torstai 6. lokakuuta 2011

KBF 9: Rakkaudesta kieleen vai intohimosta aiheeseen?


Teen tunnustuksen: olen epäkielellinen henkilö. Vähän yllättävää lukumaanikolta, joka pitää kirjablogia ja kuvittelee jopa olevansa kohtuullisen näppärä kirjoittaja, eikö?

Oikeastaan olen tiennyt tämän jo jonkin aikaa. Valaistuin viime talvena kirjallisuustieteen luennoilla. Laskin mielessäni, että olen istunut yliopisto-opintojen puitteissa ainakin kuudella tai seitsemällä eri oppiaineen tieteenhistoriakurssilla ja torkkunut aina lingvistisen käänteen tapahtuessa. Tällä kertaa pysyin kuitenkin hereillä, sillä huomio oli hämmentävä: joku oikeasti lukee kirjallisuutta kielen takia! Ehkä hän hurmioituu monipuolisesta ja sointuisasta sanastosta, kenties rytmi ja poljento tuntuvat sielun sopukoissa saakka. Analyyttisemmät kiinnittävät huomionsa kielen rakenteisiin, aikamuotojen käyttöön tai sijamuotojen vivahteikkuuteen.

Yllätys yllätys, minä en kuulu kumpaankaan joukkoon. Totta puhuen, kiinnitän kieleen huomiota vain silloin jos se on erityisen hyvää tai huonoa. Jos asia tulee ymmärretyksi herättämättä liian montaa kertaa ärtymystä (mitä liiallinen kielellä kikkailukin saattaa aiheuttaa), olen ihan tyytyväinen. Se, mikä ratkaisee, pidänkö kirjasta vai en, on sen sisältö. Olen paatunut humanisti ja yhteiskuntatieteilijä. Jos kirja ei saa minua pohtimaan jotakin asiaa laajemmasta näkökulmasta (olipa aihe sitten poliittinen, taloudellinen, historiallinen, filosofinen, uskonnollinen tai mitä tahansa), en ole kovinkaan vaikuttunut. Sitä vastoin kirja voi olla kömpelönäkin hyvä ja vaikuttava, mikäli se herättää jonkin uuden ajatuksen tai huomaan tarkastelevani aihetta kokonaan uudesta näkökulmasta.

Esimerkiksi vastikään lukemani kirja Pohjois-Koreasta herätti minut horroksesta. Ei sen kielessäkään kyllä mitään vikaa ollut, ei sen puoleen. Elokuussa taas luin Odelman ja tunnistin kyllä, että Katja Kaukonen kirjoitti kauniisti ja oli selvästi hionut kerrontansa timanttiseen terään. Mutta kun kirja ei herättänyt minussa halua nousta barrikadeille tai edes pysäyttänyt hetkeksi ajattelemaan muita kuin epäarkisia asioita, jäi fiilis 'ihan ok' -tasolle. Talvella yritin sivistää itseäni José Saramagolla, mutta en kertakaikkiaan päässyt kaikkia totunnaisia kirjoitussääntöjä rikkovaan kieleen sisälle. Taidan olla kielellinen puritanisti.

Kuulostaako tämä snobbailulta? Se ei ole tarkoitukseni. Puhtaasti viihteellinen ja heppoinenkin kirja voi pysäyttää, mikäli aihe sattuu olemaan itselle juuri siihen aikaan ja paikkaan sopiva. Sellaiset kirjat muodostuvat itselle läheisiksi, vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi, mitä moisessa rääpäisyssä näen.

Sitä paitsi, olen vähän kateellinen niille lukijoille, jotka osaavat hahmottaa kielen kuvioita.

Arvoisat lukijat, nyt on aika tunnustaa väriä! Oletko kanssani asialinjalla ja etsitkö uutta ajateltavaa? Vai kuulutko niiden kadehdittavan lyyrisiin henkilöihin, jotka jaksavat maistella hurmaavia sanoja aina uudelleen ja uudelleen?


