Anni Polva: Voi noita miehiä!
Teini-iässä kesälukemistoni koostui jossakin vaiheessa melkeinpä pelkästään Anni Polvan kirjoista. Topakat ja kipakat sankarittaret kävivät esikuviksi ja höpsön vauhdikkaat käänteet tyydyttivät romantiikannälän. Jonkinlaisen uusrenessanssin koin Polvan kanssa vielä parikymppisenä, mutta sen jälkeen en ole hänen kirjojaan lukenut, muusta romanttisesta kirjallisuudesta puhumattakaan.
Tänä kesänä päätin testata, toimiiko Polva edelleen ja onnistuin jopa löytämään kirjastosta sellaisen romaanin, jota en vielä aiemmin ollut lukenut. Eipä sillä, että juoni olisi päässyt paljon yllättämään: kipakka ja reipas kaunotar, komea maatalon isäntä, lukuisia väärinkäsityksiä ja metkuja, jalat alta sulattavia silmäyksiä ja niin edelleen. Pakko sanoa, että lukiessani vuonna 1962 ilmestynyttä Voi noita miehiä! -kirjaa kuulin liukuhihnan surisevan taustalla Polvan pyöritellessä elementtejä paikoilleen: ukonturjakkeestaan mustasukkainen vanhempi nainen, naps! vetovoimastaan liian itsevarma elostelija, pam! ikuinen poikamies, joka kaikista maailman naisista ihastuu juuri päähenkilöön, klik! Tarina on valmis!
Vaikka juoni ei päässyt yllättämään, on Polvalle pakko antaa tunnustusta. Nyrpistelin ensimmäiset sivut nenääni itsestäänselvälle juonelle ja paikoin kömpelöllekin tarinankuljetukselle, mutta huomasin kohta olevani sivulla 70 ja jatkavani täyttä häkää eteenpäin. Polva osaa viihdyttää ja se kai tällaisessa kirjallisuudessa onkin pääasia.
Voi noita miehiä! ei kuitenkaan ole Polvan parhaimpia. Kirjaa lukiessa tuli useaan otteeseen mieleen, että aika on ikävästi ajanut juonen ohi lavatansseineen ja agraarin elämäntavan ihannointineen. Ja jos minä, maatalon tyttö ja toisinaan lavatansseissakin käyvä lukija olen sitä mieltä, voi monen muun olla nykypäivänä aika vaikea löytää samaistumiskohteita tarinasta. Aivan erityisesti vanhanaikaisuus lässäytti kirjan lopun, jonka pitäisi olla ihanan romanttinen. Kirjan sankari paljastui tämän päivän vinkkelistä tarkasteltuna ylimustasukkaiseksi sovinistiksi, joka ei salli vaimonsa opiskelevan ja mikä pahinta, naiselle tämä on ihan ok!
Kyllä jätti pahan maun suuhun, vaikka monta tyytyväistä tyrskähdystä sitä ennen sainkin kirjan parissa aikaiseksi. Sen verran nostalgiseksi olo kuitenkin tuli, että suosittelen kevyeen kesälukemistoon ehdottomasti Anni Polvaa, mutta en ehkä juuri tätä kirjaa!
Anni Polva: Voi noita miehiä!
Karisto 1980 (alkup. 1962)
224s.
Minä olen aivan tietämätön Polvan kirjoista, en ole jostain syystä ikinä lukenut niitä. Muita vielä paljon vanhempia tyttökirjoja kyllä luin, kaikki Alcottit ja Montgomeryt, jotka vain kirjastossa oli.
VastaaPoistaMinä taas en ole lukenut Montgmerya, Alcottia vähän, ehkä tietyssä iässä on luonnollista jumiutua johonkin kirjailijaan tai sarjaan:)
PoistaOi! Mullakin oli ystävättären kanssa Anni-vaihe! Lainasimme Joroisten kunnankirjastosta peräperää koko tuotannon. Jotain niissä oli! Vähän niin kuin halpa suklaa: pahaa, mutta hyvää:) Saman ystävättären kanssa meillä oli myös Nummelan ponitalli -vaihe (ennen Polvaa) ja David Eddings -vaihe. Toisilla oli teini-ikä, meillä oli niin intensiivinen lukutoukkaharrastus, että äitini soitti rehtorille ja varmisti, voiko liikaa lukea.
VastaaPoistaTiedoksenne muuten, ettei voi, jos välillä myös syö ja nukkuu.
Halpa suklaa, hyvä määritelmä! Huh, hyvä tietää, ettei liikaa voi lukea. Ainakin toistaiseksi olen muistanut syödä hyvin, nukkuminen kyllä joskus jää liian vähiin:)
PoistaKuulun ihan samaan sarjaan: olen pilannut esiteini-ikäni ahmimalla anni polvani. Luin nämä gradua tekiessä uudelleen ja täytyy myöntää, että eivät iskeneet juuri samasta syystä yhtään: maailmankuva on kovin vanhanaikainen ja mm. sovinistinen. Jos vertaa Hilja Valtosen kirjoihin, niin Valtonen oli kyllä huikeasti edellä aikaansa!
VastaaPoistaJoo, mutta tosiaan mun oma maailmankuvani miesten ja naisten välisistä suhteista on aina ollut juuri tuollainen kuin Polvan kirjoissa: naisen pitää olla kipakka ja topakka. Montakohan suhdetta olen saanut pilattua =O Ystävälläni muuten oli taas sellainen perinteisen romantiikan kuva parisuhteista, että lopussa löytyy prinssi ja naisen pitää olla vähän avuton. Täytyy sanoa, että hänellä meni paljon paremmin miessuhteissa irl..
Ooh, mielenkiintoista teorian soveltamista käytäntöön. Kieltämättä joskus minäkin ehkä olin aika hukassa, kun poikaystävä tai joku jonka sellaiseksi halusin, ei käyttäytynytkään niin kuin Polvan kirjoissa:) Mutta jotenkin olen halukas edelleen liputtamaan topakoiden sankarittarien puolesta, sillä jossakinhan se onnellinen loppu kuitenkin aina odottaa, eikö niin ;)
PoistaOi Anni Polvaa... kipakka ja topakka ja reipas, juuri niin! Tuli ihan nostalginen fiilis pelkästään tuon kannen näkemisestä. :-)
VastaaPoistaHuomasin, että alkuperäisissä 60-luvun painoksissa on ollut kivemmat kannet, mutta kyllähän nämä henkivät nostalgiaa ja kesää:)
PoistaTäällä taas on luettu Polvalta vain Tiina-kirjoja. Niistä tulee aina mummula ja kesä mieleen. Oi joi...
VastaaPoistaHmm, mutta mietin tässä että jospa pitäisi lukea Polvalta nyt jotakin muuta. Jos tämä oli paikoin perus-Polvaa ikävämpi, niin tuleeko mieleesi yhtä tai useampaa nimekettä, jota voisit häneltä erityisesti suositella?