Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa. Runoja

Kainostelen runojen lukemista ja ennen kaikkea niistä bloggaamista, mutta luultavasti turhaan. Pitkään ajattelin, että minulta puuttuu jokin riittävän korkeakulttuurinen lyyrinen taso ajattelusta, jota ajattelin runojen lukemisen vaativan. Sittemmin olen alkanut ajatella, että ehkä se on ihmisyys ja ajetut kilometrit (olipa niitä sitten paljon tai vielä vähän), joita runous tarvitsee herätäkseen eloon.

Jukka Itkonen on minulle tuttu lasten runoistaan, joten oli hauskaa ja mielenkiintoista tarttua aikuisille suunnattuun runokirjaan. Pakko sanoa, että jo ulkoasu houkutteli selailuun. Tunnistaako joku kuvan? Minä en  tunnistanut, mutta kyseessä on Leonardo da Vincin A tree, dandelious and rushes -piirros vuodelta 1510. Ulkoasun graafisesta suunnittelusta vastaa Tiina Ripatti. Mielestäni yksi vuoden kauneimpia kirjoja!

Runoteoksen nimi, Viisi vuodenaikaa, on enne sisällöstä, sillä runot tosiaan on ryhmitelty vuodenkiertoa mukailemaan. Kovin pitkään ei kuitenkaan tarvitse lukea, ennen kuin huomaa, että vuodenajat viittaavat myös elämänkulkuun. Teos on hyvin kaunis kuvaus ikääntymisestä. Silti runot ovat myös täynnä lasten ja lastenlasten elämää, riemua, elämän kevättä. 

Tämä osa kokoelmasta edustaa sitä minulle entisestään tutumpaa Itkosta: lorumaista, leikkisää, tarkoin, lempein lasten silmin maailmaa tarkkailevaa kuvausta. Myös luonto on runoissa vahvasti läsnä.

Kokonaan uudenlaisen sävyn teos saa, kun runot käsittelevät läheisen sairastumista ja menehtymistä. Muutamilla koskettavilla, muodoltaan liki leikkisillä riveillä Itkonen kuvaa suuren määrän surua ja ikävää.

Suru

Kirkas kyynel taivaalla,

yksinäinen tähti.

Rakkaimpani unten maahan 

läheltäni lähti.

Kummallinen kuutamo.

Arvaamaton aurinko.

Säälimätön sää.

Eikö kuuma aurinkokaan

jaksa lämmittää.

Sydän on surua täynnä.

Itkonen käyttää runomittaa monella tapaa, mutta tuttu keinuva, leppeä rytmi toistuu runosta toiseen. Lukiessani mietin useaan otteeseen, että kieli tuo mieleen yhtä hyvin Kiven, Leinon kuin vanhat kansanlaulutkin. Jotakin hyvin suomalaiskansallista, surumielistä, mutta kuitenkin leikkisää runoissa on.

Tämä runoteos soveltuu varmasti erinomaisesti elämän ehtoopuolelle, mutta kyllä elämän rajallisuus ja kiertokulku koskettavat myös ruuhkavuosissa kahlaavaa lukijaa. 

Minne moinen kiire johtaa?

Onneen? Tuskin sinnekään.

Meillä ei nyt ole 

kiire yhtään minnekään.

Syvistä mietteistä huolimatta runoista jää hyvä ja keveä mieli. Kiitollinenkin. Minua on kosketettu sanoin ja riimein.

Minä sinua

Minä sinua

kuin saimaannorppa vettä,

Minä sinua

kuin mehiläinen mettä.

Minä sinua

kuin lintu pesäpuuta

Minä sinua

kuin runoilija kuuta.

Minä sinua

kuin aurinkoista säätä.

Minä sinua

kuin askel määränpäätä.

Niin sinua rakastan.

Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa. Runoja

Kirjapaja