Enni Mustonen: Lapsenpiika

Olen lukenut elämäni aikana paljon Enni Mustosta. Jotkut hänen kirjoistaan ovat muodostuneet minulle henkilökohtaisesti tärkeiksi, joistakin en ole pitänyt niinkään paljon. Oli myös kausi, jolloin ajattelin, että olen mustoseni lukenut, enkä enää tarttunut hänen uutuuksiinsa. Mutta onneksi tuottelias kirjailija aloitti Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjansa, sillä niin viime kesänä ilmestyneessä avauksessa Paimentyttö kuin tässä uudessa Lapsenpiika -romaanissa yhdistyvät omat kiinnostuksenkohteeni ja Mustosen parhaat kertojan kyvyt mitä miellyttävimmällä tavalla.

Jos saisin matkustaa aikakoneella menneisyyteen, valitsisin luultavasti kiihkeät vuosikymmenet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Kansallinen herätys ja sitä myötä kukoistuskauttaan elänyt taide-elämä ovat kiehtoneet minua aina. Syystä tahi toisesta aihe tuntuu kiinnostavan tällä hetkellä monia muitakin. Ehkä, niin haluan ajatella, kyseessä on uusi tapa etsiä suomalaista identiteettiä? Perinteisestihän olemme kiinnittäneet katseemme kansakunnan kauhunhetkiin ja sotiin, ehkä nyt on viimein aika kurkottaa taiteeseen ja toisaalta pienen, tavallisen ihmisen kokemukseen? Olenkin lukenut vuoden sisällä useampia aihepiiriin liittyviä teoksia.  Auli Ehon Kohtaamme Mattilassa sijoittuu jopa samaan pihapiiriin kuin Mustosen Lapsenpiika. Lapsenpiiassa Topeliusten entinen piika Ida muuttaa Jean ja Aino Sibeliuksen perheeseen lapsenpiiaksi. Helsingissä vietetyn talven jälkeen perhe muuttaa Keravalle Mattilan taloon. Eho kuvaa omassa kirjassaan Mattilan vaiheita laajemminkin, mutta myös Sibeliusten ajanjakso on kirjassa mukana. Oli hauskaa lukea "samaa tarinaa" kahden kirjailijan kirjoittamana. Välillä Lapsenpiikaa lukiessa tuli jopa hassu tunne, kun ihmettelin, miksi tiedän, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Sitten muistinkin, että sama, nähtävästi todella tapahtunut tilanne, oli kuvattu myös Ehon kirjassa! Näiden Sibelius-kirjojen kanssa samaan kategoriaan kanssa luen kuuluvaksi Tatu Kokon Heinäkuun päivän, joka puolestaan kuvaa Eero Järnefeltiä lapsen silmin nähtynä. Ja kun kyseinen kirja sijoittuu Kuopioon ja Muuruvedelle, käydäänpä tervehtimässä Minna Canthiakin, on helppo lisätä listaan vielä viime kuussa lukemani Minna Maijalan mainio Canth-elämäkerta. Rakastan sitä, että lukemani kirjat sarjoittuvat tällä tavalla kokonaisuuksiksi, sillä haluan oppia uutta ja samaan aihepiiriin liittyviä kirjoja lukiessa huomaa pikku hiljaa katsovansa asioita aiempaa laaja-alaisemmin. Jos samanlainen lukuretki kiinnostaa muitakin, niin yllämainituista kirjoista on hyvä aloittaa, lisääkin toki löytyy!

Lapsenpiian päähenkilö Ida Eriksson on tuttu jo Paimentytöstä. Ida on järkevä ja ahkera tyttö, joka on menettänyt vanhempansa jo nuorena ja elättänyt sen jälkeen itsensä. Ida tarjoaa tirkistysreiän kuuluisan kulttuuriperheen elämään, mutta sen lisäksi kirja kuvaa hyvin myös aikansa arkielämää. Piialla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus myös illasta aamuun. Mahdollisista vioista ja vastuksista huolimatta omaan herrasväkeen tunnettiin kiintymystä ja kunnioistusta, valitettavasti samaa kiintymystä ei välttämättä tunnettu toisinpäin yhtä syvästi. Lapsenpiiassa Ida myöskin rakastuu vanhaan tuttuunsa Eliakseen. Romanssi tuo mukavasti lisäpotkua ja jännitettä itse tarinaan, itse Sibeliuksen perhe-elämä kun ei lopulta kuitenkaan tarjoa kovin montaa käännettä kertomukseen. Erityisen ihastuttavasti Mustonen on kuitenkin kuvannut Sibeliusten lapsia Evaa, Ruthia ja Kirstiä. Historiallisessa mielessä on kiinnostavaa seurata lapsiperheen kovin erilaisia arkiaskareita yli sata vuotta sitten. Aino Sibelius kuvataan hauraana ja herkkänä muusana ja hänen äitinsä Elisabeth Järnefelt taas ihastuttavana terveen järjen äänenä, joka laittaa asiat tarvittaessa kuntoon ja jota lapset ja aikuiset jumaloivat. Jean Sibeliuksen kuva hermostuneena, ajoittain viinaanmenevänä nerona on tuttu. Aluksi pidin Mustosen objektiivisesta kuvauksesta, mutta loppua kohti mieleeni alkoi tulla entistä useammin, että ehkä silkkihansikkaat voisi jo riisua ja pojat on poikia -tyyppisestä suodattimesta luopua hankalien, mutta äärimmäisen lahjakkaisen sankariemme kuvauksessa.

Kaiken kaikkiaan Lapsenpiika on Enni Mustosta parhaimmillaan: sopivasti viihdyttävää ja koskettavaa ihmissuhteiden kuvausta historiallisin faktoin maustettuna. Aika lailla täydellistä kesälukemista siis kaikille historiallisten romaanien ystäville.

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2014
368s.
Arvostelukappale