Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki

 

Jotenkin epäortodoksinen olo näin ensimmäisenä adventtina ja joulukuun ensimmäisenä päivänä kiroittaa muista kuin jouluisista asioista. Mieli nimittäin laulaa tonttulauluja. Mutta ei auta, marraskuun lukulista oli synkähkö, ja luettujen kirjojen jonoa riittää ennen jouluttamiseen siirtymistä.

Sitä paitsi tästä tietokirjasta kertoo mielellään.

Katri Ylisen Saatanallinen paniikki herätti huomioni heti syksyn kirjakatalogeja selatessani. Olen elänyt nuoruuteni 90-luvulla, mutta totta puhuen olin ihan kokonaan unohtanut, kuinka paljon vuosikymmenen loppupuolella puhuttiin saatananpalvonnasta. Kaikki kuitenkin palautui välähdyksenomaisesti mieleeni Saatanallisen paniikin myötä.

Nuoruudessani yksi suurimmista huolenaiheista nuorten suhteen oli, että he saattaisivat luiskahtaa saatananpalvojiksi. Omassa pienessä kotikunnassani ei varmasti voi puhua paniikista, mutta muistan kyllä, että muutamat aikuisia ja auktoriteetteja mielellään haastaneet nuoret leikittelivät mielellään saatanallisella kuvastolla ja tummanpuhuvalla ulkoisella habituksella, pentagrammeja piirreltiin pulpetteihin ja niin edelleen. Koululla vieraili helluntaiseurakunnan edustajia pitämässä valistustunteja. Televisiossa uutisoitiin kaadetuista hautakivistä. Useita tunnettuja tahoja, kuten vaikkapa metallibändi HIMiä syytettiin saatananpalvonnasta (HIM tuntuu nyt ilmestyvän postauksiini jatkuvasti. Ehkä ymmärrätte, miksi olen kuunnellut yhtyettä niin paljon viime viikkoina, linkittyyhän se sekä tähän teokseen että Edgar Allan Poen runoihin).

Sen sijaan olin unohtanut, että Nokialla tapahtui surmatyö, jota ihan tosissaan uumoiltiin saatananpalvontaan liittyväksi. Tästä Ylisen kirja lähteekin liikkeelle, sillä hänen perheellään on tapahtumaan linkitys. Ylistä alkaa kiinnostaa, miten kaikki oikein tapahtuikaan ja tämän myötä hän alkaa tutkia ennemän saatananpalvontaa sekä 90-luvun ilmiönä että laajemmin aatesuuntauksena niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Kirjan kiinnostavuudesta kertoo jotakin se, että terrorisoin työkavereitani yhden pitkän lounaan ajan referoimalla kirjan ensimmäistä kolmannesta (olisin todennäköisesti referoinut loputkin, mutta olin tuolloin vasta alkupuolella menossa). Saimmekin mielenkiintoiset keskustelut aiheesta aikaiseksi, ja osoittautui, että muillakin oli monenlaisia muistikuvia 90-luvulta niin meiltä kuin maailmalta.

Ylinen linkittää saatananpalvontapaniikin kiinnostavasti laajempaan herätyskristillisyyden nousuun ja jo 80-luvulta lähtien amerikkalaisten herätysliikkeiden parissa nousseeseen huoleen sielunvihollisen palvonnasta. Kaavaan sopii hyvin se, että myös Nokialla karismaattinen kristillisyys eli vahvaa vaihetta, ensin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä, sitten omana erillisenä Nokia Missio -liikkeenä. Ei siis ole ihme, että saatanallisia merkkejä löydettiin erityisesti Nokian ja Tampereen ympäristössä vähän sieltä täältä.

Toisaalta äärimmäisen kiinnostava oli myös huomio yhtenäiskulttuurin viimeisistä hetkistä ja kansankirkon aseman murenemisesta. Nykypäivänä ei ole kummoistakaan kapinallisuutta erota kirkosta tai ilmoittaa olevansa ateisti/jotakin muuta kuin kristitty. 90-luvun lopulla sen sijaan kirkko oli niin vahvasti kaikessa läsnä, että sitä vastaan kapinoidakseen saattoi tuntea tarvetta jyrkempään vastustukseen. Mikä on uskomisen vastakohta? 90-luvulla se ei välttämättä ollut uskonnottomuus vaan kilpailevan firman puoleen kääntyminen.

Kysymysmerkiksi kuitenkin jää, kuinka todellisesta ja laajasta ilmiöstä lopulta oli kysymys. Todellisten vakaumuksellisten saatanapalvojien määrä lienee ollut varsin pieni. Ylinen kuitenkin jatkaa asian penkomista ja haastattelee lukuisia aiheeseen perehtyneitä ihmisiä. Yllättävää onkin, ettei saatananpalvonta ilmiönä ole kadonnut minnekään ja linkittyy esimerkiksi uusnatseihin. Order of Nine Angles oli minulle uusi tuttavuus. Järjestö pitää juutalais-kristilliseen perintöön pohjautuvaa länsimaista maailmanjärjestystä tuhoon tuomittuna ja uskoo uuteen militarismiin, fasismiin ja satanismiin pohjautuvan maailmanjärjestyksen olevan tuloillaan. Nykymaailman menoa katsoessa on helppoa ymmärtää, että vaikka järjestön filosofia aika paksulta ja hämyiseltä vaikuttaakin, jotkut voivat nähdä tämän ihan validina kehityskulkuna.

Ylinen sukeltaa kirjan jälkimmäisellä puoliskolla aika syvällekin satanismin filosofiseen ja teosofiseen ulottuvuuteen. Itseäni kiinnosti kuitenkin enemmän 90-luvun aikalaiskuvaus ja analyysi, joten sinänsä ansiokas jälkipuoli tuntui hivenen raskaalta. Kaiken kaikkiaan Saatanallinen paniikki on kuitenkin hieno kokonaisuus ja hyvä esimerkki siitä, kuinka historialliset ilmiöt toistuvat ja pulpahtavat pintaan aalloittain. Sinänsä jokin pienikin, tiettyyn aikaan ja paikkaan keskittyvä kuriositeetti yhdistyy ja linkittyy laajempiin, vuosikymmenten ja -satojen kehityskulkuihin.

Katri Ylinen: Saatanallinen paniikki
Kosmos 2024
11h 43min
Lukija Katri Ylinen