Millainen on hyvä kirja? Riittääkö kaunis kieli tai vetävä tarina vai tarvitaanko molempia?

30 kommenttia:

  1. Kylläpä kuulosti tutulta! Ja ajattelin Odelmasta ja Saramagon jutuista samoin.

    Mielestöni kuitenkin nautin hurmaavista sanoista, kiinnitän huomiotani kielenkäyttöön ym.
    Ärryn helposti turhanaikaisesta kielikikkailusta, mitä esim. juuri Saramago mielestäni harrastaa. (Tiedän olevani tässä suhteessa vähemmistössä, koska S on tietysti hyvin arvostettu kirjailija.)

    Minulle riittää vetävä tarina perushyvällä kielellä. Kielen ei siis tarvitse olla mitenkään erikoisen kaunista tai muuten nousta erityisesti esiin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kiinnostavasta keskustelunaloituksesta! Minä tarvitsen ehdottomasti molempia puolia (paitsi ehkä tietokirjoissa) ja olen usein sanonutkin, että hyväkään tarina ei ole minusta ole todella hyvä, ellei kieli ole onnistunutta; ja päinvastoin, hieno kieli nostaa tavanomaisen tarinankin keskitasoa paremmaksi.

    Minäkin olen humanisti, mutta lingvisti ja vielä tekstianalyysiin erikoistunut. :)

    VastaaPoista
  3. Kuulun Jennin kanssa samaan osastoon, eli molempi parempi. Saatan joskus hihkua omassa puheessanikin (epähuomiossa) mukaan tulleisiin sanojen käyttöön ja vääntelyyn ja nautin, kun keksin yhteyksiä eri sanojen väleihin. Ei meinaa puheesta tulla mitään, kun pitää miettiä sanojen hienouksia ja yhteyksiä.

    Toisaalta pidän kirjassa siitä, että siinä on sanomaa.

    Mutta kirja ilman toista puolta on minusta jotenkin vajaa, ja olen aina miettinyt, että miksi esim. kiinnostavia elämäkertoja pitää kirjoittaa niin huonolla kielellä. Samoin kuin kantaaottavia kirjoja. Mielestäni toinen puoli ei saisi syödä toista puolta kirjasta.

    VastaaPoista
  4. Kuten Jenni yllä, myös minä olen humanisti, taustani juuri lingvistiikassa ja siinä tekstianalyysissä (vaikka nyttemmin opiskelenkin vähän muuta). Minua erityisesti kiinnostavat kielen yhteiskunnalliset ulottuvuudet, kirjoittajan kielelliset valinnat. En edes osaa ajatella kieltä jotenkin sisällöstä "erillisenä" kirjan piirteenä.

    Nautin myös hyvästä kielenkäytöstä ja kiinnitän kieleen huomiota lukiessani. Se ei kuitenkaan tarkoita, että innostuisin kovin kruusatusta tai "runollisesta" kielestä tai ylettömästä kikkailusta. Ehei, parhaista parhainta on vaivaton, kirkas ja selkeä kieli. Turha, perusteeton monimutkaisuus, kömpelöt metaforat ja raskaat virkkeet taas turhauttavat niin, että kirja saattaa jäädä kesken, vaikka aihe kuinka kiinnostaisi.

    Yhden Saramagon olen lukenut, ja tykkäsin muistaakseni kyllä :)

    VastaaPoista
  5. Morre: huh, en ole ainoa! Minäkin hurmaannun sanoista ja huomaan kyllä suovani itselleni kirjoittajana enemmän vapauksia kuin toisille lukijana ollessani :D

    Jenni, hupsis mikä lapsus! Siis lingvistikot ovat luonnollisesti myös humanisteja :D Olen kyllä kanssasi samaa mieltä siitä, että molempi parempi ja hyvä kieli nostaa tavallisen tarinan arvoa. Mutta jotenkin minä en siitä välttämättä nauti sen enempää, kääk!

