Julie Kibler: Matkalla kotiin

Tämä kansi on aivan upea! Valitettavasti en löytänyt kannen tekijästä mitään mainintaa.

Stephen Kingin 23.11.1963 -teoksen jälkeen halusin vielä viipyä lähihistorian Amerikoissa. Siispä Julie Kiblerin Matkalla kotiin oli itsestään selvä valinta, sillä tämäkin kirja sijoittuu syvään etelään ja käsittelee Kinginkin kirjassa sivumaininnoissa käsiteltyä rotuteemaa edellistä syvällisemmin.

Isabelle on liki yhdeksänkymppinen rautarouva, yhteisössään arvostettu valkoinen nainen, jolla on läheinen suhde tummaihoiseen kampaajaansa Dorrieen. Dorriella on uusi, liian hyvältä vaikuttava poikaystävä ja ongelmissa oleva teini-ikäinen poika, mutta siitä huolimatta hän lähtee Isabellen pyynnöstä road tripille Cinncinnatiin. Dorrie tietää vain, että kyseessä on hautajaismatka, mutta pitkän matkan aikana Isabelle avaa sydämensä ja kertoo elämänsä rakkaustarinan.

Vuonna 1939 ei valkoisten ja tummaihoisten välinen kanssakäyminen ollut suotavaa. Ei varsinkaan Kentuckyssa. Isabellen kotikaupungin rajalla kyltti kehottaa tummaihoisia häipymään auringonlaskuun mennessä. Matalapalkkaiset työsuoriutukset päivänvalossa ovat hyväksyttäviä, mutta muuten valkoiset haluavat elää omassa kuplassaan. Joku viisas on sanonut, että on helpompi pitää erossa kapallinen kirppuja kuin kaksi rakastavaista. Näin käy myös Isabellen takakireälle äidille ja muulle perheelle, kun Isabelle rakastuu nuoreen ja älykkääseen Robertiin. Joka on väärän värinen.

Kibler kuljettaa tarinaa kahdella aikatasolla. Nykypäivässä Isabelle ja Dorrie purjehtivat Isabellen maantielaivalla pitkin valtateitä ristikkolehtiä täyttäen, molempien elämää puiden ja hämmennystä herättäen. Edes 2000-luvulla tumman ja valkoisen naisen yhteinen automatka ei jää huomiotta. Toisaalta lukija saa seurata Isabellen muistojen mukana kesän 1939 kuumiin päiviin ja painostavana leijuvaan sodan uhkaan.

Pidin aivan mahdottoman paljon Dorrien ja Isabellen yhteisestä automatkasta ja näiden kahden niin erilaisen, eri ikäisen ja -värisen, naisen keskinäisen suhteen kuvauksesta. Sen sijaan Isabellen nuoruudesta kertova osuus käynnistyi hitaasti ja minä-muotoinen, runsaasti konditionaalia sisältävä ja selittävä kerronta tuntui raskassoutuiselta. Isabellen ja Robertin tarina kyllä lähti rullaamaan paremmin kirjan keskivaiheilla, mutta senkin jälkeen se kärsi ennalta-arvattavuudesta. Ärsyynnyin myös siitä, että hemmoteltu valkoinen kakara halusi väen väkisin itselleen miehen, jolla olisi ollut asiat varsin hyvin ilman tulenarkaa tyttöystävää. En ole pitänytkään itseäni romanttisena idealistina, mutta tämä asia tuli siis viimeistään nyt todistetuksi.

Dorrien ja Isabellen suhde kuitenkin kannatteli hyvin kliseistä rakkaustarinaa ja kun menneisyys ja nykyisyys yhdistyivät arkun äärellä, kirja nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kirjan loppu olikin hieno, haikea ja katkeransuloinen.

Matkalla kotiin on kepeälukuinen kirja, mutta aihepiiri ei ole niinkään kevyt. Nykypäivänä, jolloin paljon rasisimista puhutaan, oli herättävää ja hämmentävää lukea siitä, kuinka pelkkä ihonväri on voinut joskus erottaa ihmisiä, alueita ja kokonaisia tarinoita toisistaan. Toisaalta kirja haastoi havainnoimaan myös omia ennakkoluuloja. Niin joutuivat myös Dorrie ja Isabelle tekemään ystävyydestään huolimatta.

Kirjan ovat blogeissaan esitelleet ainakin:
Norkku
Laura
Lumiomena
Hanna
Maija
Suketus

Julie Kibler: Matkalla kotiin
Gummerus 2013
Suom. Riie Heikkilä
504s.

Kommentit

  1. Tämän on ehtinyt lukea jo moni! Minäkin tartun teokseen joko ensi tai sitä seuraavalla viikolla. Postauksesi nosti odotuksiani :)

    VastaaPoista
  2. Sellaisia kirjoja on tultu luettua, nyt iltaisin autan huntupäisiä tyttöjä lälsyissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaapa kiinnostavalta ja tärkeältä työltä, Hannele!

      Poista
  3. Totta, kirja on kepeälukuinen, mutta sen aihepiiri ei ole kevyt. Löysin tästä paljon samaa kuin Stockettin Piioista, mutta Piiat on paremmin kirjoiettu ja tarinanakin parempi, erityisempi. Minulle Matkalla kotiin oli mukava romaani, joka ei ihan saavuttanut sitä tunnelmaa, mitä hain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pidin Piioista enemmän, paljon enemmän. Piiat ei minusta ollut enää viihderomaani, tämä oli selvästi sitä. Kuitenkin ihan hyvä ja lukemisen arvoinen kirjaa tämäkin. Tästä aihepiiristä (olisikin pitänyt muistaa laittaa se postaukseen, plääh) Mehiläisten salaisuudet vain on niiiin hyvä, että sitä on kyllä vaikea ylittää millään.

      Poista
  4. Olen Katjan kanssa samaa mieltä siinä, ettei tämä yltänyt Piikojen tasolle. Kliseisyydestään huolimatta minä "pidin" Isabellen tarinasta ja itkin sen epäreiluutta vuolaasti. Etenkin juuri ne loppukohtaukset nostivat palan kurkkuun.

    Hyvä huomio tuo, että miksi Isabellen oli pakko saada mies, jonka elämä menisi suhteesta aivan sekaisin. Olisiko kypsempi rakkaus antanut miehen mennä ja elää turvallisen elämän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totuuden nimissä on kyllä pakko sanoa, että ehkä minäkin olisin seitsemäntoista vuotiaana ollut paljon mustavalkoisempi :) Mutta näin aikuisena minun oli vaikea tuntea sympatiaa Isabellea kohtaan, koska hän mielestäni niin selkeästi oli tottunut saamaan kaiken ja nyt halusi vielä miehenkin, joka otti hirvittävän riskin hänen takiaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit