Satuhetki: Tammen Kultainen Juhlakirja


Kukapa ei rakastaisi Tammen kultaisia kirjoja? Epäilemättä moni pystyy laillani palauttamaan vuosien takaa mieleensä värikylläiset, kauniit kuvat, jotka henkivät yhtä aikaa turvallista idylliä ja hauskaa seikkailua. Ja meitä on aika paljon, sillä kultaiset kirjat ovat ihastuttaneet pieniä (ja vähän isompiakin) lukijoita jo vuodesta 1952. Vuonna 2012 Tammi julkaisi Tammen kultaisen juhlakirjan tasavuosien kunniaksi. Kirja sisältää kymmenen klassikkosatua, jotka on valittu taitavasti edustamaan erilaisia kultaisille kirjoille tyypillisiä piirteitä.

Olen tätä kirjaa hypistellyt kirjakaupassa useaankin otteeseen, mutta jättänyt kuitenkin aina kauppaan. Syy on lähinnä käytännöllinen. Pienet Tammen kultaiset kirjat sopivat pieniin käsiin isoa juhlapainosta paremmin. Ja vähän olen pelännyt myös kirjan tulevaisuuden puolesta: Tammen kultainen juhlakirja nimittäin on nimensä veroinen, kaunis ja komea esine, jonka ei halua jäävän mehuhyökyaallon tai äkillisen kiukunpuuskan jalkoihin. Kesän kynnyksellä nappasin kirjan kuitenkin mukaan kirjastosta ja parin lainan uusimisen jälkeen täytynee käydä ostamassa oma kappale. Lapset pitävät kultaisista saduista, mutta myönnän avoimesti, että ennen kaikkea äiti on todella ihastunut.

Muutamat saduista olivat tuttuja lapsuudesta, osa, erityisesti Maalarikissat, on ollut omien lasten kanssa ahkerassa luvussa. Ja jotkut kymmenestä sadusta olivat minulle myös vieraita. Kirjan lopussa on sitä paitsi ennen Suomessa julkaisematon Oi, mikä talo!, kerrassaan ihastuttava satu, joka innosti niin lapsia kuin aikuisia ja onnistui myös yllättämään isommankin lukijan lopullaan.

Tammen kultaisten kirjojen tenho perustuu uskoakseni kahteen asiaan. Ensimmäinen niistä on kuvitus. Kuvat ovat herttaisia, värikylläisiä, söpöjä, juuri sellaisia, joita mielellään ripustaisi lastenhuonetta koristamaan. Ne ovat myös sopivan nostalgisia ja retroja, tuovat mieleen lapsuudenkodit, mummolat ja ullakot ja osaltaan luovat ympärilleen turvallisuuden tunnetta. Toinen suosion salaisuus on mahtava kerronta, josta tietysti on kiitettävä kirjojen suomentajia. Tammen kultaisia kirjoja on nautinnollista lukea ääneen. Kieli on soljuvaa, sulavaa, rytmikästä ja soinnikasta. Tarinoita ei yksinkertaisesti voi lukea tylsän monotonisesti, vaan mukaan eläytyy väkisinkin jo taidokkaan sanankäytön ansiosta.

Kirjan alussa on kirjallisuudentutkija Päivi Heikkilä-Halttusen esipuhe, joka avaa kiinnostavasti kultaisten kirjojen historiaa. Ajatella, että kirjoja pidettiin aluksi värimaailmaltaan liian räikeinä! Voi vain kuvitella, kuinka iloisena lapsiperheet ovat ottaneet värikkäät kirjat vastaan kaiken sodanjälkeisen harmauden ja puutteen keskellä! Se ei tullut yllätyksenä, että kirjojen perinteinen arvomaailma on sittemmin, erityisesti 1970-luvulla, kohdannut kritiikkiä. Itsekään en voinut aluksi olla kohottelematta kulmiani Nukke ja minä -tarinaa lukiessani. Mutta kuten Heikkilä-Halttunenkin toteaa, tarinan idylli pitää pintansa yhä edelleen 2000-luvullakin. Ja olisittepa nähneet Neiti Kevään tarkkaavaisen ilmeen kuvia katsellessa!

Tammen kultainen juhlakirja on viehättävä ja viihdyttävä kokonaisuus ja takuuvarmasti lapsia miellyttävä lastenkirja. Yritin miettiä, mikä olisi näistä kymmenestä sadusta on oma suosikkini, mutta en oikeasti osaa valita. Ehkä se on Kisu Killisilmä tai Pupu etsii omaa kotia, sillä eläimet ovat kirjan kuvituksissa juuri niin pörröisiä ja pehmoisia kuin niiden pitää saduissa ollakin. Mutta oma tenhonsa on myös rouheammalla Laivakoiralla, jota lukiessa melkein tuntee suolaisen veden, kaukaisten maiden eksotiikan ja seikkailun huuman ihollaan.

Tammen Kultainen Juhlakirja
Tammi 2012
270s.

Kommentit

Suositut tekstit