Marjatta Lehtovirta: Kävelen joen väärää puolta


Marjatta Lehtovirran esikoisrunokokoelma Kävelen joen väärää puolta on odottanut vuoroaan lukupinossa jo keväästä asti. Selailin kirjaa heti tuoreeltaan ja se vaikutti kiinnostavalta, mutta syystä tai toisesta kesti tänne lokakuulle asti, ennen kuin maltoin istua sen kanssa kunnolla alas.

Varsin pian huomasin, että tälläkin kertaa teos tarvitsi oman ja oikean aikansa. Ensinnäkin, päätin nyt lokakuussa lukea kirjoja, jotka vievät minut matkoille. En arvannutkaan, että Lehtovirran mukana pääsen mukaan pyhiinvaelluksille! Toisaalta, vaikka runokokoelma ei ole syysteos, sen tummasävyinen tunnelma sopi hyvin siihen syksyn hetkeen, kun huikean väri-ilottelun jälkeen puut luopuvat lehdistään ja luonto painuu pikku hiljaa  kohti marrasta.

Kuolema on läsnä monissa Lehtovirran runoissa. Se on osa elämänpolkua, vääjäämättömyys, jota runojen minä käy läpi mielessään ja myös konkreettisesti pyhiinvaellusmatkoilla. Kuolema on läsnä muistoissa, tässä päivässä, tulevaisuudessakin.

Vaikka teksteissä tehdään kuoleman kanssa tiliä, se tehdeään jollakin tapaa voimaannuttavalla tavalla.

nostan runolla arkkuni kannen,

runoilija julistaa.

Sykähdyttävimpänä koin viittaukset sukupolvien ketjuun. Unikuvien kaltaisissa, lapsen muistoja kertaavissa runoissa

Isoäidin silmissä sateenkaari
jokirannassa tiukka nuttura
avautuu iloksi

Rautainen tulipata kiehuu,
isoäiti kauhoo valkeaa pyykkiä
 

Suorastaan hersyvä on yhdenlainen taivasajatelma esinaisista saunan lauteilla. Ollapa seuraavan elämän ensimmäiset hetket tuollaisia!

Ikinaiset   tuikitytöt,
yksitoista viisasta naista lauteilla

Rehevä, lyhytjalkainen Miina
heittää makeat löylyt
pilven reunalta
pesee jok'ikisen tytön
      kuupalla valutellen
          pyhään, puhtaaseen paljauteen

Toinen keskeinen runojen aihepiiri on pyhinvaellusmatkat. Lehtovirta on aiemmin kirjoittanut matkakirjan Druidiset sirut - Santiago de Compostela kutsuu (Kunsti Kustannus 2018), joten teema on kirjoittajalle omakohtainen ja läheinen. 

Nämä runot eivät minulla herättäneet samanlaisia värähtelyjä kuin aiemmin lainaamani säkeet, koska itselläni ei ole asiasta samanlaista kokemuspintaa.
Kirkkohistoriasta tutut ja tuntemattomammatkin paikannimet vilahtelevat runoissa eksoottisina välähdyksinä.


Teemat eivät kuitenkaan roiku irrallisina toisistaan vaan runojen minän lapsuuden Tornionjoen kokemukset tuntuvat johtavan suoraan louhikkoisille pyhiinvaellusreiteille ja toisaalta päin vastoin. Menneisyys ja nykyisyys näyttäytyvät runoissa rinnakkain.

Runokokoelman kaunis nimi Kävelen joen väärää puolta tulee runosta Armenteira. Nimi viittaa luostariin Galiciassa, lähellä Santiago de Compostelaa. Ehkä se on paikka, missä runokokoelman ensimmäiset hippuset alkoivat kerääntyä yhteen:

Avaan säkeitä hitaasti,
           aurinko alkaa pyöriä
           villisti,
käsittämätön pyrkii lauseiksi       virkkeiksi,
etsii kysymysmerkin      huutaa!

 

Marjatta Lehtovirta: Kävelen joen väärää puolta
Warelia 2021
97s.
Arvostelukappale

Kommentit

  1. Kiitos tästä! Runoja on ihana lukea, mutta itse koen niistä kirjoittamisen yllättävän vaikeaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan totta. Minulla oli pitkään ajatus, että a) en ymmärrä runoista riittävästi b) en osaa kirjoittaa niistä. Oikeastaan kirjallisuusopinnoissa tehdyt pakolliset runoanalyysit saivat hellittämään tästä. Huomasin, että osaahan sitä.

      Poista
  2. Runoista kirjoittaminen on helppoa, kun vaan päästää irti siitä ajatuksesta, että lukemaansa pitäisi jotenkin akateemisesti analysoida tai ymmärtää vain yhdellä tavalla. (Edes kirjallisuuden opintojen runoanalyysissä en jäänyt vain annettujen ohjeiden raameihin, vaan tykittelin auki ajatuksiani välittmättä siitä, onko nyt muotin mukaista.) Minusta runouden vahvuus on se, että eri runot, jopa yhden sanan mitalla resonoivat eri lukijoille eri tavoin ja herättävän laajan tunnekirjon. Pitäisikin taas pitkästä aikaa lukea runoja. Vaikka uudelleen yksi suosikeistani, Jonna Ruuskan Kuovin huuto, jossa on ihanaa syystunnelmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ihan totta! Minua on pitkään vaivannut se epäilys, etten tulkitse runoja ”oikein”, siten kuin runoilija on ne tarkoittanut. Mutta tosiaan, parasta runoissahan on juuri se aukkoisuus, mikä sallii lukijan muodostaa omia merkityksiään.

      Poista
  3. Mulla on tuo yleinen tunne, etten osa lukea runoja koska pitäisi osata analysoida niitä.... En oikein osaa vieläkään 😞 Pitäisi osata päästää irti siitä ajatusmaailmasta, muttei se helppoa ole. Tuon ensimmäisen kokoelman lainaukset ovat ihania! Ja niissä ei tule sitä osaamattomuuden tunnetta minullekaan! ❤️

    VastaaPoista
  4. On kyllä kaunis nimi kirjalla! Ja sisältökin vaikuttaa kiintoisalta. Lainaustesi perusteella hyvin vahvaa tunnelmaa, joka koskettelee jotain nostalgiahermoani. Voisin hyvinkin tämän teoksen lukea.

    Runoista pidän muutenkin, mutta niistä kirjoittamisen koen muiden tavoin vaikeana juuri siksi, että ”pelottaa” että ne omat tulkinnat olisi jotenkin ”vääriä”. Samaa ”pelkoa” minulla tosin esiintyy joskus ihan vain kirjoista kirjoittamistenkin suhteen, vaikka yritän muistuttaa itseäni, että kukin tulkitsee tavallaan ja lukuelämys on siten kaikilla uniikki.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti