Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
Sherlock Holmesin seikkailut kuuluvat minulla jostakin syystä kevääseen. Ehkä siitä syystä, että keväisessä kirkkaudessa savusumuinen Lontoo tuntuu mukavan eksoottiselta. Päätin nyt murtautua totutuista kaavoistani ja sukeltaa minulle ennenlukemattoman Holmes-seikkailun syövereihin näin syksyn tullen (ja osallistua samalla Karoliinan Totally British-haasteen Detective Novels-osioon).
Baskervillen koira on dekkarikirjallisuuden ehdottomia klassikoita. Lisäksi siinä on paljon kauhugoottisia piirteitä, vaikka salapoliisien kuningas luonnollisesti pohjaa tutkimuksensa pelkkään terveeseen järkeen ja rationaaliseen päättelyyn kuten ajan edistysuskoiseen ilmapiiriin kuuluukin.
Holmes saa apulaisensa Watsonin kanssa ratkaistavakseen mielenkiintoisen tapauksen. Baskervillen sukua vainoaa karmiva kirous. Esi-isä Baskervillen kerrotaan joutuneen manalan koiran surmaamaksi ja sen jälkeen yksi jos toinenkin suvun vesa on kohdannut hämärän kuoleman. Viimeisimpänä epäselvissä olosuhteissa menehtyy Sir Charles Baskerville. Suvun viimeinen perillinen saapuu isännöimään kartanoa, mutta kyläläiset ovat kauhuissaan, sillä nummilla huhutaan liikkuvan paitsi kalmanhajuisen pedon myös vaarallisen vankikarkurin.
Baskervillen koira on siinä mielessä perinteinen Holmes-tarina, että lukija saa Watsonin silmin seurata tapahtumia ja ratkaista arvoitusta kilpaa päähenkilöiden kanssa. Tällä kertaa ei kuitenkaan liikuta alkua lukuunottamatta Lontoossa, vaan karun synkällä syrjäseudulla, joka Watsonin mielestä jo pelkällä olemuksellaan riittää synnyttämään karmivia legendoja. Huomionarvosita on myös se, että tämä on ainoa täyspitkän romaanin mittainen Holmes- tarina.
En tiedä, johtuiko pituudesta vai minulle poikkeavasta lukuajankohdasta, mutta en syttynyt tähän samalla tavoin kuin aiemmin lukemiini tarinoihin. Ehkä syksyisessä hämärässä pimeät ja tuuliset nummet tuntuivat liian masentavilta. Holmes-Watson-tutkapari on toki jälleen verraton, vaikka minusta Baskervillen arvoitus saikin miehet verrattain synkiksi.
Luin Baskervillen koiran Otavan Keskiyön kirjasto -painoksena. Kirjan lopussa selvisi, että suomentaja Jaakko Kankaanpään suomennos on ensimmäinen suoraan alkukielestä käännetty, aiemmat käännökset ovat peräisin ruotsinnoksista.
Baskervillen koira sopii klassikkona kenelle tahansa, mutta erityisesti salapoliisiromaanien ystäville. Toisaalta kauhukirjallisuudestakin kiinnostuneet saattavat löytää kirjasta paljon positiivista.
Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (The Hound of the Baskervilles 1901-02).
Otava Keskiyön kirjasto 230s.
Suome. Jaakko Kankaanpää
Olen lukenut Baskervillen koiran kauan sitten, mutta muistan etten minäkään siitä niin pitänyt. Sherlock Holmesin seikkailuja taas ahmin aivan innoissani. Muistan vieläkin, missä olin, kun luin kauhean paksua opusta ja olin silloin 11-12 v. Sittemmin olen seurannyt Sherlock Holmesin seikkailuja tv:stä ja Jeremy Brett oli aivan loistava Sherlock Holmes!
VastaaPoistaMinäkin olen katsonut noita tv-Holmesia ja pitänyt näkemästäni! Katsoin myös kesällä tulleen minisarjan, jossa Holmes eli tässä päivässä, olikohan se Sherlock nimeltään? Sekin oli hyvä, vaikka tietysti kovin erilainen kuin alkuperäiset seikkailut :)
VastaaPoistaSamansuuntaisia kokemuksia minullakin. Luin yhdessä vaiheessa aivan innoissani lyhyitä Holmes-tarinoita, mutten innostunut Baskervillestä, joka oli minusta oikeastaan aika tylsä.
VastaaPoistaEhkä Holmes vain sopii paremmin lyhytmittaiseen muottiin.
Liisa, ehkä tosiaan (hyvällä tavalla) kuivahko salapoliisipäättely kärsii liiasta pituudesta!
VastaaPoistaOlen odottanut, että kirjoittaisit Baskervillen koirasta.
VastaaPoistaYritin jo keskiviikkona kommentoida tätä, mutta kone vain raivostuttavasti rukkasi, eikä suostunut avaamaan kommentointilomaketta. Nyt pääsin muilta kiireiltäni viimein toiselle koneelle.
Luin Baskervillen koiran ensimmäistä kertaa joskus yläasteella, kun meidän oli luettava se koulussa. Muistan, että pidin tarinasta ja miljööstä valtavasti. Nummi tuntui hiuksia nostattavan uhkaavalta. Kirja saattoi jopa olla ensimmäinen salapoliisiromaani, jonka luin.
Sittemmin olen lukenut Baskervillen koiran ainakin kaksi kertaa, viimeksi sateisessa Montenegrossa. Tuntui hieman oudolta lukea kirjaa Balkanilla.
Olen joka kerta pitänyt kirjasta, vaikka se ei minusta uudestaan luettuna ole tuntunut yhtä pelottavalta kuin yläastemuistoissani. Kuitenkin kirjassa on vetovoimaa, joka pitää otteessaan. Minuun vain uppoavat pimeät nummet ja kauhuelementit.
Pidän toki paljon myös lyhyistä Sherlock Holmes -seikkailuista. Täällä jo mainittu niiden pohjalta tehty tv-sarja kuuluu suosikkeihini. Pidän siitä miten uskollisesti sarja seuraa alkuperäisten tarinoiden juonta ja tunnelmaa.
Hui, Baskervillen koira Montenegrossa kuulostaa eksoottiselta ja vähän kammottavaltakin yhdistelmältä.
VastaaPoistaNuorempana tämä olisi voinut kolahtaa ihan tosiaan ihan eri tavalla. Tosin olen huomannut, että minuun taas kauhuelementit ja nummet eivät uppoa. Siitä huolimatta olen samaa mieltä kirjan tunnelmasta, se on omalaatuinen ja hieno.
kuka tässä on sitten se päähenkilö
VastaaPoistaSara, kiitos kysymyksestäsi ja mukava, että olet löytänyt tänne! En valitettavasti vastaa sellaisiin kysymyksiin, joiden vastausten epäilen joutuvan vääriin käsiin kouluesitelmien tekijöiden keskuudessa.
PoistaKeksit varmasti oikean vastauksen, mikäli olet lukenut kirjan, kuten toivon. Ja jos et ole, suosittelen niin tekemään, sillä opettaja kyllä huomaa, mikäli esitelmäsi sisältää kopsattuja asioita. Sitä paitsi Baskervillen koira on oikeasti hyvä kirja!