maanantai 29. helmikuuta 2016

Maarit Turtiainen: Eilisen seitit


Kirjallisuus saattaa olla suloisimmillaan, silloin kun se yllättää. Maarit Turtiaisen romaani Eilisen seitit oli juuri sellainen lukuelämys, joka vähäeleisyydellään ja ihmisenkokoisuudellaan yllätti iloisesti.

Aina silloin tällöin tulee mietittyä, että kirjojen arviointi on aika epäreilua. Jotakin kirjaa kohtaan saattaa olla todella kovat odotukset ja kun kirja onkin ihan ok, suhteellisen hyvä, muttei missään nimessä loistava, sitä on pettynyt ja antaa sen myös näkyä. Ja sitten on taas niitä kirjoja, joihin tarttuu vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia ja jotka pääsevät yllättämään takavasemmalta. Silloin sitä saattaa kirjoittaa hurmioitunutta tekstiä, vaikka teos olisi objektiivisesti mitattuna keskinkertaisempi kuin se kovilla odotuksilla ladattu. Kuitenkin olen asiaa pohdittuani (ja lukemattomia kirjoja luettuani) tullut siihen tulokseen, ettei pelkkä yllätysetu riitä. Se pitää myös pystyä käyttämään hyväksi, Kirjan pitää pystyä tarjoamaan jotain uutta, joka kerronnan tai sisällön tasolla. Kielen täytyy olla hyvää, lukemisen sujuvaa.

Eilisen seitit on kaikkea tätä. Ehkä kirjasta löytyy joitakin heikkouksia, etunenässä kirjoitusvirheet, joita oli valitettavan paljon, mutta jotka toisaalta eivät pienuutensa vuoksi häirinneet lukemista (sitä paitsi oikoluettuani viime päivät sekä työ- että vapaa-ajalla, silmäni ovat suorastaan virittyneet virheiden bongaamiseen!). Virheet eivät haitanneet, sillä Turtiaisella on ollut hyvä tarina kerrottavanaan ja tuloksena on syntynyt kirja, jolla on sielu. Elämänmakuinen, uskottava tarina, joka ei ole edes erityisen tavallisuudesta poikkeava, mutta joka juuri siksi käsittelee ja selittää varsin universaaleja ja ihmisyyttä syväluotaavia ilmiöitä. Kaiken taustalla on identiteetti. Kuka minä olen, mistä minä tulen? Kuinka paljon minuudestamme on kiinni geeneistä, kuinka paljon ympäristöstä? Mikä onnellisista asioista, mikä onnettomista tapahtumista elämässämme?

Helena on ruotsinsuomalainen nainen, joka on huolellisesti hävittänyt itsestään kaiken suomalaisuuteen viittaavan, onpa hän opetellut lausumaan nimensäkin oikealla ruotsalaisella korostuksella. Hän on yhdessä ruotsalaisen miehensä Andersin kanssa kasvattanut sataprosenttisesti ruotsalaisen tyttären, Sinin, jonka veressä ei kuitenkaan vertaa tippaakaan ruotsalaista verta. Viisitoistavuotiaana Sini saa tietää olevansa turkkilaisen lomaromanssin tuotosta ja vaatii äitiään etsimään oikean isänsä. Helena lähtee Turkkiin, matkustaa takaisin menneisyytensä etsimään entistä rakastaan, mutta todellisuudessa hän sukeltaa vieläkin syvemmälle, lapsuutensa Suomeen, jossa pieni Helena ikävöi hänet hylännyttä isäänsä.

Tarinan keskiössä on Helena, mutta toisaalta kyseessä on myös sukupolviromaani. Isovanhempien perintö, tässä tapauksessa Helenan rikkoutunut lapsuudenkoti, jättää jälkensä niin Helenaan ja tämän valintoihin kuin myös hänen tyttärensä Siniin. Tässä kuviossa Anders, Helenan mies ja Sinin omana lapsenaan kasvattanut isä, jää väkisin sivurooliin. Hän on hyvä isä ja aviomies, onnellisen perheen kasvatti ja hyvä poika vanhemmilleen, mutta riittääkö se? Riittääkö kenellekään?

Romaanissa vuorottelevat Helenan ja Andersin näkökulmat, väliin Sini sanoo sanansensa kirjoittamiensa viestien muodossa. Turtiainen kuvaa elävästi eri hahmojen sielunmaisemaa, mutta toisaalta myös Turkki tulee esille hyvin aistikkaana ja kylläisenä miljöönä. Näin suomalaisen talven keskellä, kun loma on vain kaukainen kangastus tulevaisuudessa, oli suorastaan virkistävää vaellella turkkilaisilla kujilla ja basaareissa Helenan mukana. Se toi mukanaan kaukokaipuuta, jota en nimenomaan Turkkiin ole oikeastaan koskaan tuntenut. Tämän luettuani voisin kyllä matkaa sinnekin joskus harkita. Vielä enemmän kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen ruotsinsuomalaista nykykirjallisuutta kohtaan. Loppujen lopuksi huomaan, että ainakin itselläni tietopohja ruotsinsuomalaisuudesta on aika lailla ohutta ja vuosikymmenten takaiseen tilanteeseen pohjautuvaa. Millaista on ruotsinsuomalainen kulttuuri vuonna 2016? Sillä voisi olla aika paljon annettavaa meille kantasuomalaisille.

Kirjablogeista Eilisen seiteistä on kirjoittanut ainakin Kirsin Book Club.

Maarit Turtiainen: Eilisen seitit
Compania Comder HB 2015
223s,
Arvostelukappale


tiistai 23. helmikuuta 2016

Elävissä kuvissa: Tappajan näköinen mies

Viktor Kärppä (Samuli Edelmann) on aina tosissaan, komisario Teppo Korhonen (Martti Suosalo) taas on lähestulkoon aina letkein mielin. Suosalon ja Edelmannin rytmit ja roolityöt pelaavat hyvin yksiin.

Minulta kesti verrattain kauan, ennen kuin tutustuin Matti Röngän Viktor Kärppä -kirjoihin. Näin ollen myös tv:n Tappajan näköinen mies -sarja meni ensimmäisellä kierroksella jotenkin ohi. Muutama vuosi sitten aloin kuitenkin kuunnella Röngän dekkareita äänikirjoina ja tykästyin paitsi Röngän tyynen jännittävään tarinointiin myös lukijana toimineen Jukka-Pekka Palon pehmeään ääneen. Minulle Viktor Kärppä onkin ollut aina nimenomaan Palo, joten tunsin Lauri Nurksen ohjaustyötä kohtaan pientä epäreilua epäluuloa. Koska Kärppää kuitenkin esitti suursuosikkini Samuli Edelmann ja koska olin sittemmin nähnyt telkkarista mukiinmeneviä katkelmia sarjastakin, tahdoin ehdottomasti ylittää ennakkoluuloni ja katsastaa elokuvan.

Viktor Kärppä lähtee rajan taakse esittelemään huvilaa entiselle armeijakaverilleen. Matkalla hän kohtaa myös oman lapsuudenkylänsä tytön, ongelmiin joutuneen Julian. Avio-ongelmien kanssa painiskeleva Kärppä palaa takaisin Suomeen, mutta ei tiedä, että hänen autoonsa on ujutettu pieni tuliainen. Kärppä ajautuu keskelle Venäjän sisäistä ja vähän ulkoistakin salaliittojuonittelua ja pian hänen perässään ovat sekä SUPO että venäläiset terroristit. Tapahtumat eskaloituvat Venäjän uuden ja uudistusmielisen naispresidentin Helsingin vierailuun.

Tappajan näköinen mies pohjautuu Röngän Tuliaiset Moskovasta -romaaniin. Vuonna 2013 olen näköjään luonnehtinut kirjan tyyliä lungiksi toiminnaksi. Tällainen oli myös odotukseni elokuvasta ja siksipä yllätyin melkoisesti siitä, kuin toiminnantäyteinen elokuva onkaan. Väkivaltaa, murhia, rytinöitä ja actionia oli sen verran paljon, että siitä oli lungius kaukana. Ihan aidosti säpsähtelin ja säikähtelin taitavasti leikattua elokuvaa katsoessani. Mutta vaikka leffassa riitti rankkoja kohtauksia, ei siinä toisaalta ollut turhaa mässäilyä ja toimintamachoilua. Esimerkiksi ylimääräisiä ja epäuskottavia räjähdyksiä en muista nähneeni ainoatakaan. Siitä huolimatta lienee syytä antaa varoituksen sana, sillä kaikista herkimmille jotkut kohtaukset voivat olla liikaa ja hieman ihmettelen elokuvan saamaa K12-merkintää. Kyllä en menisi 12-vuotiaan kummityttöni kanssa tätä katsomaan.

Siitä huolimatta ja osin juuri sen takia nautin elokuvaelämyksestä suuresti. Tarina oli jännittävä ja mielestäni onnistuttu puristamaan yhteen elokuvaan hyvin, olkoonkin, että aiemmasta Kärppä-tuntemuksesta ehdottomasti oli hyötyä leffaa katsellessa. Suomalais-venäläinen tarina täyttää kansainvälisenkin trillerin elementit kepeästi ja toteutus on näyttävällä tasolla. Näyttelijäsuoritukset ovat täyttä timanttia. Samuli Edelmann toi Kärppään minulle uutta ja kiehtovaa vaaran tuntua, Teppo Korhonen on vanha suosikkini jo kirjoista ja Martti Suosalo veti roolityöllään pisteet kotiin. Hänen ja niinikään hyvän roolityön tehneen Ville Haapasalon hahmot toivat muuten tiukkaan tarinaan kaivattua kepeyttä ja huumoria. Maria Ylipää ja Krista Kosonen ovat aina tasaisen varmoja, mutta naisista esille nousi ennen kaikkea kameran rakastaman Anni-Kristiina Juuson esittämä moniulotteinen ja herkkä Julia.

Hyvillä mielin voin todeta olevani iloinen siitä, että voitin ennakkoluuloni elokuvan suhteen. Nurksen ohjaus ei häpeä alkuperäisiin kirjoihin verrattuna. Itselleni avautui henkilöhahmoista ja ehkä osin tapahtumistakin aivan erilaisia näkökulmia. Viihdyttävä elokuva ei kalpene kansainvälisten kilpailijoidensakaan rinnalla. Jonkinlaista ulkopoliittista viestiäkin halusin tästä lukea. Vaikka demokratiaa ja oligarkkien korruptiota vastustava naispresidentti tuntuu tällä hetkellä Venäjällä varsin kaukaiselta ajatukselta, pientä tyydytystä toi sekin, että Ville Haapasalo patsasteli Punaisen torin kupeessa Freedom Unstopable -paita päällään.

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Hyvää huomenta ja suloista sunnuntaita ystävät!

Ainakin täällä Kallaveden rannoilla aamu näyttää varsin hämärältä ja tuuliselta, mutta sisällä mieli on valoisa. Minun ja Katjan viikonloppuun on kuulunut Korot kopisten -kirjan editointia ja ensi viikolla käsis lähtee jo taittoon! Mieli on yhtä aikaa riemukas ja haikea. Korot on ollut Katjan ja minun hieno yhteinen projekti, ensi kuussa pääsemme esittelemään sen sitten lukijoille.

Yöpöydälleni muodostui kirjaruno, selkeästikin naiseutta pohtiva:
Nainen joka unohti, tyhmä neitsyt!
Pahan polku - matkaopas keskiajan Suomeen.
Turjailija, kuka heilutti pesäpuuta?
Eilisen seitit, tappavaa lunta. Kevätuhrit.
Nainen junassa, Mariaaninen hauta: viimeinen näytös.
Historian suurnaiset.
                              

Sattuneesta syystä en ole tänä viikonloppuna lukenut vielä riviäkään mitään muuta kuin omaa tekstiämme. Toimettoman sunnuntaina kunniaksi ajattelin kyllä vielä hetkeksi pötkähtää sänkyyn ja valita yöpöydällä huojuvasta pinosta seuraavan kirjan lukuun, mutta vastataanpa sitä ennen ihanan Kristan minulle heittämään haasteeseen. Viiden kirjan haaste taisi tavoittaa minut joskus Facebookissa, mutta muistaakseni täällä blogissa en ole vastauksia jakanut. Ja nythän ne ovat osin myös erilaiset.

1. Kirja jota luen parhaillaan
Minulla on yleensä kesken useampikin kirja, mutta nyt olen vähän välitilassa. Kesken on Karo Hämäläisen hieno Yksin-romaani, joka voitti tammikuussa Savonia-palkinnon. Täällä pohjantähden alla -trilogian viimeinen osa on minulla ollut äänikirjana kuuntelussa varmaan kohta jo puoli vuotta. En tahdo tällä hetkellä löytää millään aikaa äänikirjojen kuunteluun.

2. Kirja josta pidin lapsena
Näitä on tietystikin todella paljon. Mieleen on jäänyt esimerkiksi Martti Haavion Tiina Tonttutyttö-satu. Opittuani itse lukemaan luin paljon Bertin päiväkirjoja, Hulluja luokkia ja Mary Marckin tyttökirjoja.

3.Kirja joka jäi kesken
Olen tosi huono jättämään kirjoja kesken. Ensiksi ajattelen, että haluan antaa kirjalle mahdollisuuden, "ehkä se tästä vielä paranee" ja sitten olenkin jo lukenut niin paljon, että tuntuisi "ajan haaskaukselta" jättää kirja kesken. Siksi yritän jo etukäteen valita lukemistoani sillä tavalla, että pettymyksiä ei tulisi. Yksi suurimmista haaksirikoistani on Leo Tolstoin Anna Karenina. Yleisesti ottaen tykkään venäläisistä klassikoista, mutta tämä ei iskenyt minuun ollenkaan.

4.Kirja joka teki vaikutuksen
Niitä on valtavan paljon. Jos nyt aivan muutaman mainitsisin, niin esimerkiksi Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen on sellainen. Ja kun tietää, miten Waltari on sen kirjoittanut ja kuinka historiallisesti tarkka teos on, niin onhan kyseessä aivan poikkeuksellinen teos. Toisaalta esimerkiksi Antti Tuurin Kylmien kyytimies teki aikoinaan suuren vaikutuksen, se on mielestäni yksi parhaista sotaa käsittelevistä kaunokirjallisista teoksista.

5. Kirja johon palaan yhä uudelleen
Tämä on helppo. Mielessäni palaan viikottain Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teokseen. Olen lukenut sen "vain" kahdesti, mutta mietiskelen kirjan tarinaa tai tarinoita - niitähän on useita - usein. Toinen vastaavanlainen kirja on William Goldingin Kärpästen herra. Se kertoo niin paljon ihmisestä ja yhteiskunnasta, en alan mielelläni kahvipöydässä kertomaan esimerkkejä Goldingin kautta selitettynä, jos näen siihen pienenkin mahdollisuuden!

Koska viiden kirjan haaste on kiertänyt ristiin ja rastiin, pystyyn ja poikittain, en haasta nyt nimeltä ketään. Mutta kuten aina, tämäkin haaste on onnistunut varmaan jonkun vielä kiertämään. Nappaa se siis, juuri Sinä!, kaikin mokomin mukaasi. Olisi mukava lukea, mitä Sinun viiden kirjan haasteeseesi kuuluu.

torstai 18. helmikuuta 2016

Liane Moriarty: Nainen joka unohti


Yksi itselleni merkittävimmistä viime vuonna tutustumistani kirjailijoista on australialainen Liane Moriarty. Hän kirjoittaa keski-ikäistyville (pois se minusta) perheenäideille, mistäpä muustakaan kuin keski-ikäistyvistä perheenäideistä, perheistä, parisuhteista, ystävyyksistä, lähiöiden ja koulujen sosiaalisista verkoistoista sekä monesta muusta asiasta viihdyttävästi, koukuttavasti ja elävästi. Ainakin minuun hänen tapansa kirjoittaa ja käsitellä itsellekin ajankohtaisia kysymyksiä uppoaa kuin veitsi sulaan voihin.

Moriartylle on tyypillistä, että vaikka hän kirjoittaa periaatteessa hyvin tavanomaisista ihmisistä, on tarinoissa jokin epätavallinen koukku, joka vangitsee lukijansa heti alkusivulta alkaen. Hyvässä aviomiehessä vaimo luki miehensä kirjoittaman, vasta hänen kuolemansa jälkeen luettavaksi tarkoitetun kirjeen, ja avasi samalla vahingossa salaisuuksien ja salailujen kauhut valloilleen. Mustat valkeat valheet alkoi onnettomuudella, ehkä jopa rikoksellakin, mutta mitä tapahtui, kenelle ja miksi eskarilaisten vanhempien illanvietossa, se selvisi vasta kirjan lopussa. Hyvä aviomies oli nautittavaa luettavaa, Mustat valkeat valheet oli yksi viime vuoden parhaita lukemiani käännöskirjoja. Mutta Nainen joka unohti onnistui siitä huolimatta viemään jalat alta ihanuudellaan.

Vaikka ei tarinan lähtökohta ole varsinaisesti kovin ihana. Päähenkilö Alice herää kaaduttuaan steppitunnilla ja lyötyään päänsä. Varsin pian selviää, että tällistä johtuen hän uskoo olevansa 29-vuotias, ensimmäistä lastaan odottava ja onnellisesti naimisissa olevan nuori nainen, joka remontoi yhdessä miehensä Nickin kanssa perheen kotia. Paha vain, että todellisuudessa Alice on 39-vuotias, keskellä avioero- ja huoltajuuskriisiä elävä kolmen lapsen äiti. Moni asia on kymmenessä vuodessa muuttunut, eikä Alicen mielestä välttämättä ollenkaan parempaan suuntaan. Alkaa kummallinen viikko, jonka aikana Alice joutuu tutkailemaan omaa elämäänsä aivan vieraasta perspektiivistä.

Jälleen kerran kirjan perusasetelma on niin vetävä, että tarina imaisee mielenkiinnon puoleensa välittömästi. Eivätkä edulliset lähtöasetelmat riittäisi pitkälle, ellei Moriarty osaisi äärimmäisen taitavasti pitää mielenkiintoa yllä, paljastaa ja vihjailla sopivasti, mutta toisaalta jättää asioita kutkuttavasti hämärän peittoon. Nainen joka unohti maalailee jälleen kerran elävästi ja samastuttavasti keskiluokkaisen lapsiperheen ja asuinlähiön elämää. Vaikka Moriartyn tarinat sijoittuvat Australiaan, hämmentävän samanlaista tuntuu elämä olevan niin siellä kuin täälläkin.

Nainen joka unohti on, totta kai, kevyttä, helppolukuista viihdettä, jonka voi halutessaan lukaista mukavana välipalana ja unohtaa saman tien. Minut kirja kuitenkin yllätti syvämietteisyydellään. On aika herkullinen ja toisaalta pysäyttävä ajatus pohtia, millaista olisi joutua Alicen tilanteeseen. Mitä sanoisi 22-vuotias Amma joutuessaan yllättäen kymmentä vuotta vanhempaan kehoon, mieleen ja elämäntilanteeseen? Tätä olen mietiskellyt viime päivinä aika paljonkin. Onnekseni olen tullut siihen tulokseen, että itselleni kyseessä ei olisi samanlainen shokki (paitsi ehkä fyysisesti) kuin Alicelle. Monet asiat ovat menneen niin kuin olen toivonut tai ounastellutkin. Toki paljon olisi myös yllätyksiä vastassa, eivätkä kaikki pelkästään iloisia. Aika herkullinen (ja samalla hirveä) ajatus on toki sekin, että yhtä äkkiä huomaisi olevansa kahden lapsen äiti ilman minkäänlaista muistikuvaa edeltävistä vuosista tai lapsista ylipäänsä. Mahtaisi siinä hetki mennä toipuessa järkytyksestä!

Siitä olen kuitenkin yksiselitteisen varma, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän nautin juuri tällaisesta kirjallisuudesta. Kirjallisuudesta, joka yhtä aikaa viihdyttää, koskettaa ja toisaalta haastaa omia käsityksiä, joko itsestä tai sitten jostakin muusta. Liane Moriartyn Nainen joka unohti täyttää kaikki nämä kriteerit. Aivan loistavaa luettavaa siis. Suosittelen.

Muualla: Arja nukahti kirjan kanssa, kun ei malttanut sitä laskea käsistään. Myös Salla ihastui viime vuonna Moriartyn "mammahömppään". Jonnakin alkoi pohtia ihmissuhteita ja elämää laajemmin. Annika luonnehtii juonta hykerryttävän napakaksi, Jenni löysi kirjasta myös hieman liikuttavuutta.


Liane Moriarty: Nainen joka unohti (What Alice Forgot)
WSOY 2016

497s.
Helene Bütsow
Arvostelukappale

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Vera Vala: Tuomitut



Aluksi, hyvää ystävänpäivää ja lukurauhan päivää!

Vera Valan dekkarit ovat kuuluneet perinteisesti kesälukemistooni, mutta nyt syystä tai toisesta kirjalle ei tuntunut löytyvän sopivaa aikaa sen paremmin kesällä kuin syksylläkään. Mutta eipä hätää, "hyvä päevä eissäpäin" sanoi jo mummoni. Tuntemattomia ovat lukemisen tiet, sillä viimein nyt tällä viikolla, keskellä järkyttävän kiireistä työ-, koti- ja kirjoitusaikaa, aloin suorastaan ahmia Ariannan uusia seikkailuja.

Muistan jonkun kutsuneen Tuomittuja Valan tähän mennessä parhaaksi kirjaksi. Kieltämättä kirjailija nostaa kierrokset aivan uudelle tasolle. Jos sarjan ensimmäinen osa oli tempoltaan pikemminkin neiti Marplen tasoa, oltiin nyt Da Vinci koodin -kaltaisessa jännärissä. Italia on tullut voimakkaasti esille kaikissa Arianna de Bellis -kirjoissa, mutta tällä kertaa maan kulttuuri ja historia ovat entistäkin keskeisemmässä osassa tarinankulkua. Tarjolla on koko setti: pappeja mielikuvituksellisilla tavoilla päiviltä päästävä sarjamurhaaja, katolisen kirkon ristiriitainen menneisyys ja nykyisyys, esoteerisia mysteeriuskontoja, kirkkoja, kulttuuria ja kertomuksia. Välillä selvittelyä oli jo niin paljon, että hieman pelkäsin tippuvani kärryiltä, mutta taitavasti Vala ohjasi tarinaa eteenpäin.

Ariannalla riittää henkilökohtaisia huolenaiheita. Sekä menneisyys että nykyisyys ahdistavat. Pohdiskeluun tulee kuitenkin taukoa, kun hän saa kutsun Torinoon selvittämään etäisen sukulaisensa katoamista. Yhdessä Angelon kanssa tehtyjen tutkimusten jäljet johtavat Damanhur-yhteisöön. Samaan aikaan Torinon seudulla jahdataan pappeja surmaavaa sarjamurhaajaa, Ariannan veli Ares eli Padre Frencesco lähetetään seuraamaan tutkimuksia Vatikaanin edustajana. Samaan aikaan Damanhur-yhteisössä Mustarastas tuntee syvää huolta pienestä pojastaan Kimalaisesta.

Kuten arvata saattaa, tapahtumat nivoutuvat yhteen ja lopulta kaikki ovat suuressa vaarassa. Lisäksi Arianna alkaa nähdä unia, joissa hän palaa unohtamaansa menneisyyteen. Ja kaiken aikaa taustalla häilyy El Lobo, terroristi, joka vaatii Ariannaa katoamaan.

Kuten sanottu, aineksia on aika rutkasti yhteen dekkariin. Mutta jotenkin kummasti tarina kuitenkin pysyy kasassa. Aihepiiri on kiehtova ja Vala on selkeästi tehnyt paljon taustatyötä niin katolisen kirkon kuin erilaisten lahkojenkin tutkimisessa. Tarina veti hyvin ja paloin halusta saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Käänteitä riitti sen verran, että ratkaisu häilyi pitkään hämärän peitossa. Jos jotakin jäin kaipamaan, niin nopeampaa edistystä taustajuonen suhteen. Tästä olen tainnut mainita aikaisempien kirjojenkin kohdalla. Uhkauksia lateleva, mutta aina uudestaan varjoihin katoava El Lobo alkaa pikku hiljaa ärsyttämään, panisi jo toimeksi! Mielenkiinnolla odotan, miten asia etenee seuraavassa osassa.

Paitsi ihana matkakuumeen herättävä Italia, on kaikissa Valan kirjoissa vahvasti läsnä ruoka. Kuola valuen ja pastaa himoiten luin jälleen Ariannan kokkailuista. Yhden kainon toiveen siis esitän Vera Valalle: Arianna de Bellisin keittokirja, jooko?

Vera Vala: Tuomitut
Gummerus 2015
457s.



maanantai 8. helmikuuta 2016

Elävissä kuvissa: Ruotsalainen hetki


Ruotsalainen hetki (2014) on  elokuva, joka herätti mielenkiintoni heti, kun siitä ensi kertaa kuulin. Kuinkas muutenkaan, neljä suomalaisen elokuvan terävimpään kärkeen kuuluvaa tähtinäyttelijää, ystävykset, yksi pariskunta ja yksi ex-pariskunta ja elokuvan ideana nimenomaan ja ennen kaikkea näytellä yhdessä. Kun vielä kuvauspaikkanakin toimivat Minna Haapkylän ja Hannu-Pekka Björkmanin kotikulmat Linnunlaulussa, oli projektissa mukava, lapsuuden ja nuoruuden kotifilmi-lyhyelokuvakokeiluihin vivahtava klangi.

Ja jotakin sellaista kieltämättä oli lopputuloskin, lukuunottamatta tietenkin sitä, että tässä "kotifilmissä" esiintyvät kovan luokan ammattilaiset. Yhdessätekemisen iloa kuitenkin viestii se, että pääosien esittäjät on merkitty kaikki myös elokuvan ohjaajiksi, kuten myös elokuvan käsikirjoittaja Teemu Kaskinen.

Paljon lupaavampaa alkua ei elokuvaan keksi. Iskelmälaulaja Kari Lampikallio (Tommi Korpela) ja hänen psykopaattinaisystävänsä Sonja (Haapkylä) yrittävät päästä eroon mattokääröön kietaistusta ruumiista. Seuraavana päivänä olisi lento Maltalle varattuna, joten projektilla on pikkuisen kiire. Lampikallio päättää kääntyä vanhojen ystäviensä puoleen. Sisarukset Antero (Björkman) ja Elisa (Elina Knihtilä) Paulo ovat nykyisen iskelmätähden vanhoja soittokavereita ja jääneet lehdellä soittelemaan solistinsa ampaistessa menestykseen. Katkeruutta ja mielen järkkymistä on aiheuttanut myös Elisan ja Karin onnettomasti aikoinaan päättynyt suhde sekä niin ikään Teiden ritarit -bändiin kuuluneen Harrin katoaminen.


