A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen

Muinaisen juutalaisen myytin mukaan maailmassa on 36 hyvää ihmistä, joiden hyvät teot peittävät loppujen tekemät pahuudet. Mikäli nuo 36 kuolevat yhtä aikaa, maailma tuhoutuu.

Venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara huomaa, että joku murhaa hyviä ihmisiä eri puolilla maailmaa. Uhreilla on joitakin yhtäläisyyksiä ja tärkein niistä on se, että jokaisen selässä on valtava palohaava tai tatuointi. Tommaso on tutkimustensa kanssa yksin, kunnes kööpenhaminalainen poliisineuvottelija Niels Bentzon alkaa tutkia tapauksia yhdessä astrofyysikko Hannah Lundin kanssa. Parivaljakko huomaa, että lyhyen ajan sisällä maailman eri kolkissa on kuollut 34 hyvää ihmistä - siis kaksi on enää jäljellä.

A.J. Kazinski nimen takaa löytyy kaksi tanskalaista miestä; elokuvaohjaaja Anders Rønnow Klarlund ja kirjailija-käsikirjoittaja Jacob Weinreich.

Harvoin olen joutunut kesken kirjan muuttamaan mielipidettäni niin totaalisesti kuin tällä kertaa. Kirjan ideahan on aivan loistava. Lähtökohta on niin kutkuttavan jännittävä, että odotukset nousevat välittömästi. Nimittäin aina, jos hyvä kirjan aihe "hukataan" keskinkertaiseen ja viimeistelemättömään toteutukseen, näen punaista ja syljen savua. Ja aluksi näyttikin pahalta. Muokkailin jo mielessäni kitkerää arviota siitä, mikä on lopputulos, kun kaksi elokuvantekijää kuvittelee, että kirjan kirjoittaminen on helppoa. Ensimmäinen kolmasosa kirjasta vaikutti nimittäin lähinnä pitkäksi venähtäneeltä elokuvakäsikirjoitukselta. Loistavasta lähtökohdastaan huolimatta tarina käynnistyi hitaasti, ei herättänyt sen syvällisempiä ajatuksia ja kieli (kaikki taannoisen KBF-postaukseni lukeneet nauravat nyt makeasti), kieli oli luvalla sanoen tasapaksua. Pelkkää päälausetta päälauseen perään.

Olin siis sommitellut jo erittäin kriittisen arvion mielessäni, mutta onneksi jatkoin lukemista, sillä hieman ennen puoltaväliä tahti muuttui aivan toiseksi ja tarina imaisi mukaansa vastustamattomasti. Nielsin ja Hannahin toisen osan yritys estää seuraava murha tarjosi lukijalleen pulssia nostattavaa jännitystä, samoin viimeisen osan pakomatka ja lopunajan punaisenkarmea tunnelma.

Alkukankeuden jälkeen myös kirjan asiasisältö sai lukuisia näkökulmia: millainen on tanskalaisten suhtautuminen maahanmuuttajiin tällä hetkellä, entä ääri-islamin näkökulma länsimaisuuteen? Millainen on maailmankaikkeus, mitä pyhät tarinat oikeastaan opettavat ja kertooko matematiikka samasta asiasta? Lopulta pohdittiin jo rajatilakokemuksia ja hyvyyden ja pahuuden problematiikkaa. Onko paha aina pahaa, vai voiko joskus olla liian hyvä?

Näistä esimerkeistä huomaatte, että Viimeinen hyvä ihminen tarjoaa keskimääräistä jännäriä huomattavasti enemmän ajattelemisen aihetta. Siitä huolimatta kirja on kepeää luettavaa ja vaikka välillä liikutaankin melko rajatiedollisissa sfääreissä, ei ainakaan allekirjoittaneella niskakarvat nousseet kertaakaan koholleen. Ja pidän sitä siis hyvänä asiana, kauhukirjallisuudesta kun ei tässä tapauksessa ole kysymys.

Kaiken kaikkiaan trilleri tarjoaa sekoituksen menevää jännitystä, elokuvallisia maisemia (haluan matkustaa Tanskaan ja kaipaan uudelleen sateiseen Venetsiaan!) ja vähän sielullista pohdintaa niin vakuuttavasti ja viihdyttävästi, etten ollenkaan ihmettele, että kirjan oikeudet on myyty jo 16 maahan. Eikä varmasti aikaakaan, kun voimme hikoilla jännityksestä myös elokuvateattereissa.

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand 2010)
Otava 2011. 
Suom. Päivi Kivelä
475s.