    Mari A., itsekin historioitsijana ja yhden elämäkerran kirjoittaneena tunnustan esim. historiakirjoittajien helmasynniksi tylsän kielenkäytön. Tiedemaailma on kielen suhteen aika puritaanista ja itsenkin opiskeluaikoina iskin päätä siihen puuhun useampaan otteeseen. Elämäkerta tai kantaaottava kirja, joka on sujuvalla ja raikkaalla kielellä kirjoitettu on todellinen helmi :) Hyvin sanottu tuo viimeinen lauseesi.

    VastaaPoista
  6. Hyvä aihe!

    Mulle kelpaa kaikki - mahtava kieli, mukanaan vievä tarina tai ajattelemaan pistävä sisältö. Parasta tietysti on jos kaiken saa samassa paketissa, mutta vähempikin riittää.

    No, ei kauniskaan kieli tietysti vakuuta jos sisältö on tyhjänpäiväistä, tai hyväkään tarina viihdytä jos kieli on ihan kökköä. Mutta kuitenkin arvostan kirjoja milloin mistäkin syystä, enkä oikein osaa asettaa mitään ominaisuutta kunnolla etusijalle. Jos on ihan pakko valita, niin ehkä sitten otan hyvän tarinan - joka mielellään herättää myös monenlaisia ajatuksia. :)

    Jos kieli tuntuu turhan kikkailevalta niin se saattaa kyllä hyvinkin ärsyttää, mutta Saramagon kohdalla en ole ajatellut niin koska hänen tekstinsä tuntuu virtaavan ihan luonnostaan sellaisena kuin se on, ilman mitään kikkailua. Mutta sen verran erikoisesta tyylistä on tietysti kysymys että ei se tosiaan varmasti kaikkia miellytä! :)

    VastaaPoista
  7. Miia: yhteiskunnallinen ulottuvuus kielessä on jotenkin niin kaukana minusta, mutta ymmärrän kyllä pointtisi ja believe me, ihailen sitä! Olisipa hauska lukea joskus siitä näkökulmasta kirjoitettu arvostelu (vink vink!) :)

    Satu: ollaan ihan samoilla linjoilla. Kaikista paras tilanne on tietenkin se, että sekä sisältä että kieli on tasokkaita ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, keskenään balanssissa.

    VastaaPoista
  8. "Totta puhuen, kiinnitän kieleen huomiota vain silloin jos se on erityisen hyvää tai huonoa."

    Lainasin kirjoituksestasi kohdan, joka sopii minulle hyvin :) Nautin kyllä usein ansiokkaasta kielestä ja tykkään "makustella" ihania lauseita ja sanoja, mutta kuitenkin aina tärkeintä on se tarina.

    VastaaPoista
  9. Olen kanssasi asialinjalla, mutta kuten muillakin kommentoijilla niin myös kielellä on väliä. On erittäin raskasta lukea surkealla kielellä kirjoitettua kirjaa, vaikka aihe olisi miten kiinnostava. Toisaalta se, että huomaa, että kieleen on kiinnitetty liikaakin huomiota aiheuttaa välillä ärsytystä, esimerkiksi huomasin tällaisen ilmiön itsessäni paljon kehutun Riikka Pulkkisen kirjoja lukiessa. Hyvä kieli on luonnollista, soljuvaa, tarinaa luonnollisesti eteenpäinvievää kuten esimerkiksi suuresti ihailemallani Sirpa Kähkösellä.

    Sinäkin historioitsija ja elämäkerturi, hauskaa! Minä tosin vasta olen "wanna-be" elämäkerturi. Kirjoitin juuri blogissani biografia-seminaarista, johon viime viikolla osallistuin. Käy kurkkaamassa, jos kiinnostaa.

    VastaaPoista
  10. Olen sekä että, mutta kallellani kieleen. Luen jopa aiheista, joísta en muuten lukisi, jos kieli on uskomattoman kaunista ja täydellistä. Nadeem Aslam hioi kuukausikaupalla Elävältä haudattuja vapaaehtoisessa eristyksessä ja tulos oli uskomaton, mutta ei mitenkään silti 'väkisin väännetty'. En olisi ilman Nadeemin kielen sointia lukenut kirjaa. Kieli sai minut siis kiinni ahdistavaan aiheeseen, jota en melkein kestä, mutta jonka haluan tiedostaa eli kaikki pimeä Afganistanissa.

    VastaaPoista
  11. Minä en osaa sanoa kumpaan suuntaan kallistun. Kirjassa on oltava hyvä tarina ja sisältöä. Tarina, joka imaisee mukaansa on ihana kokemus.
    Mutta minä rakastan lyyristä kieltä niin paljon! Odelma on täydellinen esimerkki. Rakastuin siihen kirjaan täysin ja siihen, miten jokaisella sanalla on merkityksensä, ettei ole mitään ylimääräistä. Molempi parempi. :D

    VastaaPoista
  12. Olen ahne, tahdon molemmat!

    Vaikea kuvitella viisaidenkaan ajatusten kiinostavan, jos kieli on kovin kömpelöä.

    Oikein kauniit kuvat voivat kyllä toisaalta joskus korvata ajatuksen, tai siis, aina ei välttämättä tarvitse ymmärtää ihan tarkasti, innostavat mielikuvat riittävät.

    VastaaPoista
  13. Jos pitää valita, valitsen kielen. En pysty nauttimaan kirjasta, jos kielenkäyttö tökkii. Eikä kielen välttämättä tarvitse olla mitenkään erityisen taiteellista tai kikkailevaa ollakseen hyvää - yksinkertainen on usein kaunista.

    Sisältöä kirjassa pitää tietysti olla - jotakin mikä koskettaa. Sisältöä voi kuitenkin löytyä sekä tarinakeskeisistä että kieleen pohjaavista kirjoista.

    Olen usein sanonut, että minulle kirjassa pitää olla hyvät henkilöhahmot ja nautittavaa kielenkäyttöä. Jos nämä kaksi ovat kunnossa, juonella ja tapahtumille ei sitten olekaan minulle niin väliä.

    Olen siis ehdottomasti enemmän kieli-puolueeseen kallellaan. Liiallinen juonikeskeisyys voi jopa ärsyttää ja pitkästyttää minua. Tuntuu ettei kirjassa tapahdu mitään, jos siinä koko ajan tapahtuu kauheasti jotain ;)

    VastaaPoista
  14. Mä taian kanssa olla niitä, joille vetävä tarina on yleensä pääasia, mutta sen voi todellakin pilata huono kieli. Joskus tulee kyllä kiinnitettyä huomiota kauniisiin lauseisiin, jos tarinalta malttaa. :)

    VastaaPoista
  15. Susa, samassa veneessä siis ollaan!

    Jaana, en ole lukenut Pulkkista ollenkaan, mutta hänen kohdalla olen kuullut muittenkin sanovan samaa. Kävinkin heti blogissasi! Elämäkerturi täälläkin, tosin tieteellisesti mitattuna vain gradun tasolla, mutta kuitenkin :)

    Leena, kiinnostava pointti! Tosi on, että jos aihe on hirveän ahdistava ja kamala, voi kaunis ja aika "koristeellinenkin" kieli tuoda siihen ikään kuin lohtua ja niin tarinan jaksaa lukea!

    Anki, hauska tuo kommenttisi Odelmasta! Minusta nimittäin jokainen sana oli jotenkin niin monimerkityksinen että merkityksiä oli ihan liikaa... tai jotain. En osaa oikein kuvata asiaa paremmin. Mutta ihanaa, kun saman asian voi nähdä niin eri tavoin :)

    Erja, kyllä kirjallisuuden suhteen saa ollakin ahne! Kuvat ovat tosiaan kauniita ja tuovat lisämerkityksiä. Tosin pitkällisten kuvailujenkaan fani en ole... apua, mistähän minä itse asiassa pidänkään?!:D

    Liisa, henkilöhahmojen merkitystä ei tosiaan voi yliarvioida. Ja valitettavan usein niin tehdään. Yksiulotteiset henkilöt ärsyttävät kyllä pahimmillaan yhtä paljon kuin huono kieli! Luulen ymmärtäväni mitä tarkoitat liiallisella juonikeskeisyydellä. Joskus takavuosina luin pari Ilkka Remestä, mutta kyllästyin kun juoni jatkui ja jatkui ja aina tuli joku uusi käänne... siis ihan hienoa, että ideoita riittää, mutta less is todellakin more!

    Jossu, juuri näin! Kyllä joskus joku oikein onnistunut lause pysäyttää, kun se on sopivassa kohdassa.

    VastaaPoista
  16. kieli! oi kyllä! mutta ei mitään loputtomia kikkailuja tai koukeroita, vaan ilmaisuja ja hallintaa, joka kantaa ja vie tarinaa. minäkään en oikeastaan osaa erottaa kieltä ja tarinaa: jos toinen toimii, niin toisenkin on toimittava minulle. tyylikeinoja voi olla toki monia - huomaan olevani kauniin proosan lisäksi viehättynyt esim. yksinkertaiseen miehisen ironiseen suomalaiskerrontaan. jotain vetävää hömppää voi joskus lukea vaatimatta kieleltä juuri mitään, mutta sellainen on poikkeus eikä koskaan käy sydämeen. snobbailua tuo mitä kirjoitit ei missään nimessä ole, minusta on hauska, että me lukijat olemme erilaisia. its olen täysin auditiviinen oppija/ihminen ja "kuulen" jutut tarkasti. kiinnostava kysymys!

    VastaaPoista
  17. Anni.m.: niin kaikelle on paikkansa ja aikansa. Minä olen hyvin vahvasti karun ja pelkistetyn suomalaisen kerronnan ystävä. Mutta eihän sitäkään aina jaksa, välillä on kiva lukea jotakin muuta. Nyt muuten luen sellaista, joka on mielestäni sitä karun miehistä, mutta kielellisesti ilottelevaa. Ja pidän siitä! ;)

    VastaaPoista
  18. Minä ihailen kieltä ja sanoja. Välillä ärsyttää, kun luen jotain kirjaa niin nopeasti, että en ehdi kiinnittää huomiota kieleen, sillä haluan vain tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.

    Sinänsä minulle kelpaavat kaikki kirjat, jotka pitävät otteessaan. Kirjan ei tarvitse olla kielellinen ilotulitus, joskus se voi jopa häiritä.

    Luen juuri Minna Canthia ja ihailen joitakin hänen käyttämiään erikoisia sanoja. Samalla myös hämmästelen, että oliko tuokin nykyaikaisena pitämäni sana jo tuolloin käytössä.

    VastaaPoista
  19. Minä taidan olla juuri niin hätäinen, että haluaisin vain lentää sivuilla mahdollisimman nopeaa :)

    Canth on kyllä yllättävän moderni kirjailija, samoin Aho.

    VastaaPoista
  20. Mielenkiintoinen aihe! Minulle tämä on pitkälti lukutuulen, -ajan ja -paikan kysymys. Työmatkaliikenteessä, lentokoneessa tai muussa keskittymisen kannalta haastavassa tilanteessa luen mieluiten kohtalaisen suoraviivaista kerrontaa, jossa kielen pääasiallisena tehtävänä on imaista lukija mukaan tarinaan. Rauhallisempina hetkinä voi sitten olla nautittavaa syventyä kirjoihin, joissa kieltä voi makustella ihan sen itsen tarjoaman esteettisen elämyksen takia.

    Sellaisissakin kirjoissa, joissa kieleen ei varsinaisesti kiinnitä huomiota, kieli voi olla loistavaa juuri sen takia, että se toimii niin saumattomasti osana kirjan kokonaisuutta, ettei sitä edes ajattele erillisenä palikkana. Kirjoitin taannoin Nick Hornbyn kirjasta, jossa hän ilmaisi asian mielestäni osuvasti omasta kirjailijan näkökulmastaan: "I am not particularly interested in language. Or rather, I am interested in what language can do for me, and I spend many hours each day trying to ensure that my prose is as simple as it can possibly be. But I do not wish to produce prose that draws attention to itself, rather than the world it describes, and I certainly don't have the patience to read it."

