Samppanjaluonne, minäkö?

Aloittaessani tämän aakkoshaasteen aavistin, että joidenkin kirjaimien kohdalla minulle tulisi vaikeuksia löytää mielekästä luettavaa. Tähän asti kaikki on kuitenkin mennyt hämmästyttävän hyvin. Mutta nyt tupsahdin esteeseen niinkin eksoottisen kirjaimen kuin U:n kohdalla! (Ongelma väistyi tämänpäiväisellä kirjastoreissulla ja pääsen seuraavaksi sukeltamaan nigerialaisen yhteiskunnan ytimeen.) Onneksi minulla oli jo jemmassa Kaija Valkosen kirjoittama Maija Karhi -elämäkerta: Maija Karhi - Samppanjaluonne, minäkö, mikä sopikin erinomaisesti helteiseen ulkoilmalueskeluun.

Olen jo aiemmin paljastanut viehtymykseni niin elämäkertoihin kuin vanhoihin suomalaisiin elokuviinkin. Jälkimmäinen vaatii ehkä enemmän selittelyjä. Eniten niissä kai kiehtoo nostalgia, mennyt maailma, miljööt, viattomuus, puhtaus ja turvallisuus. Niitä voi katsoa varmana siitä, ettei silmien eteen leväytetä mitään sellaista, mitä nykyään televisiosta saa katsella ihan riittämiin.

Aika ajoin sukellan suomifilmien ja teatterintekemisen kiehtovaan maailmaan näyttelijäelämäkertojen muodossa, eikä tämäkään 60 vuotta pitkän näyttelijänuran kuvaus tuottanut pettymystä. Sanottakoon, että Kaija Valkonen on kirjoittanut merkittävistä naisista ennenkin: hänen käsistään ovat lähteneet mm. Eeva Ahtisaaren ja Kyllikki Virolaisen elämäkerrat.

Kirjan nimi on auttamattoman ärsyttävä ja se tuo mieleeni kaikki negatiiviset kliseet mitä vanhoihin suomalaisiin elokuviin vain voikin liittää. Mutta kun siitä pääsee yli, imaisee kirja mukaansa. Ainakin jos jakaa kanssani kiinnostuksen teatteriin ja elokuvaan sekä menneitten vuosikymmenten eturivin näyttelijöihin.

Tällaisia elämäkertoja ei oikein voi arvostella kirjallisten ansioiden perusteella. Tarina hyppii ajasta ja paikasta toiseen paikoin melko mielivaltaisestikin, mutta se kuuluu niin elämäkertojen kuin myös Maija Karhin kuplivaan luonteeseen. Sitä paitsi hyppelystä muodostuu kuitenkin lopulta yhtenäinen kokonaisuus. Karhi on jutunkertoja ja välillä lukijan on vaikea ymmärtää, miten jokin tarina liittyy yhtään mihinkään, mutta kas kummaa, jotenkin se vain liittyy. Tässä tarinoiden yhteensommitelussa Valkonen lienee tehnyt kiitoksen arvoisen työn.

Maija Karhi on esiintynyt lukemattomissa elokuvissa ja vielä useammissa teatterirooleissa. Mikäli Karhin ura on sinulle tuntematon, voit tutkailla elokuva- ja tv-uraa vaikkapa täältä. Suuri yleisö tuntee hänet ennen kaikkea monista suulaista ja menevistä tai jopa bimbomaisista (olihan hänellä sentään paheellisen punainen tukka!) elokuvarooleista. Kirjan kiinnostavinta antia on kuitenkin teatterimaailman, erityisesti Intimiteatterin ja sen persoonallisen johtajan Mauno Mannisen tragikoominen kuvaus. Elämäkertoja lukiessa on aina muistettava, että kertoja kertoo ihmisistä ja tapahtumista aina oman versionsa, mutta sanottava on, että Karhi kertoo kollegoistaan ja muista ystävistään äärimmäisen kauniisti, eikä ole sokea omillekaan puutteilleen.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kevyttä kesälukemista. On kuitenkin turha kuvitella, että se olisi ollut sisällöltään mitäänsanomatonta höttöä. Päin vastoin. Näyttelijöiden elämäkerrat ovat siitä merkillisiä, että ne käsittelevät kepeästä ulkokuoresta huolimatta elämää ja ihmismieltä äärettömän syvällisesti ja monisyisesti. Tämä johtunee siitä, että niiden havannointi ja analysointi on näyttelijän työtä. Itse huomasin kirjaa lukiessani pyöritteleväni päässä hyvinkin yllättäviä ja perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Ai mistäkö kirjan nimi sitten tulee? Maija Karhin luonteesta tietysti. Tarkemmin sanottuna eräästä 60-luvun lehtijutusta, jossa toimittaja luonnehtii Karhia samppanjaluonteeksi: iloiseksi, romanttiseksi, kuplivaksi. Karhi sensuroi otsikon, sillä hän oli huolissaan julkisuuskuvastaan. Suuri yleisö olisi saattanut luulla, että näyttelijätär on perso samppakaljalle.

Niin viatonta, puhdasta ja turvallista. Aivan kuten Suomifilmi-glamourin kuuluukin olla.

Kommentit

Lähetä kommentti

Suositut tekstit