Kari Hotakainen: Tarina

Tarina on rikki.

Se on ironista, sillä tarina on kaiken keskiössä. Elämme ajassa, jossa edes sukkaparia tai lihapullia ei voi myydä ilman tarinaa, todellista tai keksittyä, joka tekee tuotteesta jotakin enemmän kuin mitä se todellisuudessa on: lihapullia ja sukkia.

Tästä ilmiöstä, ja monesta muustakin, kertoo Kari Hotakainen uudessa romaanissaan Tarina. Tarina voisi olla dystopia, mutta oikeastaan se on monessa suhteessa aikalaiskertomus. Ehkä kirjan maailma on rinnakkaistodellisuus, ehkä se on tämä omamme, vain keskivertoa kyynisemmästä ja synkemmästä perspektiivistä tarkasteltuna.

Minun on sanottava tämä: olen tulevaisuusoptimisti. Hankin mielelläni etujoukoissa uudet tekniset vimpaimet, luon käyttäjätilin trendikkäisiin somekanaviin. Uskon ja luotan siihen, että nurkan takana on vielä jotakin parempaa, ihan minua varten katettuna. Tämä lapsenmielinen entusiasmi muodostui elokuussa kynnyskysymykseksi Minna Lindgrenin Aina on toivoa -äänikirjaa kuunnellessani.

Minua nyppii, kun joku tulee sanomaan, että ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Jotkut asiat ehkä oli, mutta suurin osa ei.

Siksi olin Tarinaa lukiessani vähän varuillani. Taasko joku tulee sanomaan, että maailma on pilalla ja kertakaikkiaan rikki, kun se ei ole tunnistettavissa samaksi kuin 1960-luvulla? 

Toisaalta Hotakaisen tuska on omakin tuskani. Tarinassa Maaseudun asukkaat on pakkomuutettu Kaupunkiin ja Maaseutu on muuttunut Virkistysalueeksi, jossa Hyväosaiset käyvät toisinaan elämyksekkäästi eksymässä ja Eläimet miettivät, mitä kaikella yhtä äkkiä vapautuneella elintilalla pitäisi tehdä.

Suru autioutuvan maaseudun puolesta on minulle tuttu ja samaan aikaan vieras. Olen huomannut, että Kaupungista katsottuna Maaseudun tilanne näyttää usein surkeammalta kuin se onkaan. Täällä on tilaa hengittää ja puhtaat luonnovarat, mutta samaan aikaan on myös maailmalla arvostettua teollisuutta, teknologista osaamista ja innovatiivista yrittäjyyttä. Ehkä me olemme siitä ihan hiljaa siksi, etteivät kaikki tänne ryntäisi?

Tarina on, kuten se nykypäivänä on, fragmentaarinen. Tarina, jossa olisi alku, keskikohta ja loppu, on muinaisjäänne. Nyt pitää olla yllättäviä twistejä, cliffangereita, lopun alkuja, loppuja ja uusia lopun alkuja. Sillä tuleehan toinen tuotantokausi. Kirja kiertyy yhden yksittäisen vuokrakerrostalon ja sen asukkaiden ympärille. Kun kaikki ovat muuttaneet Kaupunkiin, jokaiselle ei millään riitä kotia. Niille riittää, jotka kertovat parhaan tarinan itsestään. Jokaisen tarina on yksilöllinen ja samalla merkityksetön. Korkeastikoulutetun pätkätyökurjaliston joukosta valittujen Nuhruisten tehtävä on päättää, kuka saa oikeuden asuntoon.

Samaan aikaan Virkistysaluetta vihkimään menossa oleva Presidentti kuuntelee Eaglesia ja pohtii haikeasti kaiken mielettömyyttä.

Sitä mukaa, kun kirja eteni, varautuneisuuteni rapisi. Loppua kohti hykertelin ääneen, pian nauroin, ja luin makoisimpia kohtauksia ääneen. Ei sillä, että kirja olisi mikään huumoripläjäys. Päin vastoin, se on paikoin hyvinkin raskas ja toisteinen, mutta tarkkanäköisyydessään niin hirmuinen, ettei siitä voi olla nauttimatta. 

Kari Hotakaiselta tällaisen epätarinan kirjoittaminen onnistuu, mutta Hotakainen onkin nero.

Kari Hotakainen: Tarina
Siltala 2020
268s.
Arvostelukappale