Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset

Hessu Laine on toimittaja, jolla on tapana joutua kiperiin tilanteisiin. Ensimmäisen kerran Hessu on seikkaillut Kuoleman varjo -dekkarissa, jota en ole lukenut. Siitä huolimatta miehen mukaan pääsi hyvin tässä Rakkaat lapset -romaanissakin, sen verran itsenäinen teos oli.

Hessu lähtee kotikaupunkiinsa Ouluun äitinsä sairastuttua. Oleskelusta tulee odotettua pidempi ja huolten määrää lisää Mallu-serkun tyttären katoaminen. Hessu alkaa selvittää tapausta ja huomaa olevansa rikollisen toiminnan jäljillä. Samalla aikaa Hessun tunne-elämä menee sekaisin, sillä hän tapaa vanhan tyttöystävänsä Paulan, jolla on edelleen taito laittaa miehen pää pyörälle. Erinäisten tapahtumien ja hetken mielijohteiden seurauksena Hessu löytää itsensä Imatralta, jonne hän on seurannut salaperäistä naista. Hän aavistelee olevansa sukulaistyttönsä jäljillä, mutta ennen kuin tapaus ratkeaa, hän ehtii joutua monta kertaa kiipeliin.

Rakkaat lapset jätti minulle lukijana kaksijakoisen olon. Kirjassa on paljon hyviä piirteitä. Juoni on hyvä, kiinnostava ja kaiken lisäksi pääpiirteissään vielä periaatteessa ihan mahdollinenkin skenaario. Hessu Laine on hyvä hahmo, varsin tavallinen suomalainen mies kaikkine hyvine ja huonoine tyyppipiirteineen. Myös kerronta yltää parhaimmillaan varsin laadukkaaseen menoon, aivan erityisesti jännittävä takaa-ajokohtaus savottakämpän ympäristössä oli erinomaisesti ja dynaamisesti kirjoitettu. Toiminnan kuvaaminen on selkeästi Kaikkosen ominta aluetta.

Se, mikä kirjassa jäi vaivaamaan, oli sen viimeistelemättömyys. Muutamat kirjoitusvirheet ovat asia sinänsä, mutta enemmän häiritsi kerronnan epätasaisuus. Varsinkin kirjan alkupuolella Kaikkonen sortuu selittelemään asioita turhankin pitkästi ja alleviivaavasti. Mutta jostakin kumman syystä joku toinen asia jää selittämättä kokonaan, jättäen lukijan syvän hämmennyksen valtaan: mitä oikein tapahtui? Myös sinänsä hyvässä juonessa oli muutamia epäloogisuuksia henkilöhahmojen toiminnassa, jotka olisi ollut helppo hioa kuntoon pienellä miettimisellä.

Se, mikä erottaa Piia Kaikkosen Rakkaat lapset maamme eturivin dekkareista on tekstin hionnan määrä. Vielä yhden tai kahden kirjoituskierroksen jälkeen yllä mainitut puutteet olisivat varmasti hioituneet pois. Suhtaudunkin Hessu Laineeseen toiveikkuudella. Kyseessä saattaa hyvinkin olla hiomaton timantti, josta huolellisella hinkkaamisella kuoriutuu jalokivi. Mutta työtä se vielä vaatii. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka käy.

Ps. Erityismaininta Sampo Kaikkoselle hienosta kansikuvasta, joka tukee itse tarinaa hienosti.

Toisaalla blogistaniassa:
Kirsin kirjanurkka

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset
Nordbooks 2013
200s.
Arvostelukappale