Loppu - Slutet - The End - Jo olj' aekakkii!

Kolminkertainen eläköönhuuto! Sillekin, että äänestysaika on päättynyt, että aakkoshaaste on selätetty, mutta ennen kaikkea sille, että sain kuin sainkin luettua Emine Sevgi Özdamarin Elämä on karavaaniseraljin vihdoin ja viimein. Se oli ehdottomasti urakkani haasteellisin kirja, enkä olisi ikinä lukenut sitä loppuun, ellei olisi ollut niin kertakaikkisen noloa jättää haasteen viimeinen kirja kesken.



En osaa sanoa, oliko kirja huono vai olenko minä vain älyltäni liian keskinkertainen. Omituinen kirja ainakin oli ja päässäni soi lukiessani alati progressiivinen rock, sillä epäilen Özdamarin napsineen vähintään kärpässieniä kirjaa kirjoittaessaan. Tavallaan lukeminen oli aika viihdyttävääkin aluksi. Alkujärkytyksen jälkeen jouduin imaistuksi turkkilaisen pikkutytön psykedeeliseen elämään pikkuporvarillisessa perheessä ja lukaisin sata sivua yhdeltä istumalta. Mutta kuten ilmeisesti kaikelle tajuntaa laajentavalle on ominaista, oli seuraavana päivänä lumous kaikonnut tykkänään ja jäljelle jäi vain jyskyttävä päänsärky. Tai sitten Özdamarin kynä yksinkertaisesti tylsyi sadan ensimmäisen sivun jälkeen.

Faktaa ja ennen kaikkea fiktiota sekä turkkilaista kansantarustoa sekoittava pikkutytön kasvutarina oli pitkä ja raskas luettava. Tarinat olivat sinällään ihan hauskojakin, mutta läpeensä PI-PI-PI-aihepiiriin (Pieru-Pippeli-Kolmatta sanaa en mainitse, sillä tämä on säädyllinen kirjablogi) liittyviä. Koska leipätyöni on opettaa murrosikäisiä, en jaksaisi näin hoitovapaalla olla missään tekemisissä kyseisen ehtymättömän kerrontaperinteen kanssa.

Sinällään Özdamar kirjoittaa taitavasti ja sujuvasti. Mutta kun kirja on alusta loppuun yhtä samaa lukua ja täynnä lukemattomat kerrat Sitten-, Kerran-, Eräänä keväänä- jne. alkuisia lauseita, alkaa kokenuttakin lukijaa puuduttaa. Päähenkilöllä on myös mielenkiintoinen tapa rukoilla kaikkien tietämiensä kuolleiden puolesta joka ilta. Onneksi kirjassa kuolleet luetellaan "ainoastaan" parikymmentä kertaa. Kun joukkoon liittyi myös neljä miljoonaa sodassa kuollutta turkkilaista sotilasta, ei allekirjoittanutta oikeasti enää naurattanut, vaikka päähenkilö nukahtikin jo jossakin 160. kuolleen sotilaan tienoilla.

Oikeasti tämä kirja oli minusta aivan kamala. Mutta suosittelen lukemaan sen silti, ainakin, jos pieni elämän hankaloituminen ei haittaa. Vaikka itse en unenomaisesta ja sekavasta kerronnasta välittänytkään, kertoi Özdamar Turkin menneisyydestä, kulttuurista ja uskonnosta naisen näkökulmasta kiinnostavasti ja asiaan perehtyneemmälle antoisasti (uskoisin). Lisäksi annan ylimääräisen pisteen ylivoimaisesti epäloogisimmasta kirjanlopetusrepliikistä ikinä. Kun olin sitkeästi hampaita kirskutellen lukenut kirjan loppuun, toivoen, että lopussa saisin siitä palkinnon, laski Özdamar harkitusti housunsa kinttuihin ja pyllisti päin naamaa. Oli pakko nauraa. Kirjan loppu oli sellainen kuin koko kirjakin: ei päätä eikä häntää, vielä vähemmän järkeä, mutta se oli juuri sellainen, kuin Özdamar halusikin sen olevan.

JK. Julkistan arvonnan voittajan huomenna. Aakkoset ovat nyt päättyneet ja mietin suuntaa tulevalle. Olen kyllä melko varma, että seuraavat kirjat tulevat olemaan jotakin hyvin, hyvin kevyttä!

Kommentit

  1. Kirjoitat hauskasti. :
    "sillä epäilen Özdamarin napsineen vähintään kärpässieniä kirjaa kirjoittaessaan", "Tai sitten Özdamarin kynä yksinkertaisesti tylsyi sadan ensimmäisen sivun jälkeen." jne..

    Minulla on kauhean vaikea antaa huonoja arvosteluja kirjasta, koska jotenkin samalla aina pelkään, että sen huonous johtui nimenomaisesti minusta lukijana ja kyvyttömyydestäni sisäistää moista tekstiä. Varsinkin jos erehdyn vielä lukemaan joltain toiselta ylistävän arvion.

    VastaaPoista
  2. niin, kaikist kirjoist ei voi tykätä

    VastaaPoista
  3. Voi, nauroin ääneen kun luin tätä. Oletpa ollut sinnikäs. Ja ihan turhaan kehotat lukemaan, ei tähän kukaan kyllä halua tarttua. Koskaan. Ikinä. :)

    Minä odotan jo malttamattomana uutta alkuasi...! Mihinköhän päädyt?

    VastaaPoista
  4. Minä aion kyllä vielä tarttua :-) Yksi toinen ystäväni on kehunut kirjaa jo vuosien ajan ja olen luvannut hänelle lukevani tämän vielä joskus. Nyt tosin vähän pelottaa… ;-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit