Blaine Harden: Leiri 14. Pako Pohjois-Koreasta

Pohjois-Korean olemassaolo rassaa minua. Se on niin kuin selässä oleva sietämätön kutina, joka vaivaa vähän koko ajan, mutta jota ei millään pysty raapimaan. En liene ainoa tuntemuksineni, mutta siitäkin huolimatta jälleen hurjissa otsikoissa oleva diktatuuri porskuttaa eteen päin, joskin onnahdellen. Länsimaalaisia vaivaa jonkinlainen turtumus Pohjois-Korean suhteen. Itse havahduin tähän asiaan pari vuotta sitten lukiessani Barbara Demickin Suljettu maa -Elämää Pohjois-Koreassa -teosta. Pohjois-Korea on vähän niin kuin sketsivaltio. Mahtipontiset uutisankkurit, pompöösit sotilasparaatit, nukkavierut olemukset ja pulska johtaja saavat meidät pikemminkin huvittuneiksi. Se tosiasia, että miljoonat ihmiset näkevät nälkää maassa, jossa ei ole minkäänlaista demokratiaa tai mielipiteen vapautta, unohtuu.

Blaine Hardenin Leiri 14 paljastaa jotakin vieläkin hirveämpää, nimittäin vankileirien todellisuuden. Todeksi sitä ei tosin tahtoisi uskoa. En luule olevani ainoa lukija, jonka mieleen ensimmäisten kymmenten sivujen aikana hiipi useinkin epäilys tarinan todenperäisyydestä. Mieli halusi suojella itseään järkytykseltä. Vaikka Shing Dong-hyuk ei ehkä meidän mittapuullamme mitattuna olekaan täysin luotettava todistaja, ei silti ole syytä epäillä, etteikö hänen tarinansa olisi totta. Harden vyöryttää säälimättä sivu sivulta lukijan eteen väkivaltaa, epätoivoa, ilmiantoja ja ihmisarvon kertakaikkista riistämistä. Pakkotyö, silmitön väkivalta ja murhat eivät itse asiassa edes ole kirjan pahinta antia. Kaikista hirveintä on se, kuinka vangeilta on riistetty myös inhimillisen olemassaolon perusta tuhoamalla terveet mahdollisuudet ihmissuhteisiin. Päähenkilö Shingin suhde äitiin on alusta pitäen epäterve ja kaikkiin muihin ihmisiin Shing suhtautuu potentiaalisina vastustajina. Pikku pojalla ei ole kavereita, ainoastaan muita lapsia, jotka kilpailevat samasta, liian vähäisestä ruoasta. Jo pienestä pitäen Shingille on opetettu, että hän on paha ja saastainen perheensä syntien tähden. Ainoa tapa puhdistaa itseään on tehdä mukisematta töitä ja ilmiantaa muita vankeja, jos nämä syyllistyvät rikkeisiin. Tai edes suunnittelevat niitä. Shing on valmis vaikka mihin, jos tarjolla on ylimääräinen kaaliannos. Kun Shing vahingossa tiputtaa ja rikkoo ompelukoneen, häneltä katkaistaan sormi. Kun äiti ja veli jäävät kiinni pakoyrityksestä, hiillostetaan 13-vuotiasta poikaa tulella.

Jos Shingin tarina vankileiriltä on järkyttävä, yhtä uskomaton on myöskin hänen pakotarinansa. Jonkinlaista fatalistista uskoa johdatukseen on pakko tuntea tarinaa lukiessa. Paon onnistuminen on ollut niin monista pienistä asioista kiinni. Todellä hyväksi kirjan nostaa loppuosa, jossa kuvataan Shingin vaikeuksia sopeutua vapaaseen maailmaan. Mitä muuta voisi odottaakaan ihmiseltä, jolla ei ole ollut normaaleja ihmissuhteita, ei kiintymystä ja sen osoituksia, ei mitään muuta eettistä jalustaa kuin vankileirin ihmisarvoa polkevat säännökset ja vartijoiden mielivalta?

Natsien keskitysleirit toimivat vain muutaman vuoden saaden hirveää tuhoa aikaiseksi. Vaikka Pohjois-Koreassa ei tiettävästi ole suoranaisia tuhoamisleirejä, ei vangin henki ole leireissä minkään arvoinen. Nämä leirit ovat toimineet jo vuosikymmenten ajan ja niitä perustetaan koko ajan lisää. Hardenin haastattelemat avustustyöntekijät tuskailevat, kuinka vähän Pohjois-Korean asia herättää ihmisissä kiinnostusta. Yksikään upporikas maailmantähti ei ole noussut tukemaan Pohjois-Koreaa. Vaikka Etelä-Korea tukee voimakkaasti pohjoisesta saapuvia loikkareita, ei suurta kiinnostusta niemimaan yhdistymiseen ole. Kuinka kalliiksi yhdistyminen tulisikaan? Jo loikkareiden sopeutuminen Etelä-Korean elämäntyyliin on vaikeaa. Kuinka vaikeaa olisi kokonaisen aivopestyn kansakunnan sopeutuminen, joista enää harva muistaa aikaa ennen Korean sotaa ja jonka merkittävä osa kärsii kognitiivisista vaikeuksista sekä alentuneesta suorituskyvystä aliravitsemuksen seurauksena? Kiinalla on omat sotilaspoliittiset syynsä pitää Pohjois-Koreaa puskurivaltiona vaurasta Etelä-Koreaa vastaan. Eikä unohtaa sovi Pohjois-Korean ydinaseuhittelua, mikä laskee länsimaiden innostusta puuttua tilanteeseen.

Niinpä koko maailma odottaa sitä, että Pohjois-Korea romahtaa omaan mahdottomuuteensa. Hardenin kirjassa näkyy toiveikkuus siitä, että vallanvaihto ja heikko uusi johtaja jouduttaisi kehitystä. Viime kuukaudet ovat kuitenkin osoittaneet, että Kim Jon-unilla ei ole minkäänlaista aikomusta hellittää vallan kahvasta. Sillä aikaa kun Kimin dynastia nauttii luksuselämästä (mikäli siis pysyy hengissä, toisin kuin diktaattorin sedälle kävi viime vuoden lopulla), näkee tavallinen kansa nälkää, vangeista puhumattakaan.

Leiri 14 oli kuin painajaisuni, joka oli pakko katsoa loppuun asti. Minulle se aiheutti lukujumin, sillä vaikka yöpöydällä odottaa kiinnostava kirja, en ole saanut luetuksi sivuakaan moneen päivään. Sen sijaan olen lukenut netistä yhä karmeampia Pohjois-Koreasta kantautuvia uutisia, katsellut satelliittikuvia laajenevista vankileireistä. Todellinen ensimmäisen maailman ongelma valittaa, että tuli pikkuisen paha mieli pohjoiskorealaisten puolesta. Mutta toisaalta, ehkä asiat muuttuvat juuri sillä tavalla, että yhä useammalle tulee vähän epämukava olo. Ja toivottavasti tämä kirjaesittelykin siihen osaltaan vaikuttaa. Toivon, että mahdollisimman moni lukisi Hardenin kirjan pelottelustani huolimatta. Ja jos tämä on jo luettu, suosittelen ehdottomasti myös Demickin kirjaa (linkki alhaalla). Siinä missä Leiri 14 kuvaa vangin elämää, selviää Suljetusta maasta, millaista elämä on niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä. Eipä kovin kaksista sekään.

Barbara Demick: Suljettu maa 

Blaine Harden: Leiri 14. Pako Pohjois-Koreasta
Gummerus/Elisa Kirjan e-kirja 2012
195s.