    VastaaPoista
  21. Minä olen ns. kieli-ihminen. Rakastan kieltä ja kieliä - olen opiskellut aika monia muitakin kuin suomea. Suomen murteet ovat mielestäni ihania, olen aika tarkka oikeakielisyydestä, vaikka toki tiedän, etten itsekään kirjoita virheettömästi, ja pidän tietyssä määrin kielellä leikittelystä sekä uudissanoista jne.

    Kielen täytyy olla puhdasta ja sujuvaa, että jaksan lukea jotakin kirjaa, mutta nautin silti ennen kaikkea hyvästä tarinasta, psykologisesta jännitteestä ja elävistä henkilöhahmoista. Luen tosi vähän ja harvemmin mielelläni ns. lyyristä proosaa, jossa suurin pointti on kielen kauneus tai erikoisuus. En ole asiasta mitenkään ylpeä, mutta viimeistään nyt olen tajunnut sen, etteivät tuollaiset teokset ole makuuni, vaikka olen ehdottoman iloinen, että sellaisiakin tehdään kunniaksi kielelle sekä sen elävyydelle.

    VastaaPoista
  22. Luru, olipa ihan mahottoman hyvä sitaatti Hornbyltä! Juuri noin minäkin sen asian muotoilisin! Ja totta tosiaan, kaikelle on oma paikkansa ja aikansa.

    Karoliina: lyyrinen proosa ei ole minunkaan juttuni, kuten tiedät. Mutta olen ihan samaa mieltä siitä, että onneksi sitäkin kirjoitetaan. Kunnioitan tosi paljon tällaisia kirjailijoita ja pidän heidän kirjojaan tärkeinä kirjallisuudelle ja kirjallisen kielen kehittymiselle. Vaikka itse en sitten jaksaisikaan niitä lukea :)

    VastaaPoista
  23. Oi, minäkin tykkäsin Lurun lahjoittamasta Hornby-sitaatista. Ja toivon, että se löytyy The Complete Monosyllabic Spreestä (vai miten se meni), jonka juuri ostin ulkomaan matkalta. :)

    Ja Amma, niinpä. ;)

    VastaaPoista
  24. Karoliina, sieltä se juuri löytyy. (Polysyllabic!) Toivottavasti tykkäät kirjasta!

    VastaaPoista
  25. Amma, en tajunnut, että tässä palkitaan...Olisin paneutunut ja kertonut sinulle, miten lumikurkien kyyneleet valuvat alas Afganistanin vuorten rinteitä ja maakellarien piilossa tuoksuvat rusujen terälehdet samalla kun...kaikki kauhea tapahtuu kuitenkin, maassa jossa lapsistakin tedään tappajia ja joissa naiset ja tytöt ovat ongelmajätettä. En vieläkään tajua että luin sen kirjan, mutta luen joskus uudestaan.

    Odelmasta sen verran, että sinun Odelma-arvostelusi ei unohdu minulta ikinä. Marraskuussa, kun maa martona makaa, minun on palattava lukemaan se uudestaan, en putoa marrasmelankoliaan. Nauran vieläkin: Se kertoi sinusta ihanan paljon!

    VastaaPoista
  26. Onpas jälleen virkistävä aihe, joka poiki minulla yhden idean jatkoaiheeksi, johon palaan pian blogissani, jos se sopii sinulle, Amma. Virkistyn näistä sinun keskustelunavauksistasi aina vain.

    Olen aina pitänyt itseäni enemmän tarinavetoisena kuin kielipoliisina. En lue ja huomaa kielivirheitä, jos tarina on hyvä ja kerronta soljuu. Sen kuitenkin olen huomannut, että kieli on minulle tärkeää rytmin ja musiikin vuoksi. Siksi olen alkanut ajatella, että taidan kuulua siihen joukkoon, joka tarvitsee molemmat tasot viihtyäkseen. Jos lauserytmi tökkii tai on jankkaavaa, minä turhaudun. Saatan ärtyä myös liian kielipainotteisesta, kielellisesti liian tarkasti kieliopin mukaan etenevästä tekstistä enemmän kuin virtaavasti kielen sääntöjä ravisuttelevasta tekstistä.

    Toisaalta liika juonivetoisuuskin tai tapahtumien vyöryttäminenkin on väsyttävää. Tahdon levätä sanoissa, makustella mielikuvia, lentää lauseissa ja sujahtaa syvyyksiin. Se on mahdollista silloin, kun kirja on sanataidetta. Niin minä hyvän kirjan näen, taideteoksena, jossa eri elementit ovat tasapainossa tai tarkoituksellisesti ristiriidassa, mikä voi sekin olla kiinnostavaa.

    Olipas sekavasti sanoitettu, rytmikin on retuperällä, mutta menköön!

    VastaaPoista
  27. Tämä oli tosi hieno keskustelunavaus, kiitos siitä! :-)

    Minulle kieli on erittäin tärkeää, mutta ajattelen, että erilaisiin tilanteisiin sopii erilainen kirja. Tietyssä mielentilassa haluan "vain" sen tarinan ja sen imun, toisessa mielentilassa voin fiilistellä vaikka tunteja kaunista runoa tai vaikka sitten sitä Saramagoa.

    Mutta, jos pitäisi valita ottaisin ehdottomasti kielen. Tarinoita ja oivalluksia löytää myös teatterista, elokuvista, sarjakuvista… Kieltä ja sen kiemuroita ei löydä kunnolla muualta kuin kirjoista!

    VastaaPoista
  28. Leena, täydentävä ja kaunis kuvailusi rekisteröity :) Minäkin haluan lukea tuon kirjan, sitten joskus. Hauskaa, että pidit Odelma-arviostani niin paljon. Tiedätkö, minun piti käydä lukemassa se uudestaan, koska en enää tarkkaan muistanut mitä kirjoitin. Pakko myöntää, oli se aika hauska arvio ;)

    Valkoinen kirahvi, sanasi olivat aivan sopivassa järjestyksessä ja rytmitettynä :) Ja uskon jopa ymmärtäneeni, mitä ajat takaa! Jatka toki keskustelua blogissasi, tulen sitten vastavierailulle.

    Reeta Karoliina, ole hyvä! Totta tosiaan, en ole ajatellut asiaa aiemmin tuolta kannalta (tai ehkä aiemmassa kommentissani ajattelinkin, mutten tajunnut perimmäistä merkitystä): kirjallisuudella on kyllä jonkinlainen kielen säilytys- ja kehittämistehtävä. Hyvä elokuva tai tv-sarja tyydyttää monia tarpeita, mutta hyvin harvoissa dialogi pääsee viettelemään (onneksi muutamia sellaisiakin löytyy!).

    VastaaPoista
  29. Hei! Ajattelin tätä keskustelua vielä eilen ja tuli mieleen juuri tuo, minkä Reeta Karoliina olikin onneksi jo käynyt sanomassa: vain kirjoista löytää kunnolla kielen, tarinoita on muuallakin. Olen pariinkin kertaan blogissanikin pohtinut sitä, että esim. hyvin tarinavetoiset tai viihteelliset kirjat, joiden on tarkoitus tarjota vain eskapistinen elämys (mitenkään sellaisia väheksymättä), voisi joskus korvata esim. elokuvalla. Minua kiinnostavat nimenomaan tekstit, joten olen aina kirjan ääressä, mutta jos ei ole tekstistä niin kiinnostunut, saa elämyksiä ja tietoa niin monesta muustakin asiasta kuin kirjoista.

    VastaaPoista
  30. Jenni, tuo on kyllä totta. Tosin onhan lukeminen aina omanlaisensa kokemus verrattuna vaikkapa elokuvaan, mutta kyllä kieli näyttelee siinä merkittävää osaa.

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...