perjantai 29. toukokuuta 2015

Anni Swan: Jänis Vemmelsäären seikkailuja


Ei ole oikeastaan kovinkaan suuri yllätys, että pidän aikuisena äänikirjoista, pidin nimittäin niistä jo lapsena, vaikkei kyseistä termiä silloin tainnut olla olemassakaan, ainakaan lastenkirjallisuudessa.
Minulla oli ainakin Prinsessa Ruusunen (tiedättehän: "Kun kuulet tämän äänen, bli-blim, on aika kääntää sivua"), mutta ehdottomasti rakkain c-kasetti oli Jänis Vemmelsäären seikkailut Seppo Kolehmaisen lukemana. Kuuntelin niitä aina uudestaan ja uudestaan. Tarinat olivat vähän omituisia, toisaalta hauskoja ja toisaalta kammottavia. Metsäneläimet olivat yhtä aikaa ystäviä ja vihamiehiä, uhkasivat syödä toisensa suihinsa tai mikä vielä pahempaa, keittää elävältä! Seppo Kolehmaisen ilmeikäs tulkinta luonnollisesti lisäsi jännitystä edelleen.

Kasetti katosi kasvamisen ja kotoa muuttamisen yhteydessä, mutta aina silloin tällöin olen mielessäni palannut Vemmelsäären seikkailuihin. Siitäpä syystä innostuin kovin, kun huomasin kirjastossa uunituoreen Jänis Vemmelsäären seikkailuja -kirjan, johon kuvituksen on tehnyt Riikka Jäntti. Kuvitukset olivat mukavia ja lapsille sopivia, omissa mielikuvissani Kolehmainen oli toki värittänyt eläimet aivan erilaisiksi, kulmikkaammiksi ja vähemmän söpöiksi. Mutta ehkäpä hyvä näin, kun lastenkirjasta kuitenkin on kyse.

Tunnustan rehellisesti, että vaikka Jänis Vemmelsääri on kuulunut lapsuuteeni vahvasti, minulta on jäänyt tietämättä sellainen tosiseikka, että tarinat ovat alunperin syntyneet Etelävaltiossa orjien keskuudessa ja sieltä J.C. Harrisin ne kerättyä ja julkaistua levinneet ympäri maailman. Anni Swan käänsi tarinat vuonna 1911 ja sen jälkeen suomennoksesta on otettu useita painoksia. Tieto tarinoiden syntytavasta ja -ympäristöstä selitti minulle ehkä osittain niiden luonnetta. Vaikka Wsoy mainostaa tarinoiden olevan täynnä kujetta, vauhtia ja hyvää tuulta, kuvaavat ne minusta melkoisen kovaa maailmanjärjestystä (mitä toki luonto on oikeastikin) ja huumorikin on minusta ennemminkin pikkuisen ilkeilyyn sortuvaa kuin hyväntuulista.

Lukiessani kirjaa lapsille ymmärsin lopullisesti, kuinka loistava Seppo Kolehmaisen tulkinta olikaan. Väheksymättä ollenkaan Swanin suomennostyötä, toi Kolehmainen omalla työllään tarinoihin ja erityisesti hahmoihin sellaista syvyyttä ja moniuloitteisuutta, mikä Swanin tekstistä uupuu tai jää ainakin hyvin vahvasti rivien väleihin. Ehkä oma synkempi mielikuvani tarinoista johtuukin lopulta kokemastani tulkinnasta, eikä niinkään alkuperäisestä tekstistä?

Olipa kuinka tahansa, päähenkilö Jänis Vemmelsääri on kyllä todella kiehtova ja sanoisinko jopa kiero persoona. Kettu Repolaisen ja oikeastaan kaikkien muidenkin metsäneläinten osaksi jää olla enemmänkin vähän yksinkertaisia petoja, joita jänö petkuttaa mennen tullen, välillä pelastaakseen nahkansa, välillä ihan silkasta ilveilyn halusta.
Jänis Vemmelsääreen, jos keneen sopii lausahdus: vastuu on kuulijalla. Lieneekö peräti savolaista sukua tämä ristihuuli?! Sepä selittäisi Kolehmaisen onnistuneen tulkinnankin, sillä hän oli syntyjään yläsavolaisen Pielaveden kasvatteja, aivan kuten minäkin!

Anni Swan: Jänis Vemmelsäären seikkailuja Riikka Jäntin kuvittamana
WSOY 2015
89s.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

John Williams: Stoner


Tämä kirja olisi saattanut jäänyt minulta lukematta ja ylipäänsä huomaamatta, ellei alati valpas kirjablogiyhteisö olisi alkanut siitä kuiskutella. Toinen lukemista edistävä seikka on kirjan kansikuva, heti ensi näkemältä se ei pelkästään kiinnittänyt huomiota, vaan myös kosketti. Lähikuva vanhan miehen parrakkaista kasvoista. Kuinka paljon kiinnostavammat ja vivahteikkaammat ne ovatkaan kuin ne nuoret kasvot, joihin olemme tottuneet. Nuoret kasvot ovat vielä tyhjät, vanhoissa näkyy elämä.

Tähän väliin pieni kevennys. Kun mieheni näki, mitä kirjaa luin, hän kiinnostui siitä huomattavan paljon. Opin, että on olemassa rockmusiikin alalaji stoner rock. Olin tuolloin lukemisessa varsin alkuvaiheessa, mutta olin melko varma, että tätä aihetta kirjassa ei tultaisi käsittelemään ja oikeassa olin.

Stonerissa ylipäätään ei oikein voi nähdä musiikkia. Jos oikein pinnistän, ehkä se olisi joku haikea, menetetystä rakkaudesta kertova, kaunismelodinen sävelmä, mutta ei oikein kuitenkaan. Stonerin ääni on kirjan lehtien rapinaa, mustekynän rahinaa, ehkä kirjoituskoneen naputtelua ja kaikuvia ääniä yliopiston käytävillä. Useimmat yliopistossa opiskelleet pystyvät varmaan palauttamaan mieliinsä iäkkään professorin tai opettajan, jonka koko persoonallisuus tuntuu kiertyneen hänen akateemisen kiinnostuksenkohteensa ympärille. Henkilö on iätön ja ajaton, mutta opiskelijan näkökulmasta vanha kuin taivas, hahmo, jolle on mahdotonta kuvitella nuoruutta tai ylipäätänsäkään elämää yliopiston ulkopuolella. John Williamsin Stoner kertoo juuri tällaisen henkilön elämäntarinan.

Ei juonesta sen enempää, William Stonerin elämä menee niin kuin sen on tapana mennä. On hyviä hetkiä, ehkä enemmän haikeita. On rakkautta, mutta sitäkin enemmän työtä. Stoner on monella tapaa intohimoinen persoona, mitä tulee hänen kutsumukseensa, mutta kuitenkin toisaalta avuton suurempien voimien liikkeessä. Ja jossakin vaiheessa hän havahtuu siihen, että elämä oli. Williamsin kirjoittama loppukohtaus on yksi kauneimmista, mitä sillä saralla olen koskaan lukenut.

Tiesin etukäteen kirjan olevan vähäeleinen, pienisuuri kirja. Alku oli melko verkkainen ja vähän jo hermostuin, maltanko antautua kirjalle. Kärsivällisyys kuitenkin kannatti, sillä vaikka tuossa yllä kutsuin päähenkilön elämää melko tavanomaiseksi, niin onko tavanomaista elämää lopulta olemassakaan? Tuskin. Tutustuessani Stoneriin ja muihin hänen elämänsä ihmisiin, hyppäsin hitaasti virtaavaan veteen mukaan. Williams kertoo yhden ihmisen elämänkaaren ja sen myötä esiin tulee kappale historiaa, johon kuuluu mm. molemmat maailmansodat. En kuitenkaan miellä kirjaa historialliseksi romaaniksi, sillä teemat ovat yleisinhimillisiä ja universaaleja. Myös miljöö, yliopistomaailma, on sopivan ajaton. Osin tästä syystä kirja varmastikin on noussut nyt, 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen suosion ja huomion kohteeksi. Mahdollisesti samoista syistä se ei herättänyt kovin suurta kiinnostusta 1960-luvulla.

William Stonerin hahmo on kiehtovin fiktiivinen hahmo, johon olen pitkiin aikoihin tutustunut. En osaa päättää, onko hän elämäänsä uskomattomalla intohimolla suhtautuva henkilö, joka suuressa viisaudessaan ymmärtää luopua turhasta tai mahdottomasta eli siis humanisti sanan suurimmassa merkityksessä. Vai onko hän nahjus, joka ei korota ääntään niissä kohdissa, missä se minun mielestäni olisi välttämätöntä, mutta itsepäisesti pitää päänsä asioissa, joissa voisi myös taipua. Sitkeä hän joka tapauksessa on. Stonerista tulee mieleen vaivaiskoivu (tai ne kasvit, mitkä työllä ja vaivalla elävät Stonerin kotitilan vähäravinteisessa mullassa): ei erityisen näyttävä, mutta uskomattoman kestävä, sitkeä ja luotettava.

Ja itse asiassa, juuri tämä mielleyhtymä mieleeni nousi jo ensimmäisellä kerralla kun kirjan kansikuvan näin.

John Williams: Stoner (Stoner 1965)
Bazar 2015.
Suomentanut Ilkka Rekiaro
306s.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä


Maaliskuussa Jojo Moyes suisti minua vähän raiteiltani. Taisin kirjoittaa jotain sen suuntaista, että kunpa en olisi kirjaa lukenutkaan. Se on aika paljon sanottu. Kuitenkin, vähän aikaa asiaa makusteltuani tulin siihen tulokseen, että Moyesille kannattaisi antaa uusi mahdollisuus. Totuus nimittäin on, että pidin Kerro minulle jotain hyvää -kirjaa sujuvana ja koukuttavana kirjana, joka pääsi yllättämään lopullaan ja aiheutti minulle pienimuotoisen eettisen kriisin. Jos kirja on SEKÄ viihdyttävä ETTÄ toisaalta kouraisee syvältä, ei kirja voi olla aivan huono. Siispä tartuin Moyesin aiemmin kirjoittamaan, mutta nyt vasta suomennettuun teokseen Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Aivan kamala nimi. Jos en olisi tutustunut kirjailijaan aiemmin, olisin varmasti jättänyt kirjan lukematta jo ihan pelkästään sen perusteella. Älkää siis antako nimen hämätä. Englanninkielinen nimi  muuten on The Last Letter From Your Lover.

Molemmat nimet sinänsä kuvaavat tarinaa tai tarinoita hyvin. Tapahtumat sijoittuvat kahteen ajanjaksoon: Lontooseen 1960-luvulla ja 2000-luvulla. Ellie Haworth on kehyskertomuksen päähenkilö, nuori naistoimittaja, joka elää salasuhteessa naimisissa olevan miehen kanssa. Hän saa pomoltaan tehtävän etsiä materiaalia lehden arkistosta ja silloin hän sattumalta törmää rakkauskirjeeseen 1960-luvulta. Kirje on vaikuttava ja sopii hänen omaan elämäntilanteeseensa niin hyvin, että hän päättää ottaa selvää, miten rakastavaisille kävi.

Hienostorouva Jennifer Stirling puolestaan herää vakavan auto-onnettomuuden jäljiltä vuonna 1960 muistinsa menettäneenä. Hän on unohtanut aviomiehensä, ystävänsä ja elämänsä ja vaikka muisti palailee pätkittäin, tuntee hän kuitenkin olevansa jollakin tapaa väärässä elämässä. Totuus alkaa hitaasti keriytyä auki, kun hän löytää sattumalta piilottamansa rakkauskirjeen vieraalta mieheltä. Tarina takautuu tähän rakkaustarinaan ja jatkuu toisaalta eteenpäin tapahtumiin Jenniferin salaisuuden selviämisen jälkeen. Lopulta tarina yhdistyy myös 2000-luvun linjaan ja omassa työ- sekä suhdesopassaan lilluvaan Elliehen.

Kirja on kertomus suuresta rakkaudesta ja toisaalta vääristä, väärin perustein ylläpidetyistä ihmissuhteista. Se kertoo huonoista ajoituksista ja epäonnesta, siitä että elämänpolut risteytyvät, mutta eivät kuitenkaan kokonaan kohtaa. Teos kertoo, kuinka vaikeita ihmissuhteet voivat olla, kuinka monenlaisia tunteita ja vaikuttimia niihen voikaan liittyä. Loppujen lopuksi kaikki kai etsivät onnea, mutta senkin voi mieltää ja nähdä monella eri tavalla.

Jotta aikatasoissa, eri kertomuksissa ja teemoissa ei olisi jo kylliksi, mahtuu kirjaan myös pieniä sivujuonteita, jotka toisaalta jäävät vähälle huomiolle, mutta jäävät kiinnostamaan. Kuten esimerkiksi Kongon raastava itsenäistymiskehitys tai tuolloin ihmeaineena pidetyn asbestin paljastuminen joksikin aivan muuksi. Vaikka aiheita ja elementtejä on vaikka muille jakaa, on kirja kuitenkin hämmästyttävän ehjä kokonaisuus. Lankojen päät solmitaan kauniisti yhteen joka puolelta. Ainoastaan jonkin verran tiivistystä jäin kaipaamaan, erityisesti kirjan keski- ja loppuosasta, sillä se ei saavuttanut samanlaista jäntevyyttä ja dynaamisuutta kuin liki dekkarimainen alkuosa. 530 sivua olisi tiivistynyt helposti reiluun neljäänsataan ilman, että mitään olennaista olisi jäänyt pois. Ei kirjassa varsinaista tyhjäkäyntiä kuitenkaan ollut niin paljoa, että lukeminen olisi muuttunut puuduttavaksi. Päin vastoin, tälläkin kertaa Moyes otti minut koukkuunsa ja rokotti yöunieni pituutta.

