sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Enni Mustonen: Lapsenpiika



Olen lukenut elämäni aikana paljon Enni Mustosta. Jotkut hänen kirjoistaan ovat muodostuneet minulle henkilökohtaisesti tärkeiksi, joistakin en ole pitänyt niinkään paljon. Oli myös kausi, jolloin ajattelin, että olen mustoseni lukenut, enkä enää tarttunut hänen uutuuksiinsa. Mutta onneksi tuottelias kirjailija aloitti Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjansa, sillä niin viime kesänä ilmestyneessä avauksessa Paimentyttö kuin tässä uudessa Lapsenpiika -romaanissa yhdistyvät omat kiinnostuksenkohteeni ja Mustosen parhaat kertojan kyvyt mitä miellyttävimmällä tavalla.

Jos saisin matkustaa aikakoneella menneisyyteen, valitsisin luultavasti kiihkeät vuosikymmenet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Kansallinen herätys ja sitä myötä kukoistuskauttaan elänyt taide-elämä ovat kiehtoneet minua aina. Syystä tahi toisesta aihe tuntuu kiinnostavan tällä hetkellä monia muitakin. Ehkä, niin haluan ajatella, kyseessä on uusi tapa etsiä suomalaista identiteettiä? Perinteisestihän olemme kiinnittäneet katseemme kansakunnan kauhunhetkiin ja sotiin, ehkä nyt on viimein aika kurkottaa taiteeseen ja toisaalta pienen, tavallisen ihmisen kokemukseen? Olenkin lukenut vuoden sisällä useampia aihepiiriin liittyviä teoksia.  Auli Ehon Kohtaamme Mattilassa sijoittuu jopa samaan pihapiiriin kuin Mustosen Lapsenpiika. Lapsenpiiassa Topeliusten entinen piika Ida muuttaa Jean ja Aino Sibeliuksen perheeseen lapsenpiiaksi. Helsingissä vietetyn talven jälkeen perhe muuttaa Keravalle Mattilan taloon. Eho kuvaa omassa kirjassaan Mattilan vaiheita laajemminkin, mutta myös Sibeliusten ajanjakso on kirjassa mukana. Oli hauskaa lukea "samaa tarinaa" kahden kirjailijan kirjoittamana. Välillä Lapsenpiikaa lukiessa tuli jopa hassu tunne, kun ihmettelin, miksi tiedän, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Sitten muistinkin, että sama, nähtävästi todella tapahtunut tilanne, oli kuvattu myös Ehon kirjassa! Näiden Sibelius-kirjojen kanssa samaan kategoriaan kanssa luen kuuluvaksi Tatu Kokon Heinäkuun päivän, joka puolestaan kuvaa Eero Järnefeltiä lapsen silmin nähtynä. Ja kun kyseinen kirja sijoittuu Kuopioon ja Muuruvedelle, käydäänpä tervehtimässä Minna Canthiakin, on helppo lisätä listaan vielä viime kuussa lukemani Minna Maijalan mainio Canth-elämäkerta. Rakastan sitä, että lukemani kirjat sarjoittuvat tällä tavalla kokonaisuuksiksi, sillä haluan oppia uutta ja samaan aihepiiriin liittyviä kirjoja lukiessa huomaa pikku hiljaa katsovansa asioita aiempaa laaja-alaisemmin. Jos samanlainen lukuretki kiinnostaa muitakin, niin yllämainituista kirjoista on hyvä aloittaa, lisääkin toki löytyy!

Lapsenpiian päähenkilö Ida Eriksson on tuttu jo Paimentytöstä. Ida on järkevä ja ahkera tyttö, joka on menettänyt vanhempansa jo nuorena ja elättänyt sen jälkeen itsensä. Ida tarjoaa tirkistysreiän kuuluisan kulttuuriperheen elämään, mutta sen lisäksi kirja kuvaa hyvin myös aikansa arkielämää. Piialla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus myös illasta aamuun. Mahdollisista vioista ja vastuksista huolimatta omaan herrasväkeen tunnettiin kiintymystä ja kunnioistusta, valitettavasti samaa kiintymystä ei välttämättä tunnettu toisinpäin yhtä syvästi. Lapsenpiiassa Ida myöskin rakastuu vanhaan tuttuunsa Eliakseen. Romanssi tuo mukavasti lisäpotkua ja jännitettä itse tarinaan, itse Sibeliuksen perhe-elämä kun ei lopulta kuitenkaan tarjoa kovin montaa käännettä kertomukseen. Erityisen ihastuttavasti Mustonen on kuitenkin kuvannut Sibeliusten lapsia Evaa, Ruthia ja Kirstiä. Historiallisessa mielessä on kiinnostavaa seurata lapsiperheen kovin erilaisia arkiaskareita yli sata vuotta sitten. Aino Sibelius kuvataan hauraana ja herkkänä muusana ja hänen äitinsä Elisabeth Järnefelt taas ihastuttavana terveen järjen äänenä, joka laittaa asiat tarvittaessa kuntoon ja jota lapset ja aikuiset jumaloivat. Jean Sibeliuksen kuva hermostuneena, ajoittain viinaanmenevänä nerona on tuttu. Aluksi pidin Mustosen objektiivisesta kuvauksesta, mutta loppua kohti mieleeni alkoi tulla entistä useammin, että ehkä silkkihansikkaat voisi jo riisua ja pojat on poikia -tyyppisestä suodattimesta luopua hankalien, mutta äärimmäisen lahjakkaisen sankariemme kuvauksessa.

Kaiken kaikkiaan Lapsenpiika on Enni Mustosta parhaimmillaan: sopivasti viihdyttävää ja koskettavaa ihmissuhteiden kuvausta historiallisin faktoin maustettuna. Aika lailla täydellistä kesälukemista siis kaikille historiallisten romaanien ystäville.

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2014
368s.
Arvostelukappale

8 kommenttia:

  1. Hei Amma! Hieno kirjoitus!! Ja sait kyllä Enni Mustos -vaihteeni taas kiihtymään - saattaapa olla, että Lapsenpiika ja Paimentyttö syrjäyttävät nyt hetkeksi jotakin ajatellulta lukulistaltani :) Minulle ennen kaikkea Mustosen Järjen ja tunteen tarinat ovat jääneet mieleen ihanana, hurmaavana historiallisena sarjana, jota luin palaillessani taas kaksplussien ääreltä oikeiden kirjojen ääreen - kirjat olivat juuri sellaisia ihanan helppolukuisia, mutta sopivan ajatuksekkaita - ja ah, historian havinaa humisevia - kirjoja, joita oli siinä vaiheessa ihanaa lukea. Koetin sitten lukea Mustoselta vähän muutakin, mutta en enää oikein päässyt samaan hurmiotilaan kuin näissä Järjen ja tunteen tarinoissa - mutta nytpä taidan pian hankkia käsiini nämä houkuttelevat teokset! Ja olipa listallasi muutakin lukujonooni pyrkivää :)

    Ja ah - olen aivan samaa mieltä: sadan vuoden takainen aika on sitä kaikkein kiehtovinta! Minäkin olen aina tuollut tuon ajanjakson kaihoilija, joskin 1800-luku kaikkiaankin on aika hurmaavaa :) Ja onhan toki esim. keskiajassakin paljon ajatuksia innoittavaa. Mutta tosiaan, minäkin luulen, että kiinnostus tuohon sadan vuoden takaiseen aikaan selittyy osin sillä, että maailman rajat ovat nykyään niin kovin avarat, missä on toki paljon hyvääkin, mutta se herättelee myös tarvetta tuntea paremmin omia kehyksiään. Minulla viehtymys tuohon aikaan tuntuu olevan jotenkin myötäsyntyistä, mutta myös halu ymmärtää mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaakin osaltaan ohjaa minua entisistä ajoista kertovien tarinoiden äärelle.

    Kiitos innoittavasta kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva juttu, että innostuit taas Mustosesta! Minulla taas jäi Järjen ja tunteen tarinat kesken. Ei siksi, että kirjat olisivat olleet huonoja, mutta ne olivat kovin samanlaisia kuin Koskivuori-sarja, joka taas on minulle tosi tärkeä.
      Minuakin kiinnostaa 1800-luku kaikkinensa ja sitten tuo vuosisadan vaihde ja sitä kautta myös 1900-luvun alkupuoli erityisesti.

      Poista
  2. Onhan tuo edellisten vuosisatojen taite ollut sellaista kulta-aikaa... eikä pelkästään Suomessa.

    Mustonen on minunkin lemppareitani. Nuo sarjat Koskivuoresta lähtien olen lukenut kaikki, tämä uusi on vielä aloittamatta mutta saanpa lukea sitten pari kirjaa yhtä soittoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se onkin hyvä puoli, että kun malttaa odottaa, ei uutta osaa tarvitse odottaa vuotta. Nytkin välillä vähän harmittelin, kun jotkut yksityiskohdat olivat päässeet unohtumaan sitten viime kesän.

      Poista
  3. Varoen lueskelin tekstisi, sillä Lapsenpiika odottelee hyllyssä lukuvuoroaan. Ajattelin säästää sitä johonkin aurinkoiseen kesäpäivään. :) Ilmeisesti tämä ei ainakaan edeltäjäänsä huonompi ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä sopiikin hyvin aurinkoisen kesäpäivän lukemiseksi :)

      Poista
  4. Mainiosti kytket Lapsenpiian muihin samaa aikakautta kuvaaviin lukemiisi teoksiin. Kyllä vaan on tuo vuosisadan vaihteen aika kiinnostava.

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...