We Will Rock You


Maaliskuun toinen oli minulle kovasti tärkeä päivä. Pidenpään blogiani seuranneet tietävätkin Queen -faniudestani. Queen ja Freddie Mercury ovat ehdottomasti suurimpia idoleitani musiikin saralla ja ehkä ylipäänsä missään. Alkuperäistä Queenia en pääse tässä elämässä näkemään livenä, mutta jo jonkin aikaa haaveissani on kangastellut Lontoossa jo kymmenen vuotta pyörinyt, yhtyeen musiikkiin perustuva musikaali. Kun viime kesänä luin We Will Rock Youn saapuvan maailmankiertueellaan myös Suomeen, ei osallistumista tarvinnut kauaa miettiä. Liput ja lapsenvahdit varattiin saman tien.

We Will Rock You sai ensi-iltansa Lontoon Dominion Theatressa toukokuun 14. päivänä vuonna 2002. Musikaali saavutti oitis ennennäkemättömän suosion, mutta se sai osakseen jopa Queenille täysin ennenkokemattoman määrän kriittistä riepottelua. Suurin osa kriitikoiden ärtymyksestä kohdistui Ben Eltonin tarinaan, jota muun muassa Daily Mirror luonnehti "täysin naurettavaksi".
---   ---   ---
Pitkien pohdintojen jälkeen alkuperäinen suunnitelma omaelämäkerrallisesta tarinasta hylättiin. "Se olisi ollut liian noloa", Brian May sanoo. Tässä vaiheessa kuvioon otettiin mukaan Ben Elton.
Entinen koomikko Elton, josta oli sittemmin tullut kirjailija, ohjaaja ja yksi Musta Kyy -komedian käsikirjoittajista, laati tarinan, joka on sekoitus Matrixia ja kuningas Arthuria ja johon "kiteytyy Queenin musiikin henki". 

Tarina sijoittuu tulevaisuuteen. Maailmaa hallitsee Globalsoft -yhtiö, elämä tapahtuu bittiavaruudessa ja kaikki yksilöllisyys on tukahdutettu. Samoin on käynyt elävälle musiikille, ja tietysti myös rockmusiikille. Musiikki on musiikkiohjelmointia ja lyriikat, kuten koko elämän sisältö, melkoista gagaa.

Kappaleen nimi on sanaleikki. Rumpali muisteli, että hänen kolmevuotias poikansa Luther, jonka äiti Dominique on ranskalainen, oli sanonut "ca ca" vanhempien pantua radion päälle. Roger Tayloria lainaten, tämä ranskalainen sana tarkoittaa "sitä mikä tulee ulos takapuolesta". Nimi sopi yksiin niiden epäilysten kanssa, joita Rogerilla oli senaikaisesta radiosta.

Muutamia toisinajattelijoita kuitenkin vielä on. Nuori Galileo Figaro kuulee omituisia ääniä päässään. Ne tekevät hänet miltei hulluksi, mutta toisaalta varmaksi siitä, että hänellä on jokin suuri tehtävä. Kun ilkeä Ga Ga -poliisi Khashoggi, Killer Queenin kätyri, pidättää Galileon yhtä aikaa nuoren tytön, Scaramouchen kanssa,  saa Galileo kumppanin. Yhdessä he löytävät Bohemians -nimellä tunnettavat kapinalliset,  jotka haluavat rapsodiansa takaisin ja pitävät yllä legendaa Queenin kätkemästä, viimeisestä säilyneestä soittimesta.

Kuten huomata saattaa, tarina pohjautuu vahvasti Queenin kappaleisiin. Likipitäen kaikki suurimmat hitit ovat mukana. Heti alusta on selvää, että musikaalin pääosassa on musiikki, jota huumoripitoinen tarina tukee. Juoni ei tosiaankaan ole erityisen omaperäinen tai maailmaa mullistava, mutta hauska. Itse asiassa se mielestäni kuvastaa hyvin Queenia yhtyeenä: mahtavaa musiikkia, mahtipontisuutta, räävitöntä(kin) huumoria. Yksinkertaisesti hauskanpitoa ja suuren mittakaavan showta. En yhtään ihmettele sitä, että musikaali on saavuttanut niin suuren suosion sekä Lontoossa että ympäri maailmaa.

Itselleni livemusiikki oli mahtava elämys. Penkissä istuessani tajusin, etten tosiaankaan ole koskaan kuullut Queenin musiikkia livenä. Eipä niitä kappaleita ihan mikä tahansa bändi lähdekään versioimaan. Musikaalin yhtye oli kuitenkin iskussa ja samaa voi sanoa näyttelijöistä, jotka lauloivat kertakaikkisen upeasti. Erityisesti Killer Queenia esittänyt Jenna Lee-James oli  ääneltään aivan upea. Erityisen paljon sykähdyttivät myös Scaramouchen ja Galileon yhdessä laulama Who Want's to Live Forever ja Khassogin Seven Seas's of Rye, jonka koreografia oli lainattu suoraan Freddie Mercurylta ja mikä ainakin 22. penkkiriviltä nähtynä sai aikaan hetkellisen illuusion siitä, että kuusikymppinen rokkikukko olisi ollut itse lavalla jammailemassa!
Niin, Freddie. Queenin entinen nokkamies ja rokkikukko tuli kauniisti, muttei liikaa, tarinassa esille. Kuten myös moni muu jo edesmennyt rock-legenda. Kaiken kaikkiaan musiikki oli niin hieno elämys, että se myös kumosi aiemman epäilykseni siitä, ettei Queenia kannattaisi mennä kuuntelemaan livenä ilman Freddie Mercurya. Nähtävästi kannattaa (maailmankiertuetta odotellessa). 

May ja Taylor olivat luopuneet epäilyksistään musiikkiteatterin suhteen ja markkinoivat musikaalia esittämällä toisinaan näyttelijöiden mukana lopussa kajahtavaa Bohemian Rhapsodya. Kaksikko esiintyi kritiikistä huolimatta uhmakkaana ("He ovat vain vanhoja ja katkeria journalisteja.") ja vakuutti, että "Freddie olisi ollut haltioissaan". Vaikka Ben Eltonin tarina ehkä olikin "täysin sisällötön", kuten Daily Mailissa kirjoitettiin, on vaikea kuvitella, etteikö Mercury olisi halunnut, että hänen musiikkiaan esitetään illasta toiseen Lontoon West Endissä uusille katsojille, joista moni ei ehtinyt nähdä Queenin konsertteja.

Kursivoidut teksti ovat lainauksia teoksesta Mark Blaken Is This The Real Life? Queen - Rockin kuninkaalliset. Täältä pääset lukemaan esittelyni kirjasta. Laura Jacksonin Freddie Mercury -elämäkerrasta voit taas lukea täältä.

Aidsia vastaan taistelevaa The Mercury Phoenix Trustia voi tukea vaikkapa ostamalla tällaisen Freddie -paidan!

Lue myös Linnean raportti musikaalista täältä

Kommentit

  1. Kuulostaapa aivan mahtavalta elämykseltä !

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että pääsit näkemään ja kokemaan! Tuo Who Wants to Live Forever oli todella hieno kohtaus ja Killer Queen todella veti maton alta. :) Hieno paita myös!

    VastaaPoista
  3. Nyt kaduttaa etten lähtenyt katsomaan. Queen on kaikkien aikojen hienoimpia bändejä, mutten jotenkin osannut ajatella (enkä kyllä vieläkään osaa) ketään muuta kuin Freddietä vetämässä bändin biisejä. No, samaa virhettä ei tehdä jos joskus tarjoutuu tilaisuus nähdä Queen :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit