20 sentin kirja

Kaikista parhaimmat kirjalöydöt tapahtuvat kirjaston poistomyynneistä. Kirjat eivät ehkä aina ole ihan priimakunnossa, mutta toisaalta klassikkoja, jotka divarissa maksaisivat maltaita, saattaa löytyä pilkkahintaan. Toukokuussa löysin omasta lähikirjastostani Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan.

Hinta: 20 senttiä!!!

Kaiken kukkuraksi olin jo aiemmin päättänyt lukea kyseisen teoksen W-kirjanani. Riemullani ei siis ollut rajoja, mutta kuinka kävikään? Kotona en löytänyt Wildeani mistään. Kaivelin ostoskassin, lastenvaunun alakorin, jääkaapin (!), soitin kirjastoon ja olin jo lähdössä pyörällä ajamaan päivällä kävelemääni reittiä läpi (ja riskeeraamaan ehtimiseni tärkeään juhlatilaisuuteen) kun kirjastosta soitettiin takaisin: kirja oli kuin olikin jäänyt tiskille. Seuraavana päivänä noudin kirjan ja halailin sitä onnellisena, olinhan jo luullut menettäneeni sen! Kysymys kuuluukin, kuinka pitkälle kirjahulluus voi mennä ja milloin siitä on syytä huolestua?

Rakastan tätä kirjaa jo ulkonäkönsä takia. Se on pieni ja pehmeä, satojen ihmisten käsissä kulunut ja muovautunut, kellastunut ja taipunut, mutta kuitenkin ehjä. Sen voi työntää vaikka iltalaukkuun rullalle, eikä siitä huolimatta tarvitse olla huolissaan, että sen ulkonäkö siitä olennaisesti rapistuisi.

Sitäkin ahdistavampaa oli, että ensimmäiset sata sivua kirjasta olivat minulle yhtä tuskaa. Tarina ei lähtenyt liikkeelle ollenkaan ja tunsin lukevani Wilden koottuja (sinänsä näppäriä) sitaatteja hyvin löyhällä juonella yhteensommiteltuna. Tuntui kuin olisin eksynyt viktoriaanisen ajan ylhäisön jäsenen tylsään ja pitkäpiimäiseen, sateiseen iltapäivään jossakin maalaiskartanossa kaukana kaikesta. Ilman romantiikan häivääkään. Wilde sai siis matkustaa laukussa jos toisessakin ilman, että olisin sanottavasti edennyt sen lukemisessa.

Mutta yhtä äkkiä, juuri, kun olin menettänyt toivoni, juoni lähti lentoon ja oli kerrassaan nerokas! Dorian Graysta, harvinaisen kauniista nuoresta miehestä, maalataan muotokuva. Gray harmistuu kun tajuaa, että maalaus saa säilyttää nuoruutensa ja kauneutensa, kun taas hänen osansa on rapistua ja vanheta. Pian hän kuitenkin joutuu huomaamaan, että taulun Dorian vanhenee ja muuttuu rumemmaksi hänen syntiensä seurauksena. Sen sijaan hän itse on aina yhtä komea ja nuorekas. Kun Gray vielä on tutustunut dekadenttiin lordi Henryyn, joka johdattaa hänet turmion teille, saa maalaus kokea kovia.

Wilde irvistelee niin patavanhoilliselle brittiyhteiskunnalle, mutta myös ylettömälle dekadenssillekin. Lopulta kyse on moraalisesta tutkielmasta: ihmisen omatunto on hänen todellinen minänsä.

1800-luvun lopulla ilmestynyt kirja herätti omana aikanaan valtavasti pahennusta. Sitä pidettiin moraalittomana ja homoseksuaalisena. Wilden homoseksuaalisuus vei miehen lopulta vankeuteen. Oikeudenkäynnissä kirjaa käytettiin todisteena kirjailijaa vastaan. Todellisuudessa kirja on kuitenkin nykymittapuulla mitattuna verrattoman kiltti, mutta toisaalta edelleen jotenkin paheellinen. Ehkä vaikutus johtuu siitä, että Dorianin harjoittamista paheista ei puhuta suoraan, vaan ne pitää tulkita rivien välistä. Näin eritoten viittauksissa homoseksuaalisuuteen.Vaikka homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan (onneksi!) nykyään aivan toisin, saa salamyhkäisyys ja jännitteisyys lukijan eläytymään ajan hengen mukaiseen turmeltuneisuuteen. Kirjaa lukiessani tunnen itsenikin aika paheelliseksi.

Yli sata vuotta myöhemmin on hyvä jälkiviisastella, mutta sanonpa vain, että Wilden aikalaisilta meni kirjan pointti kokonaan ohi.  Wilden psykologinen kuvaus moraalinsa menettäneen miehen hiljaisesta henkisesta romahtamisesta on karmeaa, mutta komeaa luettavaa.