Niina Niskanen: Harakanmuna

Huh, miten hurja matka!

Olin kyllä kuullut paljon hyvää Niina Niskasen Harakanmunasta, mutta silti otaksuin kyseessä olevan melko tavanomaisen historiallisen romaanin. Alkavan sarjan nimi, Palvelijattaret, vei ajatukset Enni Mustoseen ja kumppaneihin.

Missään nimessä en osannut odottaa niin rankkoja kohtauksia, yhteiskunnallista kantaaottavuutta ja kielellistä ilotulitusta kuin mitä Niskanen kirjassaan tarjoilee.

Eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa ja se näkyy Helsingin katukuvassa ennen kaikkea puutteena ja niukkuutena sekä kiihtyvänä yhteiskunnallisena mielialana. Juna tuo kaupunkiin sisarukset Mildan ja Lelun. Vaikka voisi kuvitella sisarusten hakevaan toisistaan turvaa vieraassa ympäristössä, näiden sisarusten suhde on rikki. Lelu kyllä roikkuu isosiskon perässä, mutta Mildalle sisko on enemmänkin nolo riippakivi.

Molemmille sisaruksille löytyy kuitenkin kaupungista palveluspaikka. Niskanen kuvaa kirjassa tarkasti palvelijoiden työtä ja elämää. Työ on raskasta ja kuormittavaa, vaikka toki työpaikka herrasväen taloudessa voittaa raskaat maataloustyöt. Erityistä kuormittavuutta tuo käsinkosketeltava epäoikeudenmukaisuus ja kaksoisstandardit. Paremman väen pöydässä riittää voita ja herkkuja kun taas palvelijoiden mahat kurnivat nälästä. Työ ja palveluspaikka tuo kuitenkin jonkinlaista turvaa, mutta sielläkin uhkia riittää: ahdistelevat miehet ja isäntäväen tai taloudenhoitajattarien mielivalta. Nuori naispalvelija on ketjussa alimmalla askelmalla, vailla suojaa ja turvaa. Tätä kuvatessaan Niskanen sortuu paikoin jopa alleviivaavuuteen, mutta ei hän väärässäkään ole. 

Muitakin kiinnostavia teemoja ja sivupolkuja löytyy. Lelu on hahmona todella kiehtova ja sitä hän on myös kielellisesti. Siinä missä jäykän Mildan osuudet on kirjoitettu muodollisemmin kolmannessa persoonassa, Lelun minämuotoinen kerronta on kielellisesti heilimöivää, lapsekasta ja leikillistä. Tästä huolimatta juuri Lelun kokemukset ovat kirjan järkyttävintä antia. Hän on lapsi, mutta joutuu elämään aikuisten maailmassa ja tulee sellaisena myös kohdelluksi. Pari sellaista kohtausta kirjasta löytyy, joiden jälkeen piti laittaa kirja sivuun ja hengitellä hetkinen. 

Ehkä tästä syystä Harakanmunan lukeminen kesti minulla useita viikkoja. Yhtäältä halusin nautiskella kielestä, toisaalta en joiltakin osin olisi pystynytkään lukemaan tarinaa eteenpäin kuin lyhyemmissä pätkissä.

Niskanen on hyödyntänyt kirjassaan lähdeaineistona kotiapulaisista ja taloustyöntekijöistä tehtyä tutkimusta. Miina Sillanpää on nimennyt Helsingin Palvelijataryhdistyksen juhla-albumin suoraviivaisesti Kotiorjat.

Yhteiskunnallista kahtiajakautumista kuvataan Harakanmunassa kiinnostavasti ja vaikka se johdattelee kirjasarjassa kohti sisällissotaa, ajatukseni kiisivät myös tähän päivään ja vaikkapa ulkomaalaisväestön moderniin orjuuteen, josta Paavo Teittinen on kirjoittanut. Samoja piirteitä löytyy.

Sisältönsä puolesta Harakanmuna ei ole hyvän mielen kirja, mutta kielellisesti se saa hyvälle tuulelle. Niskasen kekseliäisyys ja luovuus tekstintuottajana on kiistatonta. Huikea teos!

Miksi minun piti viedä Bodholmien ulosteet posliinikipossa huussiin, miksi he eivät itse tehneet sitä. Miksi Oskar ja Anna ja Julia saavat käydä koulua mutta minä en. Miksi kymmenen tunnin työpäivä on liian lyhyt. Miksi Pahaneiti saa olla ilkeä minulle mutta minä en Pahaneidille. Miksi minä ja Milda ja Sirjekulta raadamme ja rouva Bodholm makaa divaanilla. Mitä sellaista Bodholm siellä yliopistossaan tekee, että siitä on kenellekään mitään hyötyä. Kirjoittelee papereita ystävilleen ja lukee muiden kirjoittamia kirjoja. Keittäisi soppaa tai ompelisi tallukkaita.

Niin että kyllä minä ymmärrän, miksi vallankumouksia nousee. Miksi pysyä järjestyksessä, kun ei ole järkeä.

Niina Niskanen: Harakanmuna
Otava 2026
471s.