Varmaan tämän jo arvasittekin, mutta olen antanut Jojo Moyesille anteeksi sen maaliskuisen jutun. Tulen lukemaan innolla hänen kirjojaan jatkossakin. Tuotantoa näkyy olevan olemassa enemmänkin, jospa sitä suomennettaisiin lisää nyt kun pää on avattu.

Jojo Moyes: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä ( The Last Letter From Your Lover 2010)
Gummerus 2014
532s.
Suomentanut Heli Naski

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Huhtikuun kooste

Uloskin pääsee jo lukemaan. Mm. Jojo Moyesia luvassa lähitulevaisuudessa.
                         

Toukokuun alku on vilahtanut jotenkin salavihkaa. Johtunee pitkästä viikonlopusta, joka oli täynnä ohjelmaa, joten nyt arjen tultua olen huomannut jo sopivani tapaamisia toukokuun lopulle ja ihmetellyt, miten tässä näin pääsi käymään! Mutta onhan tätä toukokuuta toki vielä aika paljon jäljelläkin :)

Tuntuu, että kirjoitan näin joka toinen kuukausi vähintään, mutta tämä toukokuu on ihan superkiireinen sekä töiden että muun elämän osalta. Ehkä tähyilen mielessäni sinne toukokuun loppuun jo senkin takia, koska sitten pitäisi ainakin joltakin osin helpottaa, tosin toisenlaiset kiireet varmaan tulevat sitten tilalle. Joka tapauksessa olen kyllä hamstrannut yöpöydälle kirjoja siihen tahtiin, että ilmeisesti kuvittelen ehtiväni myös lukea jotain jossakin vaiheessa. Ainakin olen päättänyt kerta kaikkiaan harjoitella kirjan keskeyttämisen jaloa taitoa, sillä miksi kuluttaa vähää vapaa-aikaansa takkuisten kirjojen parissa, kun niitä ihaniakin on? Eli ei mitään kovin raskassoutuista ja syvällistä ole lähiaikoina tässä blogissa luvassa ;P

Kyvyttömyyteni jättää kirja kesken konkretisoitui huhtikuussa lukiessani Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -kirjaa. Lukeminen oli kuin muurahaispesässä olisi istuskellut, mutta siitä huolimatta loppuun asti piti päästä. Koska pari viikkoa lukusuorituksen jälkeen en muista enää kirjasta juuri mitään, voi varmaan sanoa liioittelematta, että hukkaan meni minun osaltani. Moni muu kirjabloggaajahan on tästä kirjasta pitänyt tosi paljon.

Seuraavan nihkeän tapauksen kohdalla ymmärsin lopettaa ajoissa (eli sivun 100 kohdalla...). James Churchin Korealainen kuurupiilo ei tuntunut käynnistyvän ollenkaan ja päätin, että yksi ankea kokemus kuukaudessa saa riittää. Tässä dekkarissa saattaa kyllä olla puolensakin, mutta itse pidän genren vauhdikkaammista edustajista. Tosiaalta viime vuosina on tullut luettua niin hienoja tietoteoksia Pohjois-Koreasta, ettei Churchin kuvaus riittänyt pitämään mielenkiintoa yllä siinäkään suhteessa.

Jos nämä lukukokemukset olivat nihkeitä, samaa ei voi missään nimessä sanoa Elina Hirvosen Kun aika loppuu -teoksesta. Synkästä aiheesta huolimatta lukeminen oli nautinnollista ja sujuvaa. Jostakin syystä en ole lukenut Hirvosta aiemmin, vaikka olenkin kuullut paljon hyvää. Tämän kokemuksen jälkeen aion jossakin vaiheessa tarttua myös hänen kahteen edelliseen teokseensa. Mahtavaa kun löytää itselleen uuden, kiinnostavan, kirjailijan, jonka tuotantoon pääsee tutustumaan!

Kirjabloggaajien keskuudessa liikkuu termi kitalaenpuhdistus ja sitä minulle edusti tällä kertaa J.K. Johanssonin Noora. Kevyttä, menevää viihdettä, joka ei varmasti kirjallisesti yllä keskeyttämäni Korealaisen kuurupiilon tasolle, mutta kuten sanottu, dekkarit valitsen mielellään juuri viihdyttävyys mielessäni. Korkeakirjallisuus on sitten asia erikseen.

Vielä kuun loppuun ehdin lukea Kirjan ja ruusun päivän -teemakirjan, eli Kari Hotakaisen Kantajan. Kymmenisen vuotta sitten Hotakainen kuului ehdottomiin lempikirjailijoihini, jostakin syystä sen jälkeen olen ollut epäaktiivinen hänen tuotantonsa suhteen. Kantaja muistutti siitä, että ehkä olisi aika palata vanhan suosikin pariin uudelleen.

Mahtuihin huhtikuuhun muutakin kuin kirjoja, kuten ihana loma Kööpenhaminassa. Siitä ja H.C. Andersenista minulla olisikin vähän asiaa, mutta taidan palata siihen myöhemmin. Kuun lopulla pääsin pitkästä aikaa myös kirjajulkkareihin, kun Marja-Sisko Aallon toinen dekkari Tappavaa lunta julkistettiin Kuopion kaupunginkirjastolla. Esikoinen, Murha Tuomiokapitulissa, on minulta myös vielä lukematta, mutta nytpä molemmat odottelevat kaapissa lukijaansa. Näitä olen kaavaillut kesälomalukemistooni, mutta kukapa tietää, maltanko odottaa sinne saakka.


sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Satuhetki: Maria Kuutin Anna ja Elvis kylpylässä


Maria Kuutti voitti viime vuonna Kariston Perhe on paras -kirjoituskilpailun, jossa etsittiin alakouluikäisille soveltuvia, arkielämän sijoittuvia tarinoita. Anna ja Elvis kylpylässä kertoo Annasta, jonka perheeseen kuuluvat äiti, isä, isoveli-Ilari ja pikkuveli Veikko. Myös mummo poikaystävineen kuuluu kiinteään kalustoon.

Annan perhe suunnittelee matkaa Italiaan, mutta lähdön kynnyksellä huomataan matkakassan huvenneen yllättävästi. Sinänsä aika iso, monta lapsiperhettä koskettava asia, joka käsitellään kirjassa mielestäni mukavasti, lukijoiden ikään sopivalla tavalla. Koska rahat eivät riitä Italiaan, matkakohde muuttuukin Imatran kylpyläksi. Kohteessa on vähemmän glamouria, eikä matkaanlähtökään suju aivan kommelluksitta, mutta lopulta loma muuttuu hyvin merkitykselliseksi, kun Anna saa matkalta uuden ystävän, Elviksen.

Kylpyläreissulta ei puutu metkoja tilanteita ja kömmähdyksiä. Huumorin takana sivutaan kuitenkin myös niitä vakavampia asioita, kuten vanhempien väsymystä pienen vauvan kanssa ja Annan kaveriongelmia. Kirjan ikäsuositus on 7- vuotiaista ylöspäin ja mielestäni kirjan ja lukujen pituus sekä kerrontatapa sopivat ikäryhmälle hyvin. Lapselle jää tilaa käsitellä omia tunteitaan ja kokemuksiaan tekstin kautta.

Oma testiryhmäni oli ikäsuositusta nuorempi, mutta hyvin upposi kirja silti iltasatuna. Perheloma kylpylässä, yhdessä mummon kanssa oli sopivan tuttu, mutta toisaalta kutkuttava viitekehys. Erityiskiitos kuuluu myös kuvittajille: Katri Kirkkopellolle (tuttu mm. Molli-kirjasta!) ja Ilmari Kettuselle. Lapset nauroivat piirustuksille paikoin kippurassa.

5,5-vuotias herra Syksy kiipesi juuri syliini ja kysyi mitä teen Anna ja Elvis -kirjalla. Kun kerroin kirjoittavani, millainen kirja mielestäni oli, tuli lapselta luonnehdinta kuin apteekin hyllyltä: Hauska ja hyvä.

Ihan pian 4-vuotias neiti Kevät taas kysyi, milloin voidaan lukea sarjan seuraava osa, uunituore Anna ja Elvis mummolassa. Ihan pian.

Maria Kuutti: Anna ja Elvis kylpylässä
Karisto 2014
111s.
Kuvitus Katri Kirkkopelto ja Ilmari Kettunen

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...