Veli-Matti Oinas: Varjoon jäänyt maa

Voisi ajatella, että toisesta maailmansodasta olisi kirjoitettu jo kaikki.

Vaan eipä näköjään ollut, ja ei ehkä ole tämänkään jälkeen.

Silti Veli-Matti Oinaan esikoisromaani Varjoon jäänyt maa on teos, joka tuntuu täyttävän tyhjiön, jota en tiennyt olevan olemassakaan. Puhaltavan raikasta ilmaa genreen, jota ei tunneta raikkaista uusista avauksista. 

Erityisesti Lapista tuntuu nykykirjailijoilla riittävän vielä ammennettavaa. Maailmansodan tapahtumat näyttäytyivät siellä kovin eri tavalla kuin muualla Suomessa, ja ovat jättäneet myös erityisellä tavalla kipeät ja märkivät haavat. Heti talvisodan alusta asti itärajalla elettiin paitsi venäläisten joukko-osastojen läpimarssia peläten, ennen kaikkea siviilejä raa'asti murhanneiden desanttien pelossa. Jatkosodan aikana Lappiin tulivat saksalaiset. Suhde aseveljiin oli ristiriitainen jo kumppanuuden aikana, vielä kiharaisemmaksi välit kävivät Suomen ja Neuvostoliiton rauhan myötä. Alkoi vielä kolmas sota, pohjoiselle Suomelle se kaikista tuhoisin ja kipein. Vetäytyvät saksalaiset purkivat pettymyksensä ja turhautumisensa polttamalla rakennukset vetäytyessään. 

Ja jos vilkaistaan aikaan ennen maailmansotaa - ja romaanissahan vilkaistaan - sisällissodan jälkeinen Suomen kahtiajakautuneisuus, läskikapina, yhteydet rajan taakse Neuvostoliittoon. Kaikki tämäkin linkittyvät sotatapahtumiin, pakottavat yksilöt tekemään valintoja siitä, kenelle tai mille ovat uskollisia.

Tämän kaiken olemme oppineet tietämään jo koulukirjoista. Olemme tietäneet, mutta emme ehkä tunteneet. 

Ja tähän Oinas romaanissaan hienosti tarttuu. Kirjailija itse sanoo sen jälkisanoissaan näin: Vielä 1980-luvulla sodan arvet saattoi aistia Itä-Lapissa. Herkkänä lapsena haistoin ne ilmeestä, jolla isoäitini katseli joelle. Tai siitä, miten poromiesveteraani seurasi, kuinka vapauteen tottumaton vasa kompuroi emänsä perässä metsään. (...) Halusin selvittää, mistä silmäkulmassani värähtänyt varaus oli peräisin.

Romaanissa tunteminen ei rajoitu pelkästään ääritunteisiin: pelkoon vihollisen lähestyessä, helpotukseen eloonjäämisestä, turhautumiseen sodan jatkumisesta. Näiden lisäksi kirjailija kuljettaa lukijan Lapin luontoon ja loppumattomiin erämaihin. Nietokset, porotokat, yötön yö, sääsket. Paleltuneet sormet, huurtuvat ikkunat. Kaikki tämä muistuttaa siitä, että nämä asiat ovat todella tapahtuneet oikeille ihmisille ja oikeassa maailmassa.

Eivätkä vain ihmisille. Tässä sotakirjassa ihmisen sota ja luonto eivät ole erillisiä asioita. Yksi kirjan keskeisimmistä hahmoista on koira. Siinä missä ihmishahmot rinnalla vaihtuvat, koira on ja pysyy. Se pelastaa henkiä, haistelee miinoja, piiloutuu takaa-ajajilta, aistii enemmän kuin ihminen koskaan voisi. Ennen kaikkea se seisoo uskollisena ihmisen rinnalla. Koira ei kuitenkaan ole romaanin ainoa eläin, lukija pääsee hetkeksi myös kuningaslohen nahkoihin, juoksemaan susilauman mukana ja vaeltamaan tunturissa porotokassa.

Pohjoisen mystiikkaakin on mukana, mutta tavalla, joka ei modernia realistia hätkäytä. Kaikki tuntuu hyvin luonnolliselta. Samaa voi sanoa kielestä, joka soljuu kauniisti. Eri aikatasoilla ja eri näkökulmakertojien varassa liikkuva kokonaisuus on hämmästyttävän eheä, varsinkin kun kyseessä on esikoisteos.

Sotaromaani on termi, joka toisaalta helposti karkottaa osan lukijoista, ja osan se saa nimenomaan tarttumaan kirjaan. Varjoon jäänyt maa on romaani, johon soisin kummankin ryhmän tarttuvan. Olen lukenut elämäni aikana toisesta maailmansodasta niin monta kirjaa, että totta puhuen olin pitkään sitä mieltä, että mikään aiheeseen liittyvä ei enää pääse kovin isosti liikauttamaan sisintä. Viime syksynä ranskalainen kirjailija Olivier Norek todisti Talven soturit -romaanillaan minun olleen väärässä. Nyt Veli-Matti Oinas jatkaa samalla tiellä. Romaanissa on jonkin ikiaikaisen kaiku.

Siinä maatessa tuntuu, ettei kyse olekaan lähtemisestä vaan jäämisestä. Että jää tuuleksi ranta-aitan nurkalle tai hennoksi väreilyksi joelle. Kangastukseksi, joka kääntää syksyisin taivaanrannan laet ylösalaisin, nostaa ne horisontin yläpuolelle. Ihminen jää mustavalkoiseksi ilmeeksi piirongin päälle, valokuvaksi, jota perästä tulevat sukupolvet yrittävät arvuutella. Että mitä se tuossakin pirtin rappusilla silloin mietti.

**

Veli-Matti Oinas: Varjoon jäänyt maa
Tammi 2026
255s.