"Saaketti, kurja koira!" ja muuta legendaarista
"Kulta, voisitteko te lähteä kahdestaan kauppaan, niin saan lukea rauhassa Tex Willerin loppuun?"
Tällaista keskustelua meillä käytiin eräänä päivänä ja kyllä, kyseisen repliikin esitin minä. Miehet lähtivät kauppaan ja minä toden totta jäin sohvalle lukemaan Tex Willeriä. Rakas parempi puoliskoni kuitenkin tiesi, etten suinkaan tehnyt sitä vapaaehtoisesti, vaan otsa ankaran akateemisesti rypyssä.
Täytyy sanoa, että omituiseksi on mennyt opiskelu nykyään. Vanhat yliopistomiehet pyörinevät haudoissaan. Mutta mitä me siitä!
En ole eläissäni raottanut ainoatakaan Tex Willeriä, mutta kiitos veljeni sivistyspyrkimysten, meiltä löytyi kaksikin pokkariversiota, joista tyttömäisesti valitsin ohuemman, Konfederaattien kullan. Sitä paitsi konfederaation sotilaiden kapinahankkeesta ja Ku Klux Klanista kertova tarina herätti historiaminässäni kohteliasta kiinnostusta.
Mitä tästä nyt sitten sanoisin? Tarina oli ihan ok. Kuvitus oli hienoa, tosin enemmän Aku Ankka -koulukunnan naisena minulle aluksi turhan tummaa, tarkkaa ja realistista. Mutta alkuunpäästyäni pidin siitä kovasti. Olen juuri lukenut sarjakuvan teoriaa ja oppinut, ettei sarjakuvaa pidä arvostella kuvataiteiden (en kyllä osaisikaan) tai kirjallisuuden kriteereillä. En siis lue alkeellista ja naurettavaa dialogia kovin suureksi miinukseksi. Sitä paitsi vika lienee enemmän siinä, että minulta puuttuu Y-kromosomi.
Itse asiassa monet lapsena seuraamani poikien pyssyleikit järjettömine repliikkeineen alkoivat hitaasti avautua. "Kurja koira!, " Sadan kyyn sikiö" tai "Kirottu rakki" ovatkin opittua seikkailusarjakuvasanastoa, eivät osoitus pikkupoikien vajaamielisyydestä. Hyvä, että tämä selvisi, olenhan nyt pojan äiti itsekin.
Ja kun alkusievistelyltä selvisi, olihan se aika viihdyttää. Naurettavaa ja miehisen pullistelevaa, kyllä. Mutta ihan viihdyttävää.
Tällaista keskustelua meillä käytiin eräänä päivänä ja kyllä, kyseisen repliikin esitin minä. Miehet lähtivät kauppaan ja minä toden totta jäin sohvalle lukemaan Tex Willeriä. Rakas parempi puoliskoni kuitenkin tiesi, etten suinkaan tehnyt sitä vapaaehtoisesti, vaan otsa ankaran akateemisesti rypyssä.
Täytyy sanoa, että omituiseksi on mennyt opiskelu nykyään. Vanhat yliopistomiehet pyörinevät haudoissaan. Mutta mitä me siitä!
En ole eläissäni raottanut ainoatakaan Tex Willeriä, mutta kiitos veljeni sivistyspyrkimysten, meiltä löytyi kaksikin pokkariversiota, joista tyttömäisesti valitsin ohuemman, Konfederaattien kullan. Sitä paitsi konfederaation sotilaiden kapinahankkeesta ja Ku Klux Klanista kertova tarina herätti historiaminässäni kohteliasta kiinnostusta.
Mitä tästä nyt sitten sanoisin? Tarina oli ihan ok. Kuvitus oli hienoa, tosin enemmän Aku Ankka -koulukunnan naisena minulle aluksi turhan tummaa, tarkkaa ja realistista. Mutta alkuunpäästyäni pidin siitä kovasti. Olen juuri lukenut sarjakuvan teoriaa ja oppinut, ettei sarjakuvaa pidä arvostella kuvataiteiden (en kyllä osaisikaan) tai kirjallisuuden kriteereillä. En siis lue alkeellista ja naurettavaa dialogia kovin suureksi miinukseksi. Sitä paitsi vika lienee enemmän siinä, että minulta puuttuu Y-kromosomi.
Itse asiassa monet lapsena seuraamani poikien pyssyleikit järjettömine repliikkeineen alkoivat hitaasti avautua. "Kurja koira!, " Sadan kyyn sikiö" tai "Kirottu rakki" ovatkin opittua seikkailusarjakuvasanastoa, eivät osoitus pikkupoikien vajaamielisyydestä. Hyvä, että tämä selvisi, olenhan nyt pojan äiti itsekin.
Ja kun alkusievistelyltä selvisi, olihan se aika viihdyttää. Naurettavaa ja miehisen pullistelevaa, kyllä. Mutta ihan viihdyttävää.
Ihan pakko tunnustaa, että elämäsäni oli vakava Tew Willer -kausi. Nyt jälkeenpäin en sitä voi muulla tajuta kuin että sain kauppiaan tyttärenä kaikki lehdet käsiini;-) sen lisäksi luin kirjojakin, mutta aivan selkeästi muistan, että oli muutama kesä, jolloin Willereitä piti saada lukea. Olivatkohan ne sadekesiä ja vietinkö ne kuitenkin mammalan vintillä ja olivatko lehdet kulkeutuneet sinne naapurista, jossa oli paljon poikia....Ei akateeminen, mutta ihan vain huonomuistinen armeliaisuus vetää kaavun tämän kauden ylle!
VastaaPoistaHih, olipa hauska lukea bloggaus Tex Willereistä, vaikka en ole koskaan lukenut niitä. Miten sarjakuvia tulisi sitten lukea? Mitä sarjakuvan teoriaa olet lukenut? Miksi aloit lukemaan nyt Tex Willereitä? Utelee kyselyikäinen. :)
VastaaPoistaLeena, ei se mitään! Monella on varmaan pahempiakin luurankoja kaapissa :) Sitä paitsi muistelen, että minullakin oli semmoinen vaihe, missä kaikki seikkailujutut kiinnostivat, tosin se taisi mennä minulla aika nopsasti ohi.
VastaaPoistaTomomi, sarjakuvia tulisi kai lukea sen omista lähtökohdista käsin, mutta en minä kyllä oikein osaa, ainakaan vielä. Luin Scott McCloudin teoksen, josta postasin pari viikkoa sitten. Se on aikalailla perustavanlaatuinen ja kattava esitys sarjakuvan käsitteistöstä, tyylikeinoista ja historiasta. Kirjoitin kirjallisuusopintojeni tiimoilta esseen sarjakuvista ja siinä piti käyttää lähdeaineistona erilaisia sarjakuvia. Tex Willer valikoitui mukaan ihan siitä pragmaattisesta syystä, että sellainen sattui kirjahyllystä löytymään :)
Perskules Tex Willer. Joskus lapsuudessa näitä tuli luettua paljonkin. Muistan aina muksuna kun näitä myytiin divareissa helvetillissä nipuissa. Hienoa taidetta sanon minä! Tex Willer kuuluu Lucky Luken ja Tintin ohessa jokaisen kasvavan pojan peruslukemistoon (Korkeajännityksiä unohtamatta [Merten korkeajännitys oli muuten paras]).
VastaaPoista-Artsi
Millaisia sarjakuva teoriakirjoja suosittelisit?
VastaaPoistaArtsi, minäkin olen Tinttini ja Lucky Lukeni lukenut, olenpa tainnut jopa opettaa seiskoille Amerikan historiaa viim. mainitun avulla! Korkeajännityksen olen sen sijaa suosiolla skipannut, joskin taannoinen talvisota(?)-erikoisnumero olisi oikeastaan kiinnostanut.
VastaaPoistaHreathemus, en uskalla pitää itseäni asiantuntijana, mutta lue 28.10. postaukseni Scott McCloudin kirjasta. Lisäksi olen vuosia sitten käyttänyt tutkimuskirjallisuutena Juha Herkmanin Sarjakuvan kieli ja mieli -teosta ja Pekka Mannisen Vastarinnan välineistö. Sarjakuvaharrastuksen välineistö -kirjaa. Muistaakseni ihan käypiä opuksia molemmat. Nämä suomeksi, englanniksi löytyy varmasti lukemattomia, mutta niitä en näin äkkiä muista. Jospa näistä olisi hyötyä:)
Hmmm... siis Mannisen kirjan nimi on: Vastarinnan välineistö. Sarjakuvaharrastuksen MERKITYKSIÄ...
VastaaPoista