Antti Tuuri: Ikitie


Löysin helmikuussa vanhan lempparini, Antti Tuurin uudelleen ja Jussi Ketolan vaiheet koukuttivat minut siinä määrin, että luettavaa riitti myös maaliskuun alkuun. Tämä kirja alkaa vuodesta 1930, jonka elokuisena yönä Lapuanliikkeen miehet käyvät hakemassa sosiaalidemokraattien kunnanvaltuutettuna toimivan Jussin mustan auton kyytiin. Siitä alkaa pitkä matka, joka vie Jussin ensin Karjalan metsiin ja sieltä amerikansuomalaisten Hopea-kolhoosiin.

En ollut lukenut kirjasta juuri mitään ennakkoon, joten kuvittelin sen käsittelevän lähinnä Lapuanliikettä ja muilutusta (ihmettelin kyllä vähän, miten edes Tuuri saa käytettyä koko kirjan yhden Kauhava - Venäjä-välin kuvaamiseen!). Teoksen nimi Ikitie viittaa juuri tähän muilutusreittiin, mutta itse muilutus toimii kirjassa ainoastaan käynnistävänä tapahtumana, varsinaisesti kirja kertoo Jussi Ketolan elämästä Neuvosto-Venäjällä. Myönnän, että jossakin vaiheessa tunsin pientä puutumista, sillä Tuuri on kuvannut samantyyppistä maanviljely-yhteisöä jo Johannes Hakalan amerikkalaiselämää kuvatessaan.

Tarina alkoi kuitenkin saada jännitettä ja puhtia sitä mukaa, kun tilanne Neuvosto-Karjalassa kiristyi. Tuuri kuvaa kiinnostavasti ja hirvittävästi sitä, miten "epäkansallisten ainesten ylivaltaa" alettiin purkaa ja miten hyväuskoisesti työläisten paratiisia rakentamaan tulleet amerikansuomalaiset muuttuivät vuosien saatossa GPU:n silmissä sabotööreiksi ja sosialismin vihollisiksi. Stalinin 1930-luvulla mobilisoimat vainot ovat huomattavasti vähemmän käsitelty aihe kuin juutalaisten joukkotuho ja ehkä juuri siksi kaikessa kammottavuudessaan absurdin kiehtova tapahtumasarja. Ei sillä, että totalitarismin taipuvuudessa oman kyvyttömyyden selittämiseen syntipukkien avulla olisi jotakin erikoista, mutta Stalinin hallinnon tapauksessa itsepetos ja silmien ummistaminen todellisten ongelmien edessä on uskottamattoman täydellistä. Vaikka ilmiötä tulee näin historia-alan ihmisenä tutkittua vilpittömän uteliaana, ei inhimillisen tragedian osuutta sovi vähätellä. Kaikista katkerinta lienee se, että ihmiset petti heidän oma aatteensa, se, jonka vuoksi he olivat uhranneet liki kaiken elämässään.

Aivan näin syvällisesti ja alleviivaavasti Tuuri ei toki kirjoita. Kun historiallisten ajanjaksojen, aatteiden ja tapahtumien vaikutuksia kuvataan hienovaraisesti yksilön elämänvaiheiden kautta, on Tuuri lajissaan ehdottomasti tämän maan kärkeä.

Lue myös, mitä olen kirjoittanut Taivaanraapijoista ja Kylmien kyytimiehestä. Oikeastaan kaikki siellä sanottu pätee myös tähän. Jos näistä kolmesta pitäisi valita se kaikista paras, olisi valinta kuitenkin itsestään selvästi sisällissotakuvaus Kylmien kyytimies.

Antti Tuuri: Ikitie
Otava 2011.
410s.

Kommentit

  1. Tuurin teokset ovat tosiaan hienoja jo siksi, että niitä voi lukea pelkän juonen takia miettimättä sen enempää ajankuvaa tai poliittisia kannanottoja. Kylmien kyytimies on myös ehdottomasti suosikkini koko Tuurin laajasta tuotannosta, tosin en ole kaikkia vielä lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johnny, samaa mieltä. Minäkään en ole koko Tuurin tuotantoa lukenut, mutta uskon, ettei sitä turhaan ole kehuttu jopa Nobel-tason sisällissotakuvaukseksi.

      Poista
  2. Tuurin tapa kirjoittaa on minulle avautunut vasta äskettäin. Ei nouse top kymppiin omassa mieltymyslistassa, mutta arvostan häntä kovasti ammattilaisena ja varmana tekijänä, jo valtavan historiatietämyksen vuoksi. Kylmien kyytimies avasi myös minulle historiaamme uudella tavalla. Kuvaus kolhooseista ja tosiaan tuo mainitsemasi täydellinen silmien sulkeminen todellisuudelta olivat pysäyttävintä antia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, kiva, että olet lämmennyt Tuurille. Ei hänen tapansa kirjoittaa tosiaankaan sovi kaikille, mutta ajankuvina ja juuri mainitsemasi historian ansiosta, kirjoista löytynee jokaiselle jotakin.

      Poista
  3. Tuuri on minulle ennestään tuntematon, mutta nappasin Ikitien lainaan vanhemmiltani. Isäni, joka ei yleensä kirjoista juurikaan puhu, nimittäin kehui tätä kovasti. Luinkin arviosi hieman varovaisesti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hitsi, nyt alkoi jännittää! Meilläkin isi luki ihan sattumalta tätä yhtä aikaa. En ole vielä päässyt hänen kanssa puhumaan kirjasta, mutta varmaankin hänellä on iän tuomaa perspektiiviä asiaan.
      Tuskin maltan odottaa, että kuulen, mitä pidät ihkaensimmäisestä Tuuristasi!

      Poista
  4. Tuo Kylmien kyytimies alkaa kuulostaa kovin houkuttelevalta. En ole Tuuria hetkeen lukenut, mutta pidän hänen tyylissään siinä määrin, että voisi olla taas aika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jori puhuimme juuri kirjoista, jotka riisuvat sodalta glorian. Kylmien kyytimies on ehdottomasti sellainen kirja. Ikitie sopi hyvin sen ja Ruman sodan yhteyteen luettavaksi, sillä se antaa hyvin perspektiiviä suomalaisten kommunistien kivisestä tiestä rajan itäpuolella.

      Poista
  5. Sain tämän lahjaksi eräältä historiaoitsijalta, jolle heti vastasin, että 'minä en ole Tuurin lukijoita, mutta kiitos, miestä voisi kiinnostaa.' Nyt R. on lukenut tätä ja onnettomuudeksi kertoi minulle herkullisen aterian äärellä kaiken karmeimpia yksityiskohtia myöten...Annoin kirjan hänelle Poikani Kevinin sijasta, että rentoutuisi ennen MM-kisoja;-) Nyt R. aikoo lukea kaikki Tuurit! Myös Kylmien kyytimiehen.

    Historiassa on osa-alue, johon olen uupunut ja se on kansalaissota. Toinen on Isä Aurinkoinen. Olen lukenut niin monta 'vankileirien saaristoa' ja sitten jopa Stalinin elämänkerran, että aihe alkoi kypsyttää: Kerrankin liian rankkaa minulle.

    Kansalaissodan haavoja on vieläkin pienissä pitjäjissä, joissa sukukin saattoi jakaantua kahtia ja ne arvet näkyvät vieläkin. Minullekin ilmestyi kaukainen sukulainen Kanadastaa kulkemaan isoisänsä murhan jäljillä...elän tätä uudestaan melkein kesä kesältä.

    (Kuka se oli joka kirjoitti sen kirjan, jossa mies muuraa uunia ja fundeeraa, fundeeraa ja muuraa uunia, muuraa uunia ja....anteeksi haukotus, siis taas fundeeraa ja...eihän se vain ollut Tuuri?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin kansalaissota on vähän uuvuttava aihe, mutta toisaalta huomaan aina aika ajoin siihen palaavani.

      Minä muuten luin joskus Stalinin elämäkertaa, se oli todella mielenkiintoinen. En muista kirjoittajaa enää, mutta se kirja oli punainen ja todellinen tiiliskivi. Se oli aikaa, jolloin olin töissä ja aika vaativassa tehtävässä, joten kirja jäi lopulta kesken.

      Poista
  6. Oi, se olikin joku Hyry ja kirjan nimi on Uuni. Anteeksi Tuuri!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on muuten Uuni ollut jo pari vuotta hyllyssä odottamassa, näinköhän kävisin joskus sen kimppuun?

      Poista

Lähetä kommentti