Candice Carty-Williams: Queenie

 

Queenie oli paljon esillä blogeissa ja kirjamediassa alkuvuodesta ja odotukseni kasvoivat varsin suuriksi. Mieleeni piirtyi kuva hauskasta, mutta älykkäästä ihmissuhderomaanista, jossa kevyen pinnan alla käsitellään tärkeää yhteiskunnallista asiaa. Jo pelkästään se, että me valkoiset keski-ikäiset ja keskiluokkaiset naiset ryntäsimme lukemaan teosta, jonka päähenkilö on alemmasta tuloluokasta ponnistava, tummaihoinen, mielenterveyden häiriöistä kärsivä nainen, tuntui tekevän teoksesta tärkeän.

Ja tekeekin. Mutta sepä oikeastaan onkin kirjan suurin ansio.

Ei Queenie toki huono teos ole. Lukaisin sen nopeasti ja olin koko ajan motivoitunut ja kiinnostunut selvittämään, kuinka päättyvän parisuhteensa, menneisyytensä sekä ympäristön aiheuttaman marginalisoinnin ja objektisoinnin kanssa kipuilevan nuoren naisen lopulta käy. Mutta odotin, että kirja olisi tarjonnut paljon enemmän.

Jos aloitetaan hauskuudesta. Kirjan kannessa siteerataan Jojo Moyesin luonnehdintaa: "Nerokas, ajankohtainen, hulvaton, sydäntäsärkevä." Teoksessa ei ollut mielestäni mitään hulvatonta. Ihmissuhdesekoilut ja yhden yön jutut toinen toistaan karmeampien hyväksikäyttäjien kanssa eivät saaneet edes etäisesti hymyä huulille. Komppaan Lumiomenaa, joka omassa koki kirjaa lukiessaan itsensä "enemmän keski-ikäiseksi kuin koskaan aiemmin".

Samaa mietin minäkin. Tosin mietin myös sitä, olenko vain liian valkoinen. Juuri ihonväriin liittyvän epätasa-arvon kuvauksen suhteen minulla oli kaikista suurimmat odotukset. Vaikka Candice Carty-Williams näitä teemoja käsitteleekin, olisin odottanut, että hänen tekevän sen paljon syvällisemmin. Kun Queenien työpaikalla päätoimittaja ei ole kiinnostunut hänen juttuideoistaan #blacklivesmatter -liikkeestä, tuntuu se johtuvan ennen kaikkea ideoiden löysyydestä kuin siitä, että hän olisi sokea tummaihoisten kokemalle syrjinnälle ja vääryyksille.

Toisaalta kirjaa lukiessani minulla oli tunne, että en omasta kulttuuritaustastani huolimatta vain yksinkertaisesti ymmärtänyt kaikkia rivienvälejä ja väreilyjä, joita kirjailija tarinaan oli piilottanut. Ja sitten ärsyynnyin siitä, että ärsyynnyin. En kai voi vaatia, että kirja olisi kirjoitettu niin, että valkoinen outsiderkin tajuaa? Mustilla ja ruskeilla on luonnollisesti oikeus kirjoittaa myös itselleen, ilman, että yksikään valkoinen ymmärtää, mistä on kysymys.

Lopputuloksena kai voi pitää sitä, että Queenie ei ollut minun kirjani. Se sisältää paljon tärkeitä teemoja, mutta ehkä niitä yksinkertaisesti oli vähän liikaa. Jo pelkästään Queenin kamppailu työpaikalla olisi ollut kiinnostavaa seurattavaa, mutta nyt kirjassa käsiteltiin myös hänen rikkinäisen lapsuutensa aiheuttamia traumoja, päättyvän parisuhteen aiheuttamia sydänsuruja sekä uskomatonta irtosuhde-sekoilua, tai oikeammin seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutumista. Sen esittäminen kepeään chic lit -tyyliin tuntui omituiselta valinnalta.

Jos jostakin pidin, pidin Queenien ystävistä ja heidän Queenie ja Corgit -viestittelyketjustaan. Myös Queenin perhe oli kaikessa omituisuudessaan suloinen ja myös samaistuttava. Muilta osin olin kirjalle joko a) liian vanha b) liian valkoinen.

Jatkan kuitenkin teeman parissa ja luen parhaillaan Reni Eddo-Lodgen Miksi en puhu enää valkoisille rasismista -teosta. Kukapa tietää, jos vaikka sen luettuani ymmärtäisin tätäkin kirjaa paremmin.

Candice Carty-Williams: Queenie
WSOY 2020
Suomentanut Natasha Vilokkinen
461s.
Arvostelukappale