Mervi Juusola: Vahvaksi rakastetut lapset


Lapsiperheistä, lasten kasvatuksesta ja erilaisista perheiden tekemistä valinnoista käydään nykyään niin kuumaa keskustelua, että täytyy kai siihen minunkin jollakin tavalla osallistua. Siitäkin huolimatta, että mediassa käydyt keskustelut saavat minut yleisesti ottaen näkemään punaista. Samaa, hillittyä aggressiota aiheuttavat myös kasvatusoppaat. Olen vähän sitä mieltä, ettei esikoistaan odottavien pitäisi vilkaistakaan kasvatusoppaisiin päin ja lapsen syntymän jälkeenkin olisi hyvä odottaa vuosi tai pari. Siihen asti, että itsellä alkaa olla jonkinlainen tuntuma ja luottamus sekä lapseen että vanhemmuuteensa ja ennen kaikkea tieto siitä, ettei lasten kasvattaminen ole ollenkaan mustavalkoista. Päin vastoin, yleisesti ottaen se on väsynyttä, sumuista ja sekavaa höttöä. Harhailua ja mututuntumaa.

Lukemani kasvatusoppaat voi laskea yhden käden sormilla. Jokin lapsen kehitysvaiheita käsittelevä perusteos on toki jokaiselle paikallaan, mutta muuten peräänkuulutan vanhemmuudessa terveen maalaisjärjen ja vertaistuen käyttöä. Vertaistukea ei voi aliarvioida: toivoisin, että kaikilla lapsiperheellisillä olisi ympärillään vertaisympäristö, jolta voisi tarvittaessa tarkistaa, onko oman lapsen käyttäytyminen aivan normaalia. Usein myöntävä vastaus: "Joo, meillä oli tuo vaihe silloin kun..." riittää jo tyynnyttämään huolestuneen vanhemman mielen ja jaksamaan milloin minkäkin omituisen vaiheen sävyttämää arkea eteen päin.

Olipas omituinen aloitus kirjaesittelylle! Onkin aina hyvä aloittaa kirjan esitteleminen perustelemalla, miksi ko. genren lukeminen on omasta mielestä silkkaa ajanhukkaa :) Syytän pääsiäisen suklaayliannostusta ja ulkoilmamyrkytystä. Jospa tässä kuitenkin pikkuhiljaa pääsisin itse asiaan.

Koin alustukseni julkaisemisen arvoiseksi siksi, että Mervi Juusolan Vahvaksi rakastetut lapset on kasvatusopas, jonka  lukemisessa todellakin on mielestäni järkeä. Juusola edustaa kasvattajana (ainakin tämän kirjan perusteella) juuri peräänkuuluttamaani tervettä järjenkäyttöä. Juusolalla on itsellään kokemusta vanhemmuudesta, joka ei aina ole ruusuilla tanssimista. Siitäpä syystä hän välttää besserwisseröinnin maun ja päätyy korkealentoisten ideaalien jälkeen yleensä myös käytännön tasolle kasvatusideoiden toteutuksen suhteen. Juusola tuo siis kirjassaan esille paljon kasvatustieteellistä tutkimustietoa, mutta sitoo sen myös lapsiperheiden konkreettiseen arkeen.

Pakko myöntää, että kirjasta olisi helpompi kirjoittaa menevä arvio, jos edustaisin erilaista kasvatuskäsitystä. Nyt on kuitenkin sanottava, että useimmissa asioissa olen Juusolan kanssa herttaisen yksimielinen. Joku toinen saattaa kokea kirjan ja Juusolan tyylin aivan eri tavalla, mutta näinhän toki on asian laita kaikessa kirjallisuudessa. Juusolan linja on hyvin lapsimyönteinen, perheen vahvaa tunnesidettä ja yhdessäoloa korostava. Hän jakaa vinkkejä siitä, miten lapsen sosiaalista kehitystä, itsetuntoa ja -tuntemusta voi tukea. Sanoman voi tiivistää tähän lainaukseen:
Se, mitä vahvistetaan, vahvistuu. Se, mitä lapsi kokee usein, muuttuu hänelle tyypilliseksi tavaksi kokea. Kuulostaa hieman behavioristiseltakin lähestymistavalta, mutta ainakin minusta positiivinen vahvistaminen ja onnistumiskokemusten järjestäminen (kuin myös epäonnistumisen ja pettymyksen salliminen) tuntuu järkevälle ajatukselle. Kaikki perustuu rakkauteen ja rajoihin, sekä siihen, että vanhempi pitää roolinsa turvallisena ja järkevänä aikuisena eri elämäntilanteissa. Erityisen kiinnostavaa oli myös pohtia omien lasten tempperamentteja ja muita piirteitä kirjan avulla. Sitä kautta sain vähän uutta näkökulmaa siihen, minkälaisiin asioihin olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota ja mitkä taas näyttävät kehittyvän omalla painollaan.

Luin kirjaa yliviivaustussin kanssa. Kun talossa on kaksi naperoa, jotka molemmat käyvät läpi omaa uhmavaihettaan, alkaa ulkopuolelta tulevia käytännön vinkkejä pitää jo arvossa kaltaisenikin paatunut self made -kasvattaja. Mukaan tarttuikin ihan konkreettisia juttuja: aion tulevaisuudessa kokeilla eri ruoka-aineiden vaikutusta lasten vireystasoon, esikoisen kanssa keräämme jo nyt tarroja omaan reippaus -vihkoon ja itse olen aivan tietoisesti omaksunut uuden, kasvatuksellisen puhetavan. Tätä ei kyllä Juusola neuvonut, mutta kirjaa lukiessani sen oivalsin: kun vähän levennän savon murrettani, en huuda. Rentoudun heti, otan lupsakamman elämänasenteen, eivätkä silmäni uhkaa pullistua kuopistaan ulos, oli edessäni minkälainen sekasotku tahansa! Soppii kokkeilla muittennii!

Paitsi äitinä, luin kirjaan myös opettajan silmin. Erityisen kiitettävänä pidinkin sitä, että tästä kirjasta myös opettajat ja muut kasvatusalan ammattilaiset saavat varmasti paljonkin irti. Erityisesti koulukiusaamista ja oppimisvaikeuksia käsittelevät luvut olivat ajatuksia herättäviä. Myös uusioperheiden perhedynamiikkaa käsiteltiin jonkin verran, mikä kiinnostanee heitä, joille asia on ajankohtainen. Kirja käsitteleekin erilaisia lapsen kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä varsin monipuolisesti. Siitä huolimatta kirja ei ole mikään tiiliskivi, vain reilut kaksisataa sivua. Tämä on minusta tärkeä asia, sillä väsyneet lapsiperheiden äidit ja isät osaavat arvostaa tiivistä ilmaisua. Se, ken haluaa lukea aiheesta enemmän, löytää lisätietoa esimerkiksi lopun lähdeluettelon kautta.

Ehkä ainoa itseäni lievästi häirinnyt seikka oli se, kuinka avoimesti Juusola kertoi omista lapsistaan. Toisaalta se oli ehdottomasti myös kirjan vahvuus, mutta useamman kerran ihmettelin, mitä murrosikäinen lapsi itse asiasta mahtaa tuumia. Ehkäpä ko. lasten kaveripiiri ei lue kasvatusoppaita, joten asiassa ei ole ongelmaa. Itse en kuitenkaan aivan yhtä avomielisesti jälkikasvuni kipupisteitä esittelisi.

Kaiken kaikkiaan Vahvaksi rakastetut lapset on oikein hyvä teos joko sieltä täältä silmäiltäväksi tai tarkemmin luettavaksi. Koska kirja käsittelee kasvamista vauvasta aina nuoreksi aikuiseksi asti, sopii tähän palata aina uudestaan. Jokainen varmasti saa poimittua kirjasta niitä itseä tällä hetkellä askarruttavia juttuja. Itse keskityin sattuneesta syystä kaikista eniten taaperovaiheeseen, mutta myöhemmin uskon palaavani ainakin koulun aloittamista, esipuberteettia ja murrosikää käsitteleviin lukuihin. Minulle kirjan keskeisin anti oli voimaannuttava varmuus siitä, että ihan hyvin olen leiviskäni hoidellut tähänkin asti. Ja se on koko perheen hyvinvoinnin kannalta itse asiassa aika suuri oivallus.

Mervi Juusola: Vahvaksi rakastetut lapset
Otava 2011 (1. painos 2010)
238s.

Kommentit

  1. on kait yhtä monta kasvattajaa kuin lastakin

    Toivon, sillä joka lapsi erilainen.

    VastaaPoista
  2. Minä olen vähän samaa mieltä noista kasvatusoppaista. Itselläni loppui jo vauvalehtienkin lukeminen esikoisen kohdalla siihen, että ohjeet olivat monasti niin ristiriitaisia, että sain niistä enemmänkin stressiä kuin apua.

    Lasten temperamenttien erot ovat ihan vissi juttu. Meillä esikoinen ja keskimmäinen ovat erittäin monessa asiassa ihan kuin yö ja päivä. Yritä siinä sitten rohkaista toista, kun toppuuttelet toista. Pikkuisen ristiriitaisia viestejä tulee äidiltä välillä ja pojat katsovatkin joskus silmät suurina, että "mitä se oikein nyt tarkoittaa ?"
    Ovat sitten oppineet tulkitsemaan omalla tavallaan ja tekevät, mitä tykkäävät. Omapäisiä, kun ovat - se on sentään saman piirre molemmissa.

    Mutta siis joo - maalaisjärjen kanssa pärjää pitkälle :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole lukenut kovin paljoa vauvalehtiä. Joskus täsmäiskuna tulee luettua, jos käsitellään jotakin itselle ajankohtaista ainetta.
      Meillä tempperamenteissa ei ole yhtä suurta eroa kuin teillä, enemmänkin kyse on jyrkkyyseroista. Toisella mielialat sahaavat siksakkia niin ettei tahdo mukana pysyä, toisella on sitten loivemmat linjat. :)

      Poista
  3. Koska olen kirjoista kiinnostunut, luin ja hankin esikoisen varalle lastenkasvatuskirjoja....kyllä ne unohtuivat aika äkkiä, kun lapsi huusi koliikissa tuntikausia monta kuukautta, muuten elo ja olo vauvan kanssa oli mukavaa. Seuraavaksi syntyivät kaksoset, jotka olivat viisi ensimmäistä viikkoa sairaalassa ja olivat kaksi ensimmäistä vuotta sairastelukierteessä. En ihan oikiasti nukkunut kymmeneen vuoteen yhtään ainutta yötä. Koin että olisin tarvinnut enemmän konkreettista apua kuin mitä kirjoista sai. Mutta hyvä, että joku pohtii kasvatusasioita ja kirjasta on varmasti apua kasvatusalan ja varhaiskasvatuksen opettajille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui kauhistus, pikkulapsiaika voi olla rankkaa! Kyllä se niin taitaa olla, että pitää olla alla "muutama" kohtuullisesti nukuttu yö, ennen kuin jaksaa kasvatusoppaisiin perehtyä. Itsekin olen kokenus toisilta pikkulasten vanhemmilta saadut vinkit konkreettisemmiksi ja hyödyllisemmiksi kuin oppaat.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit