torstai 30. kesäkuuta 2016

Kirjabloggaajien tapaaminen Kuopiossa ja muita väliaikatiedotteita


Terveisiä riippumatosta!

Tämä on kyllä osittain silmänlumetta, sillä en ole hirvittävästi ehtinyt keinussa tai missään muuallakaan makoilemaan, mutta lomalla ollaan siitä huolimatta.

Tulin kertomaan ja muistuttamaan, että Kuopiossa järjestetään kirjabloggaajien tapaaminen ensi viikolla 6.-7.7. Tarjolla on mukavaa seuraa ja kirjahöpöilyä. Saamme muun muassa kirjailijat Kirsi Pehkosen, Marja-Leena Tiaisen ja Tatu Kokon vieraiksemme. Siis hyvä kirjabloggaaja, jos haluat osallistua ja tarvitset lisätietoja ohjelmasta, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen!

Sitä ennen ajattelin pyörähtää Turussa. Olemme siskoni kanssa haaveilleet Turun keskiaikaisista markkinoista ja monta vuotta ja nyt sitten lähdemme. Tarjolla on siis laatuaikaa isosyssen kanssa, mutta mitä ilmeisimmin myös mieleenpainuva kulttuuritapahtuma. Kirjallisesti olen varustautunut hyvin. Junalukemisena mukaan lähtee mikäpä muukaan kuin Paula Havasteen uuni tuore Veden vihat. Mielessä ovat myös keväällä luetun Matkaopas keskiajan Suomeen -teoksen opetukset. Täydellinen sukellus keskiaikaan siis tiedossa. Jos suinkin havahdun tähän päivään, laitan tuokiokuvia Facebook-sivuille. Jos en, palaan kuvien kera asiaan ensi viikolla täällä blogissa.

Siis, ollos tervehditty!!

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi


Jo ennen kuin tiesin tästä kirjasta mitään muuta kuin sen kirjoittajan, tiesin rakastavani sitä. Tämä on aika ongelmallinen, haastava ja usein lukukokemuksen kannalta turmiollinen lähtökohta, mutta Minna Rytisalon Lempi täytti kaikki, mahdottomatkin, odotukset.

Lempi on romaanin päähenkilö, mutta hän ei sano kirjassa sanaakaan, ainakaan omalla suullaan. Sen sijaan hänen miehensä Viljami, piikansa Elli ja siskonsa Sisko kertovat kukin oman tarinansa. Heistä jokaiselle Lempi on ja on ollut heidän elämänsä tärkein henkilö niin hyvässä kuin pahassa. Ilman Lempiä he eivät olisi olemassa sellaisina kuin ovat.

Eletään sota-aikaa, sen loppuvaiheita Lapissa. Vuosikaudet on oltu aseveljiä saksalaisten kanssa ja nuorten miesten ja naisten välille on kehkeytynyt luonnollisia suhteita. Kaikki kuitenkin muuttuu Suomen ja Neuvostoliiton aselevon myötä. Mutta ennen sitä Pursuojalla eletään tunteiden kesä, syksy ja talvi. Tunteiden, rakkauden ja vihan. Ja viimein sota saavuttaa myös maan syrjäisimmät kolkat.

Vaikka romaani sijoittuu Lapin sotaan, ei Lempi kuitenkaan ole niinkään historiallinen romaani kuin psykologinen ihmissuhdekuvaus, joka ei äidy trilleriksi, mutta sisältää elementtejä sellaisestakin. Ennen kaikkea kyse on taidokkaasta jännitteen luomisesta, joka alkaa heti ensimmäisestä sivusta ja jatkuu viimeiseen lauseeseen saakka.

Esipuheessaan Rytisalo puhuu testauksesta, kokeilusta, harjoitteesta. Lempi on kuitenkin niin naurettavan täydellinen suoritus, että se voisi olla oppikirjaesimerkki siitä, miten tarinan kaari luodaan, kasvatetaan ja pidetään kukoistavana. Mutta toisin kuin malliesimerkeissä, Lempissä on läsnä vahva elämän maku. Niin Lapin luonto, pientilallisen arki kuin inhimilliset tunteetkin kuvataan aistivoimaisesti ja tarkasti. Kieli on kaunista, hyväilevää, mutta tarkoituksenmukaista, jokaiselle sanalle on tarkoituksensa ja paikkansa. Lukeminen on helppoa, mutta antoisaa.

Vaikka Lempi ei pääasiallisesti ole mielestäni historiallinen romaani, tuli kuitenkin mieleeni, kuinka erinomaisia Lapin sotaan liittyviä kuvauksia olen viime vuosina saanut lukea. Ja kaikki ne ovat olleet naiskirjailijoiden kirjoittamia. Ainakin Paula Havasteen Yhden toivon tie ja Katja Ketun Kätilö. Tässä sarjassa Rytisalon Lempi on aivan omanlaisensa, mutta vähintään yhtä hyvä sotakuvaus ja muodoltaan ehkä täydellisin suoritus. Mielenkiintoista, että aihepiiri puhuttelee tässä ajassa niin paljon. 

Yleensä minulla on tapana tässä yhteydessä kirjoittaa jotain sen tyyppistä kuin että kyseessä on vahva esikoisromaani. Nyt en kuitenkaan niin kirjoita, sillä Lempissä ei ole mitään esikoisromaanin viittaavaa. Kyseessä on vuoden 2016 kirjallinen tapaus.

Jos ajattelit lukea tänä vuonna vain yhden kotimaisen romaanin, lue tämä.

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016 
234s.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Satuhetki: Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja


Moljens ja töttölöö!

Monet lastenkirjallisuuden ilmiöt ovat minulle sellaisia, että niistä kuulee kyllä puhuttavan, mutta meidän talouteemme ne saapuvat pienellä viiveellä. Voisi kai sanoa, että olen hieman myöhäisherännäinen näissä asioissa. Toivon tilanteen pikku hiljaa muuttuvan, sillä joitakin aikoja sitten Herra Syksy oppi lukemaan, hienosti ja sopivasti jo ennen ekaluokan alkua. On hauskaa seurata, kuinka maailma avautuu pienelle ihmiselle pala kerrallaan aivan uudella tavalla. "Äiti, äiti, tuossa liikennemerkissä lukee SALLITTU!!" "Äiti tuon auton merkki on SAAB" ja niin edelleen. Ja ainakin toistaiseksi lukuhalujakin tuntuu riittävän, joten toivottavasti minulla on pian perheessä huippuasiantuntija kertomassa, mikä on lastenkirjallisuudessa milläkin hetkellä hip, pop ja cool (ei varmaan ainakaan tuo sanonta, niin ysäriä tai mitä liekään).

Kasvamisesta kertoo myös Veera Salmen Puluboin ja Ponin kirja. Puluboi on ilmiö, joka on ehtinyt myös muun muassa Kansallisteatterin lavalle. Minä havahduin siihen vasta viime vuoden lopulla. Iltasatukirjana kyseessä on yksi pisimmistä lukemistamme kirjoista (noin 170s.) ja lukuprosessi olikin aika pitkä. Jonkin verran haastetta toi myös kirjan rakenne, missä Puluboi ja Poni vuorottelevat kertojina, sekä vahvasti realismin rajat ylittävä kerronta. Kun meillä lukijoilla vielä välillä saattoi hurahtaa viikkojakin aivan muiden kirjojen parissa, oli sekä minulla että lapsilla pientä vaikeutta pysyä tarinassa mukana.

Siitä huolimatta lapset rakastivat kirjaa! Erityisesti, luonnollisesti, Puluboin hulvattomia osuuksia, joita minä puolestani lakastin, eipäs kun rrrrakastin, lukea ääneen. Ponin osiot puolestaan olivat surullisempia, synkempiä ja ne saivat lapset mietteliäiksi. Salmi yhdisteleekin kirjassaan tilannekomiikkaa ja letkeää huumoria taitavasti vaikeisiin aiheisiin. Ponin äiti ei jaksa  tyttöä, joka haluaa olla poni, eikä tämän isää, eikä muitakaan huolia, vaan lähtee hermolomalle. Huoli on kova niin isällä kuin tyttärellä: tuleeko äiti takaisin? Ja vaikka Puluboi jaksaa naurattaa joka sivulla, on hänelläkin paljon kasvamista. Tarina alkaa siitä, että eräänä päivänä, isä-pulun kanssa käydyn riidan jälkeen, Puluboi lentää kotipesästään suureen maailmaan. Molempien, niin Puluboin kuin Poninkin tarina onkin ennen kaikkea kasvukertomus.

Kuten jo mainitsin, kirja oli nautinnollista ääneen luettavaa. Lukiessa sai revitellä sydämensä kyllyydestä ja nautiskella vatsaansa pitelevien lasten kikatuksesta. Useaan otteeseen ääneni oli vähän käheä iltasadun jälkeen! Mutta jonakin päivänä haluan kyllä palata kirjaan vielä ihan itsekseni ja äänettömästi, ajatuksella lukien. Niin hienoa symboliikkaa ja metaforia se sisältää. Kun Ponin isä muuttuu suruissaan lampaaksi, kouraisi se syvältä niin minun kuin lastenkin sydänalasta.

Puluboin ja Ponin kirja kertoo pian ekaluokalle lähtevästä Ponista ja, noh, aikuistuvasta pulusta, joten se oli erinomaista luettavaa eskariaan päättävälle poikaselle, mutta myös hänen pikkusiskolleen. Kasvamisen ja isoksi tulemisen teemat ovat olleet viimeaikoina hyvin yleisiä keskustelun ja pohdiskelun aiheita ja tämä kirja antoi varmasti siihen lisäeväitä. Ja jatkoa on tulossa. Meillä sattuu olemaan yhteisnide: Puluboin ja Ponin kirjat 1 + 2, joka siis sisältää myös jatko-osan, Puluboin ja Ponin loisketiiviin kirjan. Siihen palaamme lasten kanssa varmasti jossakin vaiheessa ja siten aikanaan myös täällä blogissa.


Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirjat 1+2
Otava 2015
379s.

Kuvitus Emmi Jormalainen

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Eeva Joenpelto: Kaakerholman kaupunki


Anni on nuori torpantytär, isän tyttö, ainokainen, joka haaveilee koulunkäynnistä ja paremmasta elämästä. Koulusta on kuitenkin äidin ja olosuhteiden vaatimuksesta luovuttava ja se on ensimmäinen kerta elämän mittaisessa sarjassa, kun unelma repäistään pois Annilta. Vielä on kuitenkin kaunista jäljellä ja kun Överkoolin helluntaihäihin saapuu vilkkuvasilmäinen kulkija, Eljas, syttyy rakkaus, joka kantaa pitkälle, muttei kuitenkaan riittävän kauas. Heikkotahtoisen ja laiskansutjakan muonamiehen vaimon osa ei ole helppo, varsinkin, tupaan ilmestyy vuosittain uusi suu ruokittavaksi. Mutta silloinkaan elämä ei vielä ole näyttänyt kaikista kovimpia puoliaan.

Eeva Joenpellon esikoisromaani Kaakerholman kaupunki on yhtä aikaa ylistyslaulu suomalaiselle mökinmuijalle ja toisaalta nyrkinisku Suomi-filmin romantisoidulle maailmalle, jossa tuntemattoman hurmurin mukaan lähtenyt piikatyttö elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Todellisuus on jotakin vallan muuta: kovaa työtä, toistuvia raskauksia ja synnytyksiä. Lasten mukana irtoavia hampaita ja pullahtavia suonikohjuja, haaveita paremmasta elämästä ja unelmien romuttumista ja viimein tyytymistä harmauteen. Ja kun jossakin vaiheessa, paljon myöhemmin, kaikki on viety: maailmalle, hautaan, kuka minnekin, on Annilla silti monta syytä olla kiitollinen. Sillä jollei olisi annettu, ei olisi mitään otettavaakaan ollut.

Tänään tulee kuluneeksi 95 vuotta kirjailja Eeva Joenpellon syntymästä. Joenpelto on monille tuttu lukuisista teoksista, ehkä  kaikista eniten Lohja-sarjasta. Hänen esikoisromaaninsa on monille varmasti tuntemattomampi, muttei se ole ollenkaan häpeäksi kirjailijan tuotannolle. Joenpellon vahvuudet: elävä ihmisten ja ympäristön kuvaus, ovat jo tässä teoksessa vahvasti läsnä. Ehkä kirjan alkupuolella jopa vähän liikaakin, sillä yhtä, suuren maailman mittakaavassa mitattuna mitätöntä, elämänkaarta kuvaava tarina viipyilee ja polveilee välillä turhankin pitkällisesti muualla kuin eteenpäin vievässä tarinassa. On kuin lukisi juuri kirjoittamisen riemun löytäneen priimusoppilaan tekstiä, jossa hän haluaa esitellä kaikki temppunsa. Mutta toisaalta, osittain juuri sen takia, ei lukija voi olla uppoutumatta Kaakerholman harmaan kylän ihmiskohtaloihin. Eritoten Annin, jolle toivoisi vain ja ainoastaan kaikkea hyvää, mutta jolle on kovin raskas taakka annettu kannettavaksi.

Ilmaisu on vahvaa ja vertauksellista. Siinä missä Kaakerholmaa ja sen ihmisiä kuvastaa harmaus: Kaakerholman kaikki väriasteet, tasaisen harmaa, ruskean harmaa, juovikkaan harmaa, kauhtuneen harmaa, symboloi muuttuvaa maailmaa maantie, jota se toki edustaa myös konkreettisesti. Kaakerholman näennäisen hiljaisuuden, jota kuitenkin täyttää väen paljous, lasten temmellys ja mökinmuijien pajatus, katkaisee lähestyvä dynamiitin jyly. Sitä mukaa kuin työmaa taas loittonee Kaakerholmasta, hiljenee myös kylä. Tällä kertaa pysyvästi. Kuvatessaan kuolevaa kylää teos on hämmentävän ajankohtainen. Vuonna 1950 ilmestynyt romaani sopisi suurilta osin kuvaamaan myös 1960-luvun murrosta, EU:n aiheuttamaa 1990-luvun kuoliniskua pientiloille tai nykypäivänä jatkuvaa maaseudun autioitumista. Autioituvia ja historian hämärään vaipuvia mökkejä ja kyliä riittää.

Kaakerholman kaupunki ei ole hyvän mielen romaani. Välillä se on pikemminkin pakahduttava ja tunteisiin menevä. Joenpelto on kiivas kuin Minna Canth, häivähtääpä Hurskas kurjuuskin aika ajoin. Mutta kuinka kauniisti ja kypsästi Joenpelto kirjoittaa! On hämmentävää, että joku niin realistinen, lähes inhorealistinen, voi olla yhtä aikaa niin kaunista. Liikuttavimmillaan tarina on Annin ja hänen kehitysvammaisen poikansa Rafelin suhdetta kuvattaessa. Mökinmuija, kouluja käymätön nainen, jonka unelmat ovat yksi kerrallaan kuolleet ja hänen puhumaton poikansa. Mutta ennen kaikkea äiti, karhuemo valmiina puolustamaan poikastaan ja lapsi imemässä rakkautta äidistään. Sen puhtaampaa rakkautta ei ole.

***

Kirjabloggaajat ovat muistaneet Eeva Joenpeltoa lukemalla kevään aikana hänen tuotantoaan. Bloggaukset julkistetaan tänään. Linkit kaikkiin bloggauksiin löydät Tuijata-blogista.

Eeva Joenpelto: Kaakerholman kaupunki
WSOY 1950 (1983).
382s.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Enni Mustonen: Ruokarouva


Yksi eniten odottamistani kesän kirjoista on tässä. Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita on ilahduttanut kesäkuitani jo useana vuotena.

Vuonna 2013 sanoin Paimentytöstä: "Paimentyttöä uskaltaa suositella kaikille Mustosen ja/tai historiallisen viihteen ystäville."

Seuraavana vuonna yllyin jo tällaisiin kehuihin Lapsenpiian jälkeen: "Kaiken kaikkiaan Lapsenpiika on Enni Mustosta parhaimmillaan: sopivasti viihdyttävää ja koskettavaa ihmissuhteiden kuvausta historiallisin faktoin maustettuna."

Viime kesänä taas tiivistin tuntoni tähän: "Sarjan kolmas osa, Emännöitsijä, on mielestäni jo tähän asti komean sarjan kiistatta paras teos."


Olen ajanut itseni siinä mielessä vaikeaan asemaan, että tuollaisten kehujen jälkeen sarjan neljännen osan, Ruokarouvan, kuvailuun on vaikea keksiä tuoreita ja uskottavia ylisanoja. Ja ollakseni aivan rehellinen, en halua ylittää edellä mainittua lainausta Emännöitsijästä, sillä se on mielestäni edelleen sarjan tähän mennessä paras osa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Mustosen uusin olisi jotenkin huono teos, päin vastoin. Emännöitsijä nyt sattui syystä tai toisesta koskettamaan minua henkilökohtaisesti enemmän. Jollakin toisella lukijalla tilanne saattaa olla toisin päin. 

Tarttumapintaa riittää tässäkin teoksessa. Nyt Idan elämää päästään seuraamaan vuosina 1914-18. Aikaa on siis kulunut muutama vuosi edellisen teoksen lopusta ja Idan avioton tytär Kirsti on jo yhdeksän vuotias. Kaksikko on kotiutunut hyvin Tukholmaan, mutta kun Idalle avautuu mahdollisuus, päättää hän lähteä tyttärensä kanssa takaisin koti-Suomeen, vaikka siellä eletäänkin raskaita sortovuosia. Idasta tulee täyshoitolan omistaja Albergaan. Tulevaisuus näyttää auvoisalta, mutta hyvin pian Euroopan taivaalle kerääntyvät sodan synkät pilvet ulottavat varjonsa myös Suomeen.

Kuten aiemmissakin osissa, liikutaan tälläkin kertaa kulttuuripiireissä, tosin vähän satunnaisemmin kuin aiemmin. Idan naapurissa asuvat kuitenkin taitelija Ville Vallgren Viivi-vaimonsa kanssa sekä Axel Gallen-Kallela. Täyshoitolan päivällispöydässä vierailevat silloin tällöin Eino ja Kasimir Leino ja asukkaina Leevi Madetoja L.Onervan kanssa. Yhteistä aiempiin osiin on myös makrohistorian luotaaminen mikron kautta. Entistä voimakkaammin Idan ja hänen läheistensä elämä on omissa käsissä vain osittain. Maailmanpalo etenee omaa tahtiaan ja yksilöt voivat keskittyä lähinnä selviämiseen. On tosin myös niitä, jotka näkevät murroksessa suuren muutoksen mahdollisuuden. Tarinassa kuvataankin myös jääkäriliikkeen toimintaa.

Koska omat ylisanani on tosiaan jo useaan kertaan käytetty, viittaan muiden sanoihin. Syrjästäkatsojan tarinat eivät nimittäin ole ihastuttaneet pelkästään minua. Viime syksyn Kirjakantissa olin muiden paikallisten kirjabloggaajien kanssa kirjavinkkaamassa Kuopion kaupunginkirjastolla. Todella moni kirjaston asiakas oli etsimässä jotakin tämän sarjan osaa tai ainakin mainitsi sen suursuosikikseen. 

Enni Mustonen on onnistunut siinä, missä moni epäonnistuu. Hänen teoksissaan historia tulee lähelle: historiankirjat muuttuvat eläviksi ja kuvapatsaat ihmisen kokoisiksi.

Lisää historiatietoa Ruokarouvan ja edellisten osien ympäriltä löytyy Syrjästäkatsojan tarinoita -facebook-sivuilta.

Muissa blogeissa:
Kirjakko ruispellossa: "Ruokarouva on ylistys suomalaiselle naiselle ja hänen käsiensä työlle."
Kasoittain kirjoja: "Jos et ole vielä hankkinut kesäksi lukemista, suosittelen sekä tätä kirjaa että muita Mustosen kirjoittamia kirjoja." 
Suomi lukee: "Minulle, joka en ollut koulussa historiasta niin hirvittävän innoissani, on historiallinen kirjallisuus ja etenkin tällainen Enni Mustosen kaltainen kirjailija niin tervetullut kuin voi olla."
Kirjahilla: "Nyt lukeminen kävi kuin leikki ja ahmin kirjan yhdessä illassa."
Wannabe Mesenaatti: "Ruokarouva on taattua Enni Mustosta. Tarkkaa ja viihdyttävää historiallista ajan kuvausta. "

Enni Mustonen: Ruokarouva
Otava 2016

430s.
Arvostelukappale

torstai 9. kesäkuuta 2016

Kevään kootut luetut ja koetut sekä in memoriam



Jälleen on aika koota yhteen parin viime kuulauden lukemisia. Olen tyytyväinen omaan laiskuuteeni, kun en saanut tätä viime viikon kesäisinä iltoina aikaiseksi. Kallaveden rannalla on tänään kuusi astetta lämmintä, reipas tuuli pohjoisesta, ajoittaisen vesisateen kera. Aivan erinomainen sää istahtaa koneen äärelle siis!

Kuten kenties olette huomanneetkin, tänä vuonna lukutahtini on entisestään hidastunut, samoin bloggaustahti. Toisaalta olen sopivissa saumoissa tuonut esille erilaisia kulttuurielämyksiä. Toivottavasti tällainen, elämäntilanteisiin sopeutunut ja ehkä toisaalta myös oman itsen mukana kehittynyt blogisisältö tyydyttää teitä lukijoita. Itsestäni se ainakin tuntuu hyvältä!

Huhtikuussa luin kaksi talven kotimaista uutuuskirjaa. Antti Reinin Neljätoistanollakuus sisältää varmoja, lyhyitä tarinoita. Ennustelin esikoisteokselle Savonia-ehdokkuutta, marraskuussa nähdään, olenko oikeassa. Vielä Reiniä enemmän minut vakuutti Terhi Rannelan Frau. Fyysistä kokoaan huomattavasti suurempi kirja vie lukijansa paitsi natsi-Saksan historiaan myös ihmisyyden syvimpään, kenties myös pimeimpään, olemukseen.

Satuhetkessä nousi esille Maria Kuutin Anna ja Elvis leirillä, josta kirjoittaessani luovutin puheenvuoron lapsilleni. Tietopuolta taas edusti Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkaopas keskiajan Suomeen. Mielenkiintoisella teoksella oli sellainen vaikutus, että päätin osallistua heinäkuussa Turun keskiaikaisille markkinoille. Olemme puhuneet asiasta siskoni kanssa jo useamman vuoden, mutta nyt keskiaikakärpänen puri sen verran napakasti, että päätimme toteuttaa tuumamme. Heinäkuussa saatte siis kenties lukea turnajaistunnelmista!

Toukokuussa viihdyin erinomaisesti Jojo Moyesin Jos olisit tässä -romaanin parissa. Siinäpä oiva kesälomavinkki niille, jotka ovat lukeneet Moyesin aiemman teoksen. Paluuta vanhojen tuttujen henkilöiden pariin oli myös kolmannen Robert Galbraithin dekkarin, Pahan polun lukeminen. Romaani oli yhtä aikaa vaikuttava, rankka, oikeastaan inhorealistinen, mutta myös viihdyttävä. Kotimaista kirjallisuutta taas edusti Tapani Heinosen Kuka heilutti pesäpuuta, joka kuvasi sukutarinan kautta suomalaista yhteiskuntaa menneinä vuosikymmeninä ja osin nykypäivänäkin. Vielä ehdin etsiä elämänmuutosta Marie Kondon supersuositun KonMari-kirjan avulla. Teos oli kiinnostava ja ajatuksia herättävä, mutta suursiivous on vieläkin tekemättä.

Ehdottomasti on mainittava selkeästi ihmisiä kiinnostanut matkapostaukseni Luxemburgista, jossa olimme huhtikuussa kirjailija Max Mannerin vieraana. Jos kesälomakohde on vielä hakusessa, täältä vahva suositus Luxemburgille!

Lopuksi: In memoriam

Toukokuussa kävin lasten kanssa katsomassa Todellinen prinsessa -esityksen Kuopion kaupunginteatterissa. Enpä tuolloin arvannut, että tämä jäi viimeiseksi kerraksi, kun näin suuresti ihailemani ja arvostamani kaupunginteatterin näyttelijän Tapani Korhosen, tällä kertaa hulvattomassa prinssi Tapanin roolissa. 61-vuotias Korhonen esitti prinssin roolin niin antaumuksella, että erityisesti 6-vuotiaan herra Syksyn oli helppo eläytyä tyttöbakteerituskaan. Kuten aina, oli Korhonen tälläkin kertaa lavan vahvimpia näyttelijöitä. Blogiin kirjoitin 4.5.:

Pisteet veti kotiin kuitenkin elähtänyt Prinssi Tapani, jonka koko olemus oli paradoksaalisesti yhtä aikaa täysin epäaristokraattinen, mutta toisaalta täysin uskottava (ajatellaanpa vaikka Prinssi Charlesia).

Olen iloinen, että juuri tämä kuva jäi mieleeni viimeiseksi. Korhonen menehtyi äkillisesti sairaskohtaukseen 27.5. Kiitos hienoista teatterielämyksistä.
Syvä osanottoni läheisille ja työtovereille.  



maanantai 6. kesäkuuta 2016

Haaveet todeksi

Varoitus: seuraava kirjoitus on lähes yksinomaan epäanalyyttistä hihkumista, huokailua ja fanitusta. Jos et voi sietää sellaista, jätä tämä suosiolla väliin, lupaan palata seuraavassa postauksessa ruotuun. Ehkä ;)                       

Kaisaniemi 3.6.2016
                                 
Moni teistä tietää, että minulla on musiikillisesti fanituksen kohteita oikeastaan vain yksi, mutta se onkin sitten vakavaa laatua. Kuten varmaan kukaan länsimainen ihminen, en minäkään osaa sanoa tarkasti, milloin olen kuullut Queenin musiikkia ensi kertaa. Sen sijaan muistan elävästi Freddie Mercuryn kuoleman (taisin olla 8-vuotias) ja muutamaa vuotta myöhemmin erään viikonlopun, jolloin aloin kuunnella siskoni omistamaa, Wembleyn live-CD:tä ensi kertaa ajatuksella. Muistan myös menetyksen tuskan tajutessani, että Mercury oli juuri kyseisen yhtyeen keulahahmo. Ymmärsin silloin katkerasti, ettei minulla olisi koskaan mahdollisuutta nähdä tai kuulla livenä maailmanhistorian parasta rockbändiä. Hyvin pitkään uskoinkin asian olevan näin. Siitä huolimatta fanitukseni vain syveni.

                                       

Täällä kirjablogissakin Mercury ja Queen ovat aina säännöllisesti vilahdelleet.

Olen kirjoittanut Laura Jacksonin Freddie Mercury-elämäkerrasta täällä, rokkikukon elämää luodattiin kuvien ja haastattelun pohjalta myös The Great Pretender -teoksessa, josta kerron täällä. Koko Queen-bändin historiaa esiteltiin puolestaan Mark Blaken Queen. Is this the real life -kirjassa ja sen esittely löytyy täältä. Kaunokirjallisuuden puolelta on pakko nostaa esiin Pekka Hiltusen Sysipimeä. Tässä teoksessa Queenin musiikki esittää arvaamatonta roolia. Aikaslailla haltioitunut esittelyni kirjasta löytyy tästä linkistä.


Faniuteni tai sanotaanko riippuvuuteni on pikku hiljaa saanut yhä vakavampia muotoja. En ole sentään esitellyt teille hankkimiani DVD-tallenteita Queenin stadionkeikoilta (ehkä pitäisi!), enkä paljastanut käyneeni pyhiinvaellusmatkalla Freddien kotitalon luona Kensingtonissa muutama vuosi sitten, mutta olen esitellyt Helsingissä vierailleen, supersuositun We Will Rock You -musikaalin, jota esitettiin Lontoossa yli kymmenen vuoden ajan. Tuolloin ensimmäistä kertaa mieleeni heräsi ajatus siitä, että jonakin päivänä haluaisin vielä Queenin keikalle ihan oikeasti, vaikka sitten ilman Mercurya. Maailmankiertuetta odotellessani olen käynyt kuuntelemassa Queenin musiikkia niin Killer Queen -tribuuttibändin kuin Jarkko Aholan ja Laivaston ja Ilmavoimien sotilassoittokuntienkin esittäminä.

Nähdessäni ensimmäiset videoklipit Adam Lambertin vedoista yhdessä Queenin kanssa, olin myyty. Miten epätodennäköinen liitto, ja silti niin onnistunut! Päätin, että jos maailmankiertue liippaa edes täältä päin, matkustan heitä katsomaan, mutta lopulta (kaikkien suureksi yllätykseksi) kokoonpano saapuikin Kaisaniemeen konsertoimaan.

Adam Lambertissa on samaa karismaa ja häpeilemättömyyttä kuin esikuvassaan. 

Queen esiintyi Suomessa ensimmäistä kertaa 42 vuoteen. Se ensimmäinen esiintyminen tapahtui vuonna 1974 kulttuuritalolla ja silloin kuuntelijoita kertyi reilut 600. Reilut 40 vuotta myöhemmin yleisöä oli yli 25 000. Näin muuten eräässä Facebook-ryhmässä kuvan tuolta vuoden 1974 keikalta hankituista bändin jäsenten nimikirjoituksista. Kyseinen tosifani oli myös katsomassa tätä viime perjantaista keikkaa, huikeaa!


"Oliko joku keikallemme vuonna 1974? Eihän kukaan ollut vielä edes syntynyt silloin. Paitsi minä!" Brian May hauskuutti. Ja heti perään liikutti yleisöä laulamalla Love of my Life -kappaleen yhdessä Freddie Mercuryn kanssa.

Suomalaisten ja Queenin jälleennäkemisestä puuttui luonnollisestikin Mercuryn lisäksi bändin basisti John Deacon, joka jättäytyi soittohommista jo 1990-luvulla ja on todennut, ettei bändissä ole mitään mieltä ilman Mercurya. Toisaalta ymmärrän hyvin hänen päätöstään, mutta Helsingin konsertin jälkeen on kuitenkin pakko olla eri mieltä. 68-vuotias Brian May ja 66-vuotias Roger Taylor ovat ilmiömäisessä soittokunnossa. Mainitsen iät vain kuriositeettina, lavalla vuodet näkyivät korkeintaan harmaantuneina hapsina. Mikä mukavinta, paitsi taito hyppysissä, miehillä näytti myös olevan aidosti kivaa lavalla.

Roger Taylor yllätti positiivisesti solistina. Raspinen ääni sopi loistavasti herkkään These are the day of our lives -kappaleeseen. Screenillä näkyy taustalla Taylorin poika Rufus Tiger Taylor,  isänsä veroinen rumpali.                                      


Osansa tähän toi varmasti paitsi hurmioitunut yleisö myös nuori ja energinen Adam Lambert, joka näytti epäilijöille, että Freddien musiikkia voi kyllä esittää menetyksekkäästi, jos sattuu olemaan yhtä lahjakas, taitava ja karismaattinen kuin nämä molemmat kukot ovat. Lambertissa oli juuri sitä sähäkkää energiaa ja häpeilemättömyyttä, mitä Mercuryssa oli hänen parhaimpina vuosinaan. Toisaalta hän oli niin nöyrä kuin tuollaisissa saappaissa pitää ollakin. Hän antoi rohkeasti lavaa myös Queenin vanhoille herroille sekä itse maestro Mercurylle, jonka kuva heijastui jättiscreeniltä useaankin otteeseen. Ennen kaikkea Lambert osasi kuitenkin laulaa pelkäämättä ja kappaleet omiin nimiinsä ottaen. Ja kapasiteettia riitti, Lambertin ääniala on, mikäli mahdollista, ehkä vielä Mercuryakin laajempi.

Queen on aina panostanut näyttävyyteen. Valot eivät varmasti jättäneet ketään kylmiksi.
                                    

Kun kokonaisuuteen lisätään toinen toistaan rakkaammat hittibiisit ja upea lavatekniikka laservaloineen, ei kokonaisuudelta voi paljon enempää toivoa. Saatoin olla perjantaina elämäni parhaalla keikalla ja se on aika paljon sanottu. Toisaalta, eipä vähempää voinut odottaakaan. Ennen kaikkea yli kahdenkymmenen vuoden odotus on nyt osaltani tietyllä tavalla päättynyt. Olen nähnyt ja kuullut Queenia livenä, ja se oli hienoa, vaikka kokoonpano ei ollutkaan alkuperäinen. Yhä edelleen kyllä toivon, että joskus jossakin tuolla pilvien päällä pääsen kuuntelemaan Freddien enkelikuoroa, mutta siihen asti olen äärimmäisen tyytyväinen tähän. Nautin Adam Lambertin, Brian Mayn, Roger Taylorin ja kumppaneiden esiintymisestä niin paljon, etten olisi ehkä voinut tykätä alkuperäisestä enää yhtään enemmän.

Konsertti päättyi kultaiseen glitterisateeseen ja perinteiseen päätökseen: God save the Queen!


Youtubessa löytyy keikalta videotaltiointeja vaikka millä mitalla. Kännykällä kuvatut videot eivät yleensä anna oikeutta sen paremmin soitolle kuin laululle, mutta hieno fiilis niistä välittyy. Päädyn linkkaamaan tässä yhteen videoon, joka mielestäni osoittaa Lambertin taidon ottaa yleisönsä. Tästä olisi Freddiekin ylpeä!


                                      
Kun nyt aloitin, laitetaan vielä toinen. Perusteluja ei varmaan kaivata.


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...