Alkaa absurdi ja makaaberi illanvietto, jossa muistellaan menneitä, tunnetaan epätoivoista, vastakaiutonta rakkautta, repivää mustasukkaisuutta, läheisriippuvuutta, himoa, inhoa ja ylenkatsetta. Kaiken kuorruttaa mustaakin mustempi huumori, sillä tapahtumien priimusmoottori, hävitettävä ruumis, ei tunnu katoavan kuvista millään. Vähän kepeämpää, mutta silti oivaltavan sattuvaa huumoria puolestaan edustaa iskelmämusiikin parodiointi. Lampikallion järkyttävä hittibiisi Sylisi lämpöön on vain aavistuksen (jos ei ollenkaan) parempi kuin uskomattoman kova Poromies Mallorcalla (vai oliko se Rodoksella?!). Kohtaus, jossa Lampikallio laulaa jälkimmäistä kappaletta, "Teurastamolla" eli treenikämpällä, Anteron nakuttaessa kellontarkasti peruskomppia oranssi pipo päässään, oli yksi elokuvan tähtihetkistä, jonka vertaista ei ihan äkkiä tulekaan mieleen. Vielä unohtumattomammin iskelmämusiikki tärvellään aivan elokuvan lopussa, jossa viimeisenkin järjenvalonsa menettänyt Lampikallio laulaa hittibiisiään Töölönlahden jäällä. Tarina on ripoteltu täyteen myös pienempiä hetkiä, jotka absurdiudessaan vetäisevät maton kokonaan katsojan alta. Kaikki näyttelijäsuoritukset ovat vahvoja, mutta kyllä Björkmanin ja Haapkylän yhteiset, täysin nyrjähtäneet kohtaukset olivat latauksessaan kertakaikkisen vaikuttavia ja vetosivat minuun eniten.

Ruotsalainen hetki on elokuva, joka sisältää näennäisen tapahtumattomuuden varjon alla yllättävän vahvoja kuvia ja ristiriitaisia tunne-elämyksiä. Katsoin elokuvan eilen illalla ja koko seuraavan yön näkemäni kuvat ja filmin vinksahtanut yleinen tunnelma risteilivät mielessäni. Tällaista on indie-elokuva parhaimmillaan. Yhteistä, ammattitaidolla toteutettua hauskanpitoa, joka näyttäytyy katsojalle omalaatuisina kohtauksina ja vahvoina latauksina. Toivoisinpa jotakin tämäntyyppistä näkeväni enemmänkin kotimaisessa elokuvassa.

Jos haluat tuskallisen tarttuvan korvamadon ja muutaman vielä tuskallisemman iskelmäkliseen, katso kaikin mokomin virallinen Sylisi lämpöön -musiikkivideo!



torstai 4. helmikuuta 2016

Kirja- ja kulttuurikuukausikooste joulu- ja tammikuulta


Hellurei!

Luku- ja sitä myöten blogirintamalla on tällä hetkellä hieman hiljaista, sillä sekä töissä että Katjan ja minun Korot kopisten -proggiksessa eletään kiivaita kirjoitusaikoja. Helmikuun alun lukemiset ovat siis toistaiseksi laskettavissa minuuteissa, siitäkin huolimatta, että luvun alla on viime vuonna yhdeksi tämän hetken lempikirjailijoistani nousseen kirjailijan teos. Jospa siitä kuitenkin saisitte lukea lisää vielä tämän kuukauden nimiin!

Vuoden vaihde oli niin täynnä kaikenlaista top ten -listausta, että perinteinen kuukausikooste jäi tekemättä. Ei se mitään, tehdäänpä se nyt kerralla kahden kuukauden osalta!

Joulukuu näyttää luonnollisesti osittain kovin jouluiselta. Esiteltyä tuli Astrid Lindgrenin Kesäkummun Marikki ja Liisa, Miina Supisen Mantelimaa, Charles Dickensin Saiturin joulu sekä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun ihmeellinen joulu. Siis kaksi kansainvälistä klassikkoa, kaksi kotimaista nykykirjaa. Jos ei ollut vikaa klasareissakaan, niin kyllä nämä uudet tulokkaat tekivät minuun todella suuren vaikutuksen. Supisen Mantelimaa on yksi virkistävimpiä kotimaisia romaaneja vähään aikaan!

Joulukuussa esittelin myös Jari Nissisen Pahan mielen, joka puolestaan on yksi erikoisimmista romaaneista pitkään aikaan ja himpun verran ahdistavakin. Hyvä toki myös. Viime hetken lahjavinkkinä ehdin esitellä myös lasten kanssa lukemamme Linda Liukkaan Hello Rubyn.

Kirjallisuuden lisäksi kuukauteen mahtui myös teatteria: Esiripun edessä oltiin Ministeriä viedään -näytöksessä ja Elävissä kuvissa puolestaan ruodittiin Maleficent - Pahatarta. Tästäpä huomaa minua vaivanneen radikaalin bloggausajan puutteen tammikuussa. Vaikka olen käynyt katsomassa St. Petersburg Ballet Theatren Joutsenlampea, Kuopion kaupunginorkesterin säestämää (ja Kimmo Tullilan johtamaa) Kaupungin valot -elokuvaa sekä Nuotin vieressä -elokuvaa, en ole näistä pukahtanut blogin puolella mitään, vaikka tarkoitukseni on nimenomaan ollut tuoda enemmän kulttuuria tänne blogiin. Yritän siis tsempata edes tässä kuukausikoosteessa.

Joutsenlampi oli ihana, vaikka jonkin verran harmittikin, että nimenomaan Kuopiossa pääroolia ei tanssinut huippuballerina Irina Kolesnikova, kuten kaikissa muissa kaupungeissa. Samaan hengenvetoon on toki todettava, että en ole sen veroinen baletin tuntija, että todennäköisesti olisin huomannut mitään eroa Anna Samostrelovan suoritukseen. Mutta silti. Pieni epäilys jäi! :)

Kaikki blogiani hieman pidenpään seuranneet tietävät, että olen suuri Charles Chaplin -fani. Olenkin todella iloinen, että Kuopion Musiikkikeskuksella järjestettiin jo toinen kaupunginorkesterin säestämä elokuvailta. Kultakuume viime vuonna oli minusta ehkä vieläkin parempi, mutta kyllä Kaupungin valotkin oli hyvä.

Nuotin vieressä oli aivan ex tempore -elokuvaelämys, johon päädyimme siskoni kanssa, mutta ehkä juuri siksi se yllätti positiviisesti. Hyväntuulinen karaokemaailmaan sijoittuva, mutta myös syvällisempää sanomaa sisältävä leffa kannusti meidät lopulta viettämään karaokeiltaa itsekin :)

Kovin paljon kulttuuria on siis mahtunut tammikuuhun, ja mainittava on luonnollisesti vuoden perinteinen aloitus eli Savonia-palkinnon jakaminen. Tänä vuonnahan palkinnon sai Karo Hämäläinen teoksellaan Yksin. Sitä en ole vielä lukenut, mutta monta muuta hyvää kirjaa tammikuussa luin. Teemu Keskisarjan Kirves sai minut huokailemaan ihastuksesta (aihepiiristään huolimatta) ja Saara Juntusen Infosota puolestaan puuskututti hermostuksesta ja vähän ahdistuksestakin. Tatu Kokon Rob McCool ja Krimin jalokivi oli menolippu seikkailuun ja Kirsi Pehkosen Karhuvaaran uhri johdatteli puolestaan kesäiseen luontoon. Yhteiskuntaan kuulumattomuutta ja ulkopuolisuuden kokemusta puolestaan käsittelivät - täysin erilaisilla tavoilla - loppukuussa esittelemäni David Walliamsin Herra Lemu ja Harri V. Hietikon Insomnian ensioireita.

Tammikuuta muistellessa tunnen pientä haikeutta, sillä sen lisäksi että olen saanut kirjoittaa kulttuurista, olen myös ehtinyt nautiskella siitä monipuolisesti. Helmikuussa kaikki jää väkisinkin vähän vähemmälle. Mutta ei se mitään, nautitaan kaikesta siitä, mitä tekemään ehtii. Kuten tänä iltana nautin siitä, että mutkainen ja kipeä kirjoittajan selkäni sai nauttia hieronnasta ja että sama on edessä ensi viikolla uudestaan. Vähän nautin etukäteen siitäkin, että ehdin ehkä kohta lukea taas muutaman minuutin kirjaa eteenpäin, ennen väistämätöntä simahtamista! Minkäslaisia viikonlopun isoja ja pieniä nautintoja sekä ilon aiheita teillä on? :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...