikkia. Jos oikein pinnistän, ehkä se olisi joku haikea, menetetystä rakkaudesta kertova, kaunismelodinen sävelmä, mutta ei oikein kuitenkaan. Stonerin ääni on kirjan lehtien rapinaa, mustekynän rahinaa, ehkä kirjoituskoneen naputtelua ja kaikuvia ääniä yliopiston käytävillä. Useimmat yliopistossa opiskelleet pystyvät varmaan palauttamaan mieliinsä iäkkään professorin tai opettajan, jonka koko persoonallisuus tuntuu kiertyneen hänen akateemisen kiinnostuksenkohteensa ympärille. Henkilö on iätön ja ajaton, mutta opiskelijan näkökulmasta vanha kuin taivas, hahmo, jolle on mahdotonta kuvitella nuoruutta tai ylipäätänsäkään elämää yliopiston ulkopuolella. John Williamsin Stoner kertoo juuri tällaisen henkilön elämäntarinan.

Ei juonesta sen enempää, William Stonerin elämä menee niin kuin sen on tapana mennä. On hyviä hetkiä, ehkä enemmän haikeita. On rakkautta, mutta sitäkin enemmän työtä. Stoner on monella tapaa intohimoinen persoona, mitä tulee hänen kutsumukseensa, mutta kuitenkin toisaalta avuton suurempien voimien liikkeessä. Ja jossakin vaiheessa hän havahtuu siihen, että elämä oli. Williamsin kirjoittama loppukohtaus on yksi kauneimmista, mitä sillä saralla olen koskaan lukenut.

Tiesin etukäteen kirjan olevan vähäeleinen, pienisuuri kirja. Alku oli melko verkkainen ja vähän jo hermostuin, maltanko antautua kirjalle. Kärsivällisyys kuitenkin kannatti, sillä vaikka tuossa yllä kutsuin päähenkilön elämää melko tavanomaiseksi, niin onko tavanomaista elämää lopulta olemassakaan? Tuskin. Tutustuessani Stoneriin ja muihin hänen elämänsä ihmisiin, hyppäsin hitaasti virtaavaan veteen mukaan. Williams kertoo yhden ihmisen elämänkaaren ja sen myötä esiin tulee kappale historiaa, johon kuuluu mm. molemmat maailmansodat. En kuitenkaan miellä kirjaa historialliseksi romaaniksi, sillä teemat ovat yleisinhimillisiä ja universaaleja. Myös miljöö, yliopistomaailma, on sopivan ajaton. Osin tästä syystä kirja varmastikin on noussut nyt, 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen suosion ja huomion kohteeksi. Mahdollisesti samoista syistä se ei herättänyt kovin suurta kiinnostusta 1960-luvulla.

William Stonerin hahmo on kiehtovin fiktiivinen hahmo, johon olen pitkiin aikoihin tutustunut. En osaa päättää, onko hän elämäänsä uskomattomalla intohimolla suhtautuva henkilö, joka suuressa viisaudessaan ymmärtää luopua turhasta tai mahdottomasta eli siis humanisti sanan suurimmassa merkityksessä. Vai onko hän nahjus, joka ei korota ääntään niissä kohdissa, missä se minun mielestäni olisi välttämätöntä, mutta itsepäisesti pitää päänsä asioissa, joissa voisi myös taipua. Sitkeä hän joka tapauksessa on. Stonerista tulee mieleen vaivaiskoivu (tai ne kasvit, mitkä työllä ja vaivalla elävät Stonerin kotitilan vähäravinteisessa mullassa): ei erityisen näyttävä, mutta uskomattoman kestävä, sitkeä ja luotettava.

Ja itse asiassa, juuri tämä mielleyhtymä mieleeni nousi jo ensimmäisellä kerralla kun kirjan kansikuvan näin.

John Williams: Stoner (Stoner 1965)
Bazar 2015.
Suomentanut Ilkka Rekiaro
306s.