Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu

Maailman sisällä on monta maailmaa, joista minä en tiedä mitään, hän ajatteli.

Vuosikymmenestä toiseen romanikulttuuri pysyy mysteerinä ja kummastelun kohteena valtaväestölle. Vaikka suvaitsevaisuudesta ja integraatiosta puhutaan paljon maahanmuuttokysymysten yhteydessä, tuntuu romanikysymys kuuluvan jollekin ihan omalle taajuudelleen. Romanit ovat tuttuja ja ikään kuin kuuluvat kalustoon, mutta siitä huolimatta he edustavat pysyvästi toiseutta. Maailmamme sisällä on romanimaailma, josta me muut emme tiedä juuri mitään ja jos jotain tiedämmekin, emme ainakaan ymmärrä.

Syystä tai toisesta romanikulttuuri on kiehtonut minua aina. Muutama päivä sitten mieleeni tuli, että perisavolaisesta suvustani löytyy myös poikkeuksellisen tummia piirteitä ja näin on ollut jo usean sukupolven ajan. Ehkäpä suonissani virtaa muutama pisara romaniverta?

Kiba Lumbergin Musta perhonen oli aikoinaan melko järisyttävä lukukokemus. Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu ei ehkä ollut lukukokemuksena aivan yhtä jykevä, mutta siitä huolimatta se imi sisuksiinsa, keinutti ja riepotti vuorotellen. Aivan erityinen kiitos on annettava kirjan nimelle, sillä juuri äitien (ja tyttärien) kohtalosta tarina kertoo. Kirja on itse asiassa sukutarina, jossa raskaiden hameiden, liian usein toistuvien synnytysten ja väkivallan alla hauraat äidit kannattelevat itseään ja perhettään, huomatakseen tyttäriensä murtuvan samojen taakkojen alla. Miehet ovat kirjassa sivuroolissa, eikä heistä kovin ruusuista kuvaa maalata. Ainoastaan perheen kantaisä Väinö ja hänen poikansa Niki näyttäytyvät hyvinä perheenisinä, jotka onnistuvat rakentamaan jonkinlaisen sillan romaniperinteiden ja valtakulttuurin välille. Muuten isät, aviomiehet ja pojat ovat kirjassa enimmäkseen väkivaltaisia, mustasukkaisia tai vähintäänkin piittaamattomia sovinistisikoja, jotka perustelevat naisen alistamista perinteillä.

Kuinka hyvin Björk sitten onnistuu romaniyhteisöä kuvaamaan, sitä en osaa sanoa. Varmasti mukana on jonkin verran tahallista kärjistämistä. Toisaalta vasta paikalleen pysähtyneiden kiertolaisten sopeutumisvaikeuksia staattiseen yhteiskuntaan kuvataan varsin todentuntuisesti. Ilmeisesti on myös osittain niin, että kiertolaiselämän päätyttyä naiset ovat jääneet entistä voimakkaammin kodin seinien sisäpuolelle, siinä missä miehet ovat säilyttäneet liikkuvan elintavan esimerkiksi ravien, musiikin ja kaupanteon parissa.

Sikri, Astri, Marita, Assi ja Teresa ovat mustalaisnaisia kolmessa sukupolvessa, kaikki rikkonaisia. Sikri edustaa sitä sukupolvea, joka lopettaa kiertämisen ja asettuu aloilleen, mutta joutuu romanitapojen vuoksi asumaan erossa vanhimmasta tyttärestään. Kuten kirjassa sanotaan, mustalaistytöt joutuvat astumaan liian varhain aikuisuuteen. Niin käy Maritalle, joka joutuu toimimaan äitinä nuoremmille sisaruksilleen ja pian huomaakin jo itse keinuttavansa omaa lastaan. Hänenkään perheensä ei tule koskaan olemaan kokonainen. Mustalaisäidin kehtolaulun ironia piilee siinä, että tavat, jotka pitävät heimokulttuuria yhtenäisenä ja joiden katsotaan suojelevan romaneita, itse asiassa samalla siirtävät ongelmat sukupolvelta toiselle. Puhumattomuus ja häpeät estävät aukaisemasta asioita, jolloin tyttäret ja pojat astuvat samoihin kuoppiin vuosikymmenestä toisiin.

Mustalaisäidin kehtolaulu soi kauniina, mutta ennen kaikkea haikeana.

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Like 2014
273s.