Antti Tuuri: Ikitie

Löysin helmikuussa vanhan lempparini, Antti Tuurin uudelleen ja Jussi Ketolan vaiheet koukuttivat minut siinä määrin, että luettavaa riitti myös maaliskuun alkuun. Tämä kirja alkaa vuodesta 1930, jonka elokuisena yönä Lapuanliikkeen miehet käyvät hakemassa sosiaalidemokraattien kunnanvaltuutettuna toimivan Jussin mustan auton kyytiin. Siitä alkaa pitkä matka, joka vie Jussin ensin Karjalan metsiin ja sieltä amerikansuomalaisten Hopea-kolhoosiin.

En ollut lukenut kirjasta juuri mitään ennakkoon, joten kuvittelin sen käsittelevän lähinnä Lapuanliikettä ja muilutusta (ihmettelin kyllä vähän, miten edes Tuuri saa käytettyä koko kirjan yhden Kauhava - Venäjä-välin kuvaamiseen!). Teoksen nimi Ikitie viittaa juuri tähän muilutusreittiin, mutta itse muilutus toimii kirjassa ainoastaan käynnistävänä tapahtumana, varsinaisesti kirja kertoo Jussi Ketolan elämästä Neuvosto-Venäjällä. Myönnän, että jossakin vaiheessa tunsin pientä puutumista, sillä Tuuri on kuvannut samantyyppistä maanviljely-yhteisöä jo Johannes Hakalan amerikkalaiselämää kuvatessaan.

Tarina alkoi kuitenkin saada jännitettä ja puhtia sitä mukaa, kun tilanne Neuvosto-Karjalassa kiristyi. Tuuri kuvaa kiinnostavasti ja hirvittävästi sitä, miten "epäkansallisten ainesten ylivaltaa" alettiin purkaa ja miten hyväuskoisesti työläisten paratiisia rakentamaan tulleet amerikansuomalaiset muuttuivät vuosien saatossa GPU:n silmissä sabotööreiksi ja sosialismin vihollisiksi. Stalinin 1930-luvulla mobilisoimat vainot ovat huomattavasti vähemmän käsitelty aihe kuin juutalaisten joukkotuho ja ehkä juuri siksi kaikessa kammottavuudessaan absurdin kiehtova tapahtumasarja. Ei sillä, että totalitarismin taipuvuudessa oman kyvyttömyyden selittämiseen syntipukkien avulla olisi jotakin erikoista, mutta Stalinin hallinnon tapauksessa itsepetos ja silmien ummistaminen todellisten ongelmien edessä on uskottamattoman täydellistä. Vaikka ilmiötä tulee näin historia-alan ihmisenä tutkittua vilpittömän uteliaana, ei inhimillisen tragedian osuutta sovi vähätellä. Kaikista katkerinta lienee se, että ihmiset petti heidän oma aatteensa, se, jonka vuoksi he olivat uhranneet liki kaiken elämässään.

Aivan näin syvällisesti ja alleviivaavasti Tuuri ei toki kirjoita. Kun historiallisten ajanjaksojen, aatteiden ja tapahtumien vaikutuksia kuvataan hienovaraisesti yksilön elämänvaiheiden kautta, on Tuuri lajissaan ehdottomasti tämän maan kärkeä.

Lue myös, mitä olen kirjoittanut Taivaanraapijoista ja Kylmien kyytimiehestä. Oikeastaan kaikki siellä sanottu pätee myös tähän. Jos näistä kolmesta pitäisi valita se kaikista paras, olisi valinta kuitenkin itsestään selvästi sisällissotakuvaus Kylmien kyytimies.

Antti Tuuri: Ikitie
Otava 2011.
410s.