sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Lokakuun luetut ja marraskuun metkut



Lokakuu oli poikkeuksellinen lukukuukausi. Luin aika vähän (melkein kaksi viikkoa lohkaisi takkuiluni Anna Kareninan kanssa. Nyt olen puolessa välissä ja olen vieläkin aika pitkästynyt, mutta en aio antaa periksi, en!), mutta sain sen sijaan kuunneltua kaksi äänikirjaa. Poikkeuksellista oli myöskin se, että arvioin peräti kaksi jännityskirjaa, mikä poikkeaa tavanomaisesta repertuaaristani. Kuukauden kirjat olivat aika tasaisia, ehkä nostan Tuomas Kyrön Kerjäläisen ja jäniksen ykköseksi, vaikkei se jättänytkään samanlaista jälkihehkua kuin odotin... siis tietävätkö kaikki, mitä tarkoitan jälkihehkulla? Sitä, kun hyvä kirja jää ikään kuin vierelle kulkemaan pitkäksi aikaa: kirjaa, sen henkilöitä ja tapahtumia jää pohtimaan tai kirjan tunnelma on muuten vain vallannut mielen. No, tämän kuukauden kirjat eivät saaneet sitä aikaiseksi, mikä pienenä miinuksena merkittäköön pöytäkirjaan.

Lokukuun luetut ja kuunnellut ovat siis tässä:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Taavi Soininvaara: Pakonopeus
A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen
Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit
Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Olipa miehinen kaarti! Nyt olen niin täynnä testosteronia, että aion pyhittää marraskuuni naiskirjailijoille. Lukuunottamatta kahta Teetä: Tolstoita ja Tervoa; Laylan kun nimittäin ehdin jo aloittaa nyt viikonloppuna. Mutta muuten lupaudun pitäytyä naisten tuotoksissa!

Marraskuussa on luvassa myös Käytännön blogifilosofinen keskustelu ja nyt on kuulkaa rautainen aihe luvassa! Tulemme olemaan aivan asian ytimessä, joten odotan huikaisevaa keskustelua ja yritän keksiä jotain huikaisevaa parhaan kommentin palkinnoksikin!

Kuukauden lukuvinkeissä muistan isänpäivän kunniaksi isiä, ukkeja, vaareja ja pappoja. Lahjojen kanssa tuskailevat voivat siis vapaasti ottaa vinkistä vaarin. Mussolinia, Kazinskia ja Päätaloa, eiköhän siitä löydy jokamiehelle jotakin!

Mainiota marraskuuta!

perjantai 28. lokakuuta 2011

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (äänikirja)


Mikä onni, että Kari Hotakainen voitti  Prix Courrier International -palkinnon. Muuten tämän arvion nimeksi olisi saattanut tulla I love Ritva Valkama tai jotakin vastaavaa. Ihan siitä syystä, että Ritva Valkama lukee tämän kirjan niin mainionupeanmahtavasti, että itse teksti tahtoo jäädä sen jalkoihin. Mutta tämä hieno palkitseminen muistutti minua siitä, että tarinan takana on tietysti hieno kirjailija ja kirja. Hyvä Hotakainen! Hyvä Valkama!


Ihmisen osa kertoo entisestä lankakauppias-Salmesta, hänen miehestään Paavosta ja lapsista Helenasta, Pekasta ja Maijasta. Tarinan käynnistävänä tekijänä Salme myy elämänsä ideapulasta kärsivälle kirjailijalle. Pikku hiljaa hän alkaa keriä auki elämänsä lankoja sieltä täältä. Salmen sanoin: elämä on klöntti, eikä sitä voi siis kertoa kronologisessa järjestyksessä. Päähenkilön minä-äänen ohella ääneen pääsevät myös hänen lapsensa, miehensä ja vävynsä ja vielä pari muutakin henkilöä. Tai sitten se on fiktiivisen kirjailijan mielikuvituksen ääni, joka puhuu henkilöiden suulla. Vaikea sanoa, sillä romaanit ovat valheita kaikki tyynni, mitä Salmen muuten on hyvin vaikea hyväksyä.


Ihmisen osa kertoo tavallisen ihmisen elämänkulusta. Kenties melko vaatimattomasta ja värittömästä sellaisesta, mutta asianosaisille erittäin tärkeästä. Toisaalta tarina laajenee mikrosta makroksi; kuvaamaan yhteiskunnan, maailman, koko ihmiselon muutosta. Salme ja Paavo kuuluvat ikäluokkaan, jolle elämä on aika yksinkertainen juttu. Maailma ei suinkaan ole mustavalkoinen, mutta selkeissä perusväreissä kuitenkin pysytään. Siksi lasten elämistä perillä pysyminen tuottaa välillä vaikeuksia. Salme pyrkii opastamaan aikuisia lapsiaan elämän tyvenissä ja myrskyissä lähettämällä postikortteja: niihin mahtuu mukavasti keskeisiä ajatuksia ja ohjeita. Nuoremman sukupolven elämä ei olekaan niin yksinkertaista kuin vanhempien. Salme ja Paavo myivät nappeja, lankoja, pitsejä ja kankaita. Nykyään myydään mielikuvia, brändejä, ideoita ja mahdollisuuksia. Ei se mitään, jos vanhukset eivät pysy mukana, vaikea siihen on nuorempienkaan sopeutua. Vanhan maailman säännöt eivät toimi, mutta uusiakaan normeja ei ole vielä kiveen kirjoitettu.


Hotakainen leikittelee ajatuksilla ja elämällä, ilolla ja surulla, valheella ja todella. Kirjan alku on hyvin hauska, mutta tarinan edetessä mukaan tulee tummia sävyjä. Rankoistakin tapahtumista huolimatta lopputuloksena on hyvä mieli. Elämä kantaa, tavalla tai toisella. Kerronnan ote on koskettavaa, humaania ja lämmintä. Ja sitä on myöskin Ritva Valkama mitä suurimmassa määrin tulkinnassaan. Jouduin aika ajoin muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä tosiaankin on fiktiivinen tarina ja fiktiivinen henkilö, että ei se Salme Malmikunnas oikeasti kuulokkeissani juttele. 


Aina aika ajoin tässäkin blogissa on käyty keskustelua äänikirjoista, niiden mielekkyydestä tai mielettömyydestä. Niille, jotka suhtautuvat äänikirjoihin penseästi: tässä on nyt sellainen äänikirja, joka kannattaa kuunnella! Siis ihan oikeasti, tarttukaa tähän.


Ihmisen osasta on kirjoittanut monikin blogi, mutta aivan vastikään Kirsi kuunteli tämän myös äänikirjana.


Kari Hotakainen: Ihmisen osa (äänikirja 2010)
Siltala
Lukija Ritva Valkama
7h6min


Psst. Haluan vielä tätä kautta esittää onnentoivotukseni eilen palkituille, mahtaville kirjablogeille! Hieno tapaus kaikille kirjablogeille ja selkeä signaali siitä, että yhteisömme on huomattu ja hyväksytty. Joku on tosin jo miettinyt, merkitsevätkö palkinnot, raha ja tietty ammattimaistuminen nykyisenkaltaisen, auvoisan blogistanian loppua. Toivottavasti ei, jokaisella blogilla on oma äänensä, omat lähtökohtansa ja tavoitteensa. Kyllä tänne kaikki mahtuu!


Pssst2. En ole kirjamessuilla. Haluaisin olla, mutta päällekkäiset menot ja käytännön logistiikka osoittautuivat mahdottomaksi tällä kertaa. Toivotan antoisia messuja kaikille ja toivon, että tapaamme mahdollisimman pian toisissa tohinoissa! Antoisaa viikonloppua kaikille!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit



- Ihan oikea punkkari, Rane henkäisi. -Jumalauta jätkät, minähän sanoin, että karnevaaleilla on hyvä meininki.


Neljä iisalmelaiskaverusta: Liimatainen, Rane, Timppa ja Sihvonen lähtevät Liimataisen isän Transitilla Suonenjoen Mansikkakarnevaaleille. Sieltä he odottavat löytävänsä rock-meininkiä ja villejä mansikanpoimijatyttöjä. Eletään vuotta 1978, Eput laulaa Poliisi pamputtaa taas ja pinnan alla kuohuu.

Seppo Heikkinen kuvaa paitsi nuorten miesten revittelyä ja sielunelämää myös ristiriitaista yhteiskuntaa. Kekkosen vastavoimaa edustaa vielä lähinnä Veikko Vennamo, mutta maailmalta on tulossa uusia tuulahduksia, joita edustaa muun muassa poikien ensimmäinen ilmielävänä näkemä punkkari, Börje. Punkkarin lisäksi sellaisia sanoja kuin kommunisti, lahtari, hämy ja hippi käytetään luontevasti ihmisistä puhuttaessa. Nuoret miehet tuntevat olevansa yhteiskunnan ja vanhempien sukupolvien järjestämässä loukussa. Sotaveteraanit muistuttavat nuorille kaikesta siitä, mihin he eivät koskaan pitkine tukkineen pystyisi. Ongelma on siinä, että nuoret miehet haluaisivatkin lähinnä elää täysillä: soittaa rokkia, juoda kaljaa ja kaataa naisia ja näille toimille 70-luvun Ylä-Savo ei tarjoa järin suotuisia mahdollisuuksia. Samalla pitäisi miettiä, mitä haluaa tehdä isona. Ainakin jotakin muuta kuin mitä isät haluaisivat.

Mansikkakarnevaaleissa on jotakin samaa kuin Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Nuoren miehen kasvukivut eivät ole ihan pieniä ja sukupolvien välinen ristiriita on repivä. Mieleen ei voi olla juolahtamatta, että ristiriidat ovat pahempia kuin naisilla. Kun tyttö tulee vahingossa raskaaksi, voi hän yhdessä äidin kanssa ryhtyä rakentamaan pesää, mutta lapsen isän täytyy kaveriporukassa salata tilanne, leikkiä anarkistia ja räyhätä entistä kovemmin. Säälittää. Myös maailma on muuttunut, monessa mielessä parempaan suuntaan. Nykyään on monessa mielessä vapaampaa, eikä ehkä tarvetta kapinaan samassa mielessä ole. Kolikon kääntöpuolena on se, ettei kukaan välttämättä välitä, teitpä mitä tahansa.

Kirja kiinnosti minua eritoten aikamatkana ja itselle tuttujen savolaismaisemien ansiosta. Mutta kirjan dramaattinen loppuosa on sen verran vaikuttava, että tarina nousi sen ansiosta ihan hyvien joukosta kirkkaasti erinomaiseksi. Siispä suosittelen tätä muillekin kuin vihaisille entisille nuorille tai savolaisille. Lukiessa voi eläytyä siihen Suonenjoen rokkihenkeen vaikkapa tätä kuunnellen :)




Mansikkakarnevaaleista on kirjoittanut myös Suonenjoen oma tyttö Katja täällä.

perjantai 21. lokakuuta 2011

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen


Muinaisen juutalaisen myytin mukaan maailmassa on 36 hyvää ihmistä, joiden hyvät teot peittävät loppujen tekemät pahuudet. Mikäli nuo 36 kuolevat yhtä aikaa, maailma tuhoutuu.

Venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara huomaa, että joku murhaa hyviä ihmisiä eri puolilla maailmaa. Uhreilla on joitakin yhtäläisyyksiä ja tärkein niistä on se, että jokaisen selässä on valtava palohaava tai tatuointi. Tommaso on tutkimustensa kanssa yksin, kunnes kööpenhaminalainen poliisineuvottelija Niels Bentzon alkaa tutkia tapauksia yhdessä astrofyysikko Hannah Lundin kanssa. Parivaljakko huomaa, että lyhyen ajan sisällä maailman eri kolkissa on kuollut 34 hyvää ihmistä - siis kaksi on enää jäljellä.

A.J. Kazinski nimen takaa löytyy kaksi tanskalaista miestä; elokuvaohjaaja Anders Rønnow Klarlund ja kirjailija-käsikirjoittaja Jacob Weinreich.

Harvoin olen joutunut kesken kirjan muuttamaan mielipidettäni niin totaalisesti kuin tällä kertaa. Kirjan ideahan on aivan loistava. Lähtökohta on niin kutkuttavan jännittävä, että odotukset nousevat välittömästi. Nimittäin aina, jos hyvä kirjan aihe "hukataan" keskinkertaiseen ja viimeistelemättömään toteutukseen, näen punaista ja syljen savua. Ja aluksi näyttikin pahalta. Muokkailin jo mielessäni kitkerää arviota siitä, mikä on lopputulos, kun kaksi elokuvantekijää kuvittelee, että kirjan kirjoittaminen on helppoa. Ensimmäinen kolmasosa kirjasta vaikutti nimittäin lähinnä pitkäksi venähtäneeltä elokuvakäsikirjoitukselta. Loistavasta lähtökohdastaan huolimatta tarina käynnistyi hitaasti, ei herättänyt sen syvällisempiä ajatuksia ja kieli (kaikki taannoisen KBF-postaukseni lukeneet nauravat nyt makeasti), kieli oli luvalla sanoen tasapaksua. Pelkkää päälausetta päälauseen perään.

Olin siis sommitellut jo erittäin kriittisen arvion mielessäni, mutta onneksi jatkoin lukemista, sillä hieman ennen puoltaväliä tahti muuttui aivan toiseksi ja tarina imaisi mukaansa vastustamattomasti. Nielsin ja Hannahin toisen osan yritys estää seuraava murha tarjosi lukijalleen pulssia nostattavaa jännitystä, samoin viimeisen osan pakomatka ja lopunajan punaisenkarmea tunnelma.

Alkukankeuden jälkeen myös kirjan asiasisältö sai lukuisia näkökulmia: millainen on tanskalaisten suhtautuminen maahanmuuttajiin tällä hetkellä, entä ääri-islamin näkökulma länsimaisuuteen? Millainen on maailmankaikkeus, mitä pyhät tarinat oikeastaan opettavat ja kertooko matematiikka samasta asiasta? Lopulta pohdittiin jo rajatilakokemuksia ja hyvyyden ja pahuuden problematiikkaa. Onko paha aina pahaa, vai voiko joskus olla liian hyvä?

Näistä esimerkeistä huomaatte, että Viimeinen hyvä ihminen tarjoaa keskimääräistä jännäriä huomattavasti enemmän ajattelemisen aihetta. Siitä huolimatta kirja on kepeää luettavaa ja vaikka välillä liikutaankin melko rajatiedollisissa sfääreissä, ei ainakaan allekirjoittaneella niskakarvat nousseet kertaakaan koholleen. Ja pidän sitä siis hyvänä asiana, kauhukirjallisuudesta kun ei tässä tapauksessa ole kysymys.

Kaiken kaikkiaan trilleri tarjoaa sekoituksen menevää jännitystä, elokuvallisia maisemia (haluan matkustaa Tanskaan ja kaipaan uudelleen sateiseen Venetsiaan!) ja vähän sielullista pohdintaa niin vakuuttavasti ja viihdyttävästi, etten ollenkaan ihmettele, että kirjan oikeudet on myyty jo 16 maahan. Eikä varmasti aikaakaan, kun voimme hikoilla jännityksestä myös elokuvateattereissa.

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand 2010)
Otava 2011. 
Suom. Päivi Kivelä
475s.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Taavi Soininvaara: Pakonopeus (äänikirja)


Kati Soisalon tytär kaapataan lomamatkalla Dubrovnikissa. Seuraavat kolme vuotta hän tekee kaikkensa tyttärensä löytämiseksi ja kerää kaiken informaation ihmiskaupasta.

Leo Karan perhe on murhattu 1980-luvulla epäselvissä olosuhteissa ja hän yrittää selvittää tapahtumia samalla, kun toimii kansainvälisenä rikostutkijana,tutkii huume- ja ihmiskauppaa sekä auttaa Soisaloa tämän etsinnöissä.

Sabrina Piannini, italialainen tiedenainen, joutuu kaapatuksi jonnekin päin itäistä Eurooppaa ja työskentelee huumattuna tutkimustehtävissä jonkinlaisessa asetehtaassa.

Manas, tunnevammainen tappaja, tutkii ihmisten tunteita ja tappaa ja suojelee Mundus Novus -järjestön salaista operaatiota, johon liittyy suuren alkuaine-erän varastaminen Iso-Britannialta.

Jukka Ukkola, KRP:n apulaispäällikkö, Kati Soisalon ex-mies ja täysverinen sika, tekee kaikkea, mitä siat tekevät.

Taavi Soininvaara osaa punoa juonta. Ehkä vähän liikaakin.


Pakonopeus on Soininvaaran Leo Kara -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, mutta siitä huolimatta aloin kuuntelemaan tätä toista, koska Soininvaara tarjoaa äänikirjoissa kaipaamaani laadukasta jännitystä suhteellisen varmalla otteella.

Tarina lähti liikkeelle imaisevasti, mutta kohta alun jälkeen minulle tuli valtavia keskittymisvaikeuksia, kun Soininvaara marssitti näyttämölle jatkuvasti lisää hahmoja ja juonikulkuja. Kirjailija kuljetti tapahtumia eteenpäin 6-7 eri tasolla ja osin myös takaumina, mikä yhdistettynä pätkittäin tapahtuvaan äänikirjan kuunteluun tuotti melkoisia ongelmia sekä tapahtumista perilläpysymisen että motivaation suhteen. Onneksi kuitenkin jatkoin sitkeästi kuuntelua, sillä pikku hiljaa henkilöt alkoivat käydä tutuksi.

Soininvaara edustaa sitä trillerityyppiä, josta on oikeastaan hyvin vaikea sanoa mitään arvioivaa. Kirjailija kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Jännitys pysyy yllä ja uusia juonenkäänteitä tulee sopivassa tahdissa, joskin makuuni ehkä hieman liikaa. Ongelman muodostaa genren peruskuvasto: ydinaseet, eri maiden vakoiluorganisaatiot ja kansainvälinen rikollisuus. Kuulostaa kylmältä sodalta ja jo vähän nähdyltä. Lisäksi kirjaa olisi helppo moittia uskottavuuden puutteesta ja suorastaan yliampuvista juonikuvioista, mutta toisaalta se on vaikeaa, sillä mitäpä minä tuosta todellisuudesta tiedän. Ja totta puhuen, en välitä paljon tietääkään. Jos jossakin joku hullu tiedemies suunnittelee tällä hetkellä maailman räjäyttämistä, olen ihan tyytyväinen, mikäli eri maiden agentit onnistuvat tekemään aikeet tyhjiksi minun siitä tietämättäni.

Soininvaaran luoma maailma on tympeä ja ihmiset ikäviä tai suorastaan pahoja, mutta loppua kohti henkilökuvaukseen tuli kaipaamiani lisäsävyjä ja aloin suorastaan viihtyä tarinan parissa. Jopa niin hyvin, että taitaa olla pakko jossakin vaiheessa tarttua uuteen, Punainen kaupunki -nimiseen kirjaan, sen verran loppu jäi kaihertamaan. Myös lukija Lauri Kortelainen teki työnsä hyvin.

Suosittelen Pakonopeutta kaikille jännäreiden ja Soininvaaran ystäville, mutta näin äänikirjana myös muille. Itse tuskin jaksaisin lukea tämän tyyppistä kirjallisuutta perinteisessä muodossa, mutta kuunneltuna Pakonopeus tarjosi mukavasti lisäjännitystä vaunulenkkeilyyn :)

Taavi Soininvaara: Pakonopeus -äänikirja
Otava 2010.
Lukija Lauri Kortelainen
13 h 30 min





perjantai 14. lokakuuta 2011

Pinkki palkinto ja kutsu Kuopijoon!






Olethan muistanut pukeutua pinkkiin Roosa nauha -päivän kunniaksi? Täällä ollaan ainakin vinkeän pinkeissä tunnelmissa kaikin puolin :)

Jälleen kerran suuret kiitokset ansiokkaille keskustelijoille! Roosa nauha- avaimenperän/laukkukorun ojennan Lurulle, joka kirjoitti KBF- keskustelussa näin:
Mielenkiintoinen aihe! Minulle tämä on pitkälti lukutuulen, -ajan ja -paikan kysymys. Työmatkaliikenteessä, lentokoneessa tai muussa keskittymisen kannalta haastavassa tilanteessa luen mieluiten kohtalaisen suoraviivaista kerrontaa, jossa kielen pääasiallisena tehtävänä on imaista lukija mukaan tarinaan. Rauhallisempina hetkinä voi sitten olla nautittavaa syventyä kirjoihin, joissa kieltä voi makustella ihan sen itsen tarjoaman esteettisen elämyksen takia.

Sellaisissakin kirjoissa, joissa kieleen ei varsinaisesti kiinnitä huomiota, kieli voi olla loistavaa juuri sen takia, että se toimii niin saumattomasti osana kirjan kokonaisuutta, ettei sitä edes ajattele erillisenä palikkana. Kirjoitin taannoin Nick Hornbyn kirjasta, jossa hän ilmaisi asian mielestäni osuvasti omasta kirjailijan näkökulmastaan: "I am not particularly interested in language. Or rather, I am interested in what language can do for me, and I spend many hours each day trying to ensure that my prose is as simple as it can possibly be. But I do not wish to produce prose that draws attention to itself, rather than the world it describes, and I certainly don't have the patience to read it." 
  
Näinhän se taitaa olla, välillä haluaa rynniä tarinan mukana eteenpäin, välillä haluaa jäädä makustelemaan ja mietiskelemään. Tämän keskustelun seurauksena olen huomannut kiinnittäväni kieleen huomiota aikaisempaan enemmän, joten kommenttinne ovat päässeet vaikuttamaan ihan käytännön lukukokemukseen meikäläisen kohdalla. Lurun sitaatti Nick Hornbyltä on muuten aivan erinomainen ja kuvastaa erityisen hyvin sitä, mitä asiasta ajattelen. Lähetähän Luru siis yhteystietosi, niin laitan ensi viikolla postia tulemaan!

Sitten aivan toinen aihe.
Me blogistanian periferiassa asustelevat olemme jo pitkään kaivanneet jotakin äksöniä pääkaupunkiseudun ulkopuolellekin. Valitettavasti mitään ohjelmallista ja prameaa blogitapahtumaa ei ole toistaiseksi tiedossa, mutta itse aion osallistua Kuopiossa 18.-20.11. järjestettävään Kirjakantti -tapahtumaan. Ohjelmaan pääset tutustumaan tästä linkistä. Tiivistettynä nostan esille 18. päivä julkistettavien Savonia-ehdokkaiden lisäksi viikonlopun kirjailijavieraat Johanna Hulkon ja Sirpa Kähkösen.

Mikäli kirjabloggareita ja -lukijoita läheltä tai kaukaa osallistuu tapahtumaan, olisi jonkinlainen puoli-improvisoitu blogitapaaminen mukava järjestää. Minuun voi olla asian tiimoilta yhteydessä!

Nyt, oikein mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua. Täällä eletään edelleen remontin pyörteissä. Trillerimäistä jännitystä on kuitenkin odotettavissa tänne blogiin viimeistään viikon alussa!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Pue Blogisi Pinkkiin!


Perjantaina 14.päivä vietetään Roosa Nauha -päivää.  Amman lukuhetki osallistuu tempaukseen sonnustautumulla vaaleanpunaiseen. Haastan kaikki kanssablogistit pukemaan bloginsa tavalla tai toisella pinkkiin sekä tukemaan rintasyöpätutkimusta joko lahjoittamalla tai ostamalla keräystuotteita. Kaikki mukaan tekemään hyvää ja sana kiertämään!

Kuva syopa.net


Lisäksi lahjoitan perjantaina pinkin päivän kunniaksi parhaalle KBF -kommentille tämän hienon avaimenperän, joten jos et ole vielä avannut sanaista arkkuasi kielestä ja tarinasta, tee se nyt! Ja jos olet, vastauksia voi aina täydentää :)


maanantai 10. lokakuuta 2011

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis


Nyt se on virallista: Tuomas Kyrö sai minusta uskollisen fanin. Mielensäpahoittajan jälkeen en vielä uskaltanut täysillä tuuletella, vaikka kovin paljon kirjasta pidinkin. Mutta luettuani miehen uusimman voin huokailla ihastuksesta julkisesti. Tässäpä kirjailija minun makuuni!

Jokainen, joka on lukenut Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden tai katsonut Risto Jarvan samannimisen elokuvan, pääsee solahtamaan kirjan sisimpään kitkattomasti. Muillekin kirjaa suosittelen, ehdottomasti. Vaikka tarina onkin päivitetty versio Paasilinnan alkuperäisestä, on kirjassa kuitenkin kysymys paljosta muustakin. Kyrön kieli on helppoa, mutta ei missään nimessä aliarvioivaa. Sille, joka malttaa lukea, on luvassa kielellistä ilottelua, mukavia yllätyksiä ja vinoa huumoria sopivin väliajoin.

Vatanescu on romanialainen ammattikerjäläinen, joka tulee pimeään ja kylmään pohjoiseen maahan yhden tavoitteen kanssa: pojan on saatava nappulakengät. Kyrö kuvailee Vatanescun suulla Murheellisten laulujen maata tarkkanäköisesti ja lempeän nuhtelevasti, mutta ennen kaikkea lämmöllä. Täällä ei näy minareettien torneja, vaikka erään huoltamoketjun mainostornit yltävätkin puita korkeammalle. Tässä maassa ollaan miehiä ja marjanpoimijoita. Tässä maassa asutaan tiettömien teiden takana, mutta kuitenkin kaikin mukavuuksin varustetussa talossa ja harrastetaan zumbaa. Ei ole sellaista kansallisen identiteetin rakennuspalikkaa, jota Kyrö ei olisi sovitellut teokseensa ja sillä tavalla tarinasta tulee yksi kansallislaitos itsestäänkin.

Paitsi suomalaisuudelle, on kirja siis tribuutti Paasilinnan Jäniksen vuodelle. Miehen ja kanin ystävyys. Seikkailu. Erämaan kutsu. Pako. Vapaus. Ajat ovat muuttuneet sitten alkuperäisteoksen päivien: irtautuminen sivilisaatiosta oli mahdotonta jo silloin, mutta nykyään yksilöä pitää isoveljeäkin voimakkaammin otteessaan media. Mihin Vatanescu meneekin, hänestä tulee sensaatio. Itse hän haluaisi olla rauhassa ja ostaa ne nappulakengät. Parhaat, mitkä rahalla saa.

Vaikka teemat ovat ikuisia, linkittyy tarina voimakkaasti ajankohtaisiin aiheisiin. Kreikka horjuu, Tavallisten Ihmisten Puolue juhlii. Kuka mahtaa olla Simo Pahvi ja mitä tekemistä hänellä on Vatanescun kanssa?

Loppua kohti minua vähän jännitti. Kyrö liikkui poliittisissa teemoissa ja siis vaarallisissa vesissä. "Miten hän onnistuu luotsaamaan tarinan päätökseen?" mietin. Täydellisesti. Kyrö napautti viimeiset sanat paperiin aivan kuin minulle osoitettuna. Olin myyty.

En kerro tämän enempää. Saatte itse lukea, miten Vatanesculle kävi.

Kirjan ovat lukeneet ja arvioineet myös Minna ja Morre.

Tuomas Kyrö:
Kerjäläinen ja jänis 2011
Siltala, 327s.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Tunnustelua (itsestäni ja Anna Kareninasta)

Sain tällaisen tunnustuksen, kiitos!


Tunnustukseen kuuluu neljä vaihetta:

1. Kiitos tunnustuksen antajalle


Leena Kärras, suurkiitos antamastasi tunnustuksesta ja erityisesti kauniista sanoistasi! On aina yhtä mukavaa, hämmentävää ja yllättävääkin kuulla, että joku etsii ja löytää blogistani lukuvinkkejä ja ehkä jotakin muutakin iloa (vaikka sehän tämän tarkoitus tietysti onkin)! Tutustukaa Leenan Elämä rakastettuni -blogiin täällä! Hieno blogi ja niin tärkeällä asialla!


Sain tunnustuksen myös AnneW:ltä, joka on suloisen Roki-koiran mamma :) Koiristahan en mitään ymmärrä, mutta Roki emäntine ja isäntineen on käsittääkseni oikein valioluokkaa! Kiitos paljon!


2.Tunnustus kahdeksalle blogille


Lähetän tunnustuksen eteenpäin viidelle blogille, jotka innoittavat ja inspiroivat. Heidän kirja-arvioihinsa luettuani tiedän tasan tarkkaan, mitä kirjalta tulee odottaa.

Leena Lumi
Lumiomena
Ilselä
Morren maailma
Järjellä ja tunteella

Lisäksi kolme tunnustusta menee blogeille, jotka ylläpitävät mielenkiintoisia kirjallisia keskusteluja.

Opuscolo
K-blogi
Kirjainten virrassa

Tämä jaottelu ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, etteivätkö edelliset kävisi kirjallista keskustelua tai jälkimmäiset kirjoittaisi hienoja arvosteluja :) Puhumattakaan kaikista niistä blogeista, joita ei tällä kertaa mainittu!

3. Ilmoita edellämainituille


4. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi 


Käytän tilaisuuden hyväkseni ja päivitän Anna Karenina -tilanteen. Osallistunhan Kirjanurkkaus-blogin järjestämään kimppalukuun.

1. Sain ensimmäisen ja toisen luvun luettua loppuun viime viikolla.
2. Olen siis hieman aikataulusta jäljessä.
3. Pakko sanoa, etten ole ihan hirveän innostunut.
4. En ole lukenut aikasemmin ollenkaan Tolstoita.
5. Odotin kenties elämää suurempia pohdintoja ihmisyydestä, elämästä ja ihan kaikesta.
6. Toistaiseksi tämä klassikko on vaikuttanut melko tyhjänpäiväiseltä pukudraamalta.
7. Olen kyllä melko varma, että tämä paranee vielä. On pakko.
8. Melkein kaikki muut ovat pitäneet lukemastaan, keskustelua ensimmäisestä etapista voi lukea täältä!


Kiitos jälleen antoisasta KBF -keskustelusta! Unohdin kokonaan muistuttaa, että perinteiseen tapaan parhaalle kommentille on luvassa palkinto! Meillä eletään parhaillaan keittiöremontin keskellä, joten lykkään palkitsemiset rauhallisempaan ajankohtaan. Vielä ehtii siis osallistua!

Ensi viikolla pitäisi sitten olla luvassa jo ihkaoikeita kirja-arvioitakin! Tapaamisiin!

torstai 6. lokakuuta 2011

KBF 9: Rakkaudesta kieleen vai intohimosta aiheeseen?


Teen tunnustuksen: olen epäkielellinen henkilö. Vähän yllättävää lukumaanikolta, joka pitää kirjablogia ja kuvittelee jopa olevansa kohtuullisen näppärä kirjoittaja, eikö?

Oikeastaan olen tiennyt tämän jo jonkin aikaa. Valaistuin viime talvena kirjallisuustieteen luennoilla. Laskin mielessäni, että olen istunut yliopisto-opintojen puitteissa ainakin kuudella tai seitsemällä eri oppiaineen tieteenhistoriakurssilla ja torkkunut aina lingvistisen käänteen tapahtuessa. Tällä kertaa pysyin kuitenkin hereillä, sillä huomio oli hämmentävä: joku oikeasti lukee kirjallisuutta kielen takia! Ehkä hän hurmioituu monipuolisesta ja sointuisasta sanastosta, kenties rytmi ja poljento tuntuvat sielun sopukoissa saakka. Analyyttisemmät kiinnittävät huomionsa kielen rakenteisiin, aikamuotojen käyttöön tai sijamuotojen vivahteikkuuteen.

Yllätys yllätys, minä en kuulu kumpaankaan joukkoon. Totta puhuen, kiinnitän kieleen huomiota vain silloin jos se on erityisen hyvää tai huonoa. Jos asia tulee ymmärretyksi herättämättä liian montaa kertaa ärtymystä (mitä liiallinen kielellä kikkailukin saattaa aiheuttaa), olen ihan tyytyväinen. Se, mikä ratkaisee, pidänkö kirjasta vai en, on sen sisältö. Olen paatunut humanisti ja yhteiskuntatieteilijä. Jos kirja ei saa minua pohtimaan jotakin asiaa laajemmasta näkökulmasta (olipa aihe sitten poliittinen, taloudellinen, historiallinen, filosofinen, uskonnollinen tai mitä tahansa), en ole kovinkaan vaikuttunut. Sitä vastoin kirja voi olla kömpelönäkin hyvä ja vaikuttava, mikäli se herättää jonkin uuden ajatuksen tai huomaan tarkastelevani aihetta kokonaan uudesta näkökulmasta.

Esimerkiksi vastikään lukemani kirja Pohjois-Koreasta herätti minut horroksesta. Ei sen kielessäkään kyllä mitään vikaa ollut, ei sen puoleen. Elokuussa taas luin Odelman ja tunnistin kyllä, että Katja Kaukonen kirjoitti kauniisti ja oli selvästi hionut kerrontansa timanttiseen terään. Mutta kun kirja ei herättänyt minussa halua nousta barrikadeille tai edes pysäyttänyt hetkeksi ajattelemaan muita kuin epäarkisia asioita, jäi fiilis 'ihan ok' -tasolle. Talvella yritin sivistää itseäni José Saramagolla, mutta en kertakaikkiaan päässyt kaikkia totunnaisia kirjoitussääntöjä rikkovaan kieleen sisälle. Taidan olla kielellinen puritanisti.

Kuulostaako tämä snobbailulta? Se ei ole tarkoitukseni. Puhtaasti viihteellinen ja heppoinenkin kirja voi pysäyttää, mikäli aihe sattuu olemaan itselle juuri siihen aikaan ja paikkaan sopiva. Sellaiset kirjat muodostuvat itselle läheisiksi, vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi, mitä moisessa rääpäisyssä näen.

Sitä paitsi, olen vähän kateellinen niille lukijoille, jotka osaavat hahmottaa kielen kuvioita.

Arvoisat lukijat, nyt on aika tunnustaa väriä! Oletko kanssani asialinjalla ja etsitkö uutta ajateltavaa? Vai kuulutko niiden kadehdittavan lyyrisiin henkilöihin, jotka jaksavat maistella hurmaavia sanoja aina uudelleen ja uudelleen?


Millainen on hyvä kirja? Riittääkö kaunis kieli tai vetävä tarina vai tarvitaanko molempia?

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Syyskuun kootut



Kuukausi sitten kauhistelin kiireistä elokuuta ja lupailin ehtiväni lukea ja blogata syyskuussa paljon enemmän. No, tämä kuukausi osoittautui edellisen kaltaiseksi vipellykseksi. Sen sijaan pidin sen, mitä en luvannut, eli kokonaan kotimaisen elokuun jälkeen pitäydyin syyskuussa muilla mailla. Joskin kuukauden ensimmäinen kirja oli toki kotimainen, mutta senkin luin jo elokuun puolella.

Kuukauden luetut:
Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Piiat
Tarinoita tuonpuoleisista
Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Baskervillen koira
Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa
Kesä ilman miehiä

Kuukausi oli mukavan tasavahva, joka toinen kirja muodostui omaksi kohokohdakseen: Piiat, Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Suljettu maa olivat kaikki huippukokemuksia. Lukijat kiinnostuivat kaikista eniten Piioista. Yllättäen kevättalvella tekemäni postaus Minna Canthin Anna-Liisasta on ollut kuukauden toiseksi luetuin. Pyydän mitä nöyrimmästi anteeksi hajatelmiani kestämään joutuneilta äikänopeilta kautta maan ja muistutan nuorta lukijakuntaani sekä lähdekritiikin merkityksestä että siitä, että copypasteaminen ei ole vielä esitelmä :)

Lokakuulle annan kirjavinkeiksi synkkiä tarinoita. Syksyllähän saa olla luvan kanssa vähän synkkä, eikö niin? Vaikka Baskervillen koira ei aivan vastannut odotuksiani, pääsi se kuitenkin Holmes-fanin listoille. Reteämpää meininkiä edustaa Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit ja tosi elämän kauhua jo mainittu Suljettu maa.

Haluan kiittää ja toivottaa tervetulleeksi uudet lukijat! 90 lukijaa, wau! Muistan kun vuosi sitten muutin Bloggeriin ja muutamilla lempiblogeillani oli 90 lukijaa. Mielestäni se oli aivan käsittämätön luku. Nyt näillä blogeilla on toki lukijoita, öhöm, aika paljon enemmän, mutta minulle tämä on aivan huikea määrä. Kiitos vielä!

Tässä kuussa minulla ei ole erityisiä lukusuunnitelmia. Kuun alkupuolella päästän uuden KBF-keskustelun valloilleen ja hyllyssä on useampikin kirja, jonka lukemista odotan. Sitä ennen luen (myöhässä) Anna Karenina -kimppaluvun ensimmäistä osaa, joten väliaikatietoja siitäkin luvassa ensi viikolla!

Ai niin, loppukevennys vielä. Bling bling :)



LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...