Tuomas Kyrö: 700 grammaa

Huomasin, että ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä kun luin ensimmäisen tuomaskyröni, Mielensäpahoittajan. Jotakin hurahtamisestani kertoo se, että sen jälkeen olen lukenut Kerjäläisen ja jäniksen, Mielensäpahoittajan ja ruskeakastikkeen ja Miniän sekä kuunnellut Liiton! Ja nyt siis tuon blogiini vuoden sisällä jo kuudennen Tuomas Kyrön kirjan, 700 grammaa. Sopiipa vielä hyvin näin olympialaisten kynnykselle.

700 grammaa on näistä kuudesta kirjasta ehdottomasti haastavin luettava. Ensinnäkin lähtöasetelma on aika outo, kirjan kertoja on jumalhahmo, ei niinkään kaikkivaltias vaan virkamies, erikoisalanaan yksilön ja kansakunnan sielunhoito urheilun avulla. Ammatillisessa kriisissään hän päättää kokeilla, mitä pystyy tekemään täydellisestä keskinkertaisuudesta, Ilmari Kivestä, Suomi Finland.

Tarina lähtee keriytymään auki kaukaa, saunaan syntyvistä Kiven kaksosista ja myönnän ensimmäisen sadan sivun jälkeen olleeni hivenen hämmentynyt ja pitkästynyt: mistä kirja oikeastaan kertoo, tätähän on vielä pitkästi kolmattasataa sivua jäljellä, mitä kiinnostavaa tässä enää voi tapahtua?


Tapahtuihan siinä yhtä sun toista, mutta juonen kertominen tuskin saa ketään tarttumaan kirjaan. Lyheysti sanottuna, eräässä dramaattisessa tilanteessa Ilmari Kivi päättää hypätä yli kahdeksan metriä pituutta. Todellisuudessa kirja kertoo kuitenkin Kyrölle ominaiseen tapaan suomalaisuudesta, tällä kertaa urheilusta pyhimmän, yleisurheilun kautta. Kyrö rakentaa suomalaisen urheiljan prototyypin, rakennuspalikoinaan riippuvuus, ylimitoitetut odotukset ja suomalainen alakuloisuus. Listaan voisi lisätä vielä itseinhon ja ryssimisen pelon. Mistä kaikki johtuu? Miksi ruotsalaiset hyppäävät pitemmälle ja korkeammalle, miksi Mieto häviää sadasosasekunnilla?


Siksi, että suomalaisen sielu on raskas. 


Ihan ajattelemisen arvoinen ajatus.


Tuomas Kyrön veijarimaisen tyylin tuntee, mutta tätä kirjaa ei selkeästi ole kirjoitettu pienimmässäkään määrin kieli poskessaa. Paikoin kirjailijan ilmaisu on jopa pakahduttavan runsasta, mikä kertonee intohimoisesta suhteesta käsiteltävään aiheeseen. 


Pidän Kyrön tavasta käyttää kunnioitusta herättävän kokoista populaarikulttuurista tietovarastoaan. Lukemattomat anekdootit tuovat nostalgisia muistoja, mutta Kyrö onnistuu viittaamaan Sulo Viléniin yhtä hienostuneesti kuin Jean-Paul Sartreen.


700 grammaa edellyttää mielestäni jonkinlaista kiinnostusta (penkki)urheiluun avautuakseen ja viihdyttääkseen. Vaikka yleisurheilua seuraankin, oli tämä minulle tähän asti lukemistani Kyrön kirjoista vähiten mieluisa. Toisaalta edelleenkin voin sanoa viihtyneeni Kyrön tekstissä hyvin, joten ei ollut huono tämäkään!


Tuomas Kyrö: 700 grammaa
Wsoy 2009 (e-kirja)
379s.