Candice Carty-Williams: Queenie


 

Queenie oli paljon esillä blogeissa ja kirjamediassa alkuvuodesta ja odotukseni kasvoivat varsin suuriksi. Mieleeni piirtyi kuva hauskasta, mutta älykkäästä ihmissuhderomaanista, jossa kevyen pinnan alla käsitellään tärkeää yhteiskunnallista asiaa. Jo pelkästään se, että me valkoiset keski-ikäiset ja keskiluokkaiset naiset ryntäsimme lukemaan teosta, jonka päähenkilö on alemmasta tuloluokasta ponnistava, tummaihoinen, mielenterveyden häiriöistä kärsivä nainen, tuntui tekevän teoksesta tärkeän.

Ja tekeekin. Mutta sepä oikeastaan onkin kirjan suurin ansio.

Ei Queenie toki huono teos ole. Lukaisin sen nopeasti ja olin koko ajan motivoitunut ja kiinnostunut selvittämään, kuinka päättyvän parisuhteensa, menneisyytensä sekä ympäristön aiheuttaman marginalisoinnin ja objektisoinnin kanssa kipuilevan nuoren naisen lopulta käy. Mutta odotin, että kirja olisi tarjonnut paljon enemmän.

Jos aloitetaan hauskuudesta. Kirjan kannessa siteerataan Jojo Moyesin luonnehdintaa: "Nerokas, ajankohtainen, hulvaton, sydäntäsärkevä." Teoksessa ei ollut mielestäni mitään hulvatonta. Ihmissuhdesekoilut ja yhden yön jutut toinen toistaan karmeampien hyväksikäyttäjien kanssa eivät saaneet edes etäisesti hymyä huulille. Komppaan Lumiomenaa, joka omassa koki kirjaa lukiessaan itsensä "enemmän keski-ikäiseksi kuin koskaan aiemmin".

Samaa mietin minäkin. Tosin mietin myös sitä, olenko vain liian valkoinen. Juuri ihonväriin liittyvän epätasa-arvon kuvauksen suhteen minulla oli kaikista suurimmat odotukset. Vaikka Candice Carty-Williams näitä teemoja käsitteleekin, olisin odottanut, että hänen tekevän sen paljon syvällisemmin. Kun Queenien työpaikalla päätoimittaja ei ole kiinnostunut hänen juttuideoistaan #blacklivesmatter -liikkeestä, tuntuu se johtuvan ennen kaikkea ideoiden löysyydestä kuin siitä, että hän olisi sokea tummaihoisten kokemalle syrjinnälle ja vääryyksille.

Toisaalta kirjaa lukiessani minulla oli tunne, että en omasta kulttuuritaustastani huolimatta vain yksinkertaisesti ymmärtänyt kaikkia rivienvälejä ja väreilyjä, joita kirjailija tarinaan oli piilottanut. Ja sitten ärsyynnyin siitä, että ärsyynnyin. En kai voi vaatia, että kirja olisi kirjoitettu niin, että valkoinen outsiderkin tajuaa? Mustilla ja ruskeilla on luonnollisesti oikeus kirjoittaa myös itselleen, ilman, että yksikään valkoinen ymmärtää, mistä on kysymys.

Lopputuloksena kai voi pitää sitä, että Queenie ei ollut minun kirjani. Se sisältää paljon tärkeitä teemoja, mutta ehkä niitä yksinkertaisesti oli vähän liikaa. Jo pelkästään Queenin kamppailu työpaikalla olisi ollut kiinnostavaa seurattavaa, mutta nyt kirjassa käsiteltiin myös hänen rikkinäisen lapsuutensa aiheuttamia traumoja, päättyvän parisuhteen aiheuttamia sydänsuruja sekä uskomatonta irtosuhde-sekoilua, tai oikeammin seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutumista. Sen esittäminen kepeään chic lit -tyyliin tuntui omituiselta valinnalta.

Jos jostakin pidin, pidin Queenien ystävistä ja heidän Queenie ja Corgit -viestittelyketjustaan. Myös Queenin perhe oli kaikessa omituisuudessaan suloinen ja myös samaistuttava. Muilta osin olin kirjalle joko a) liian vanha b) liian valkoinen.

Jatkan kuitenkin teeman parissa ja luen parhaillaan Reni Eddo-Lodgen Miksi en puhu enää valkoisille rasismista -teosta. Kukapa tietää, jos vaikka sen luettuani ymmärtäisin tätäkin kirjaa paremmin.

Candice Carty-Williams: Queenie
WSOY 2020
Suomentanut Natasha Vilokkinen
461s.
Arvostelukappale



Kommentit

  1. Minä pidin tästä jostain syystä. Toki tunsin seuraavani tapahtumia melkoisen ulkopuolisena mutta Queenien hahmo vetosi minuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Queenin hahmo ei ollut huono, ehkä enemmän esittämisen tapa jätti minut kylmäksi.

      Poista
  2. Minä en ole tätä vielä lukenut, mutta varmaan jossain kohtaa. Tosin en ole ihan varma haluanko enää. Jotenkin kirjoituksesi kuulostaa siltä, että todennäköisesti koen kirjan aikalailla samalla tavalla kuin sinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kirja tuntuu herättävän tosi monenlaisia tuntemuksia. Toiset ovat samaistuneet erittäin syvästi ja toiset ovat laillani enemmän njääh-kannalla. Vaikea sanoa, mistä johtuu.

      Poista
  3. Minulla tämä on jäänyt kirjaston hyllyyn. Jotenkin on tullut arvioista sellainen olo, että tämä ei ole minun kirjani.

    VastaaPoista
  4. En päässyt tässä äänikirjana ekaa lukua pidemmälle, ja nyt huomaan arviostasi, että kirja on vielä älyttömän pitkä! Mutta voi olla, että joku päivä tulen ymmärtämään tämänkin tyyppistä chicklitiä. Sinänsä hienoa, että genre on muuttumassa moninaisemmaksi.

    VastaaPoista
  5. Mulla tökki tässä monikin asia, ehkä eniten se miten Queenie antoi kohdella itseään ja suorastaan hakeutui kaltoinkohdeltavaksi. Ja toisena se, kun tätä verrattiin Bridget Jonesiin joka on hauskaa komediaa ja jossa nauretaan epäonnisille ihastumisille, kun taas Queenie haki jatkuvasti pelkkiä itsetuhoisia yhdenillanjuttuja.

    VastaaPoista
  6. Tjooh, taidan minäkin olla liian keski-ikäinen tälle, kuvauksesta tuli mieleen että jos lukisin mieluummin vaikka lisää Andrea Levya tai jotain...

    VastaaPoista
  7. Queenia markkinoitiin täällä taannoin vahvasti, mutta minun lukulistalleni se ei päässyt. Olen todella vaativa, koska tarjonta on niin runsasta muutenkin, että karsia täytyy. Minua ei rinnastus Bridget Jonesiin innosta, koska en muistaakseni jaksanut edes sitä ensimmäistä kirjaa aikoinaan lukea kokonaan. Ja silloin olin sentään periaatteessa kohderyhmää ainakin ikäni puolesta. :D

    Toisaalta nyt alkoi kiinnostaa, koska en samastu valkoisiin keski-ikäisiin ja keskiluokkaisiin naisiinkaan, vaikka periaatteessa olen olevinaan sellainen. Ja kuitenkaan en ole. Ja itse voisin varmaan hyvin ymmärtää ihmistä, joka antaa kohdella itseään kuin paskaa. Hmm. En silti tiedä viitsinkö tätä lukea, kun ei kuitenkaan kiinnosta. Toisaalta tämän arviosi takia melkein tekisi mieli kokeilla, miten itse tämän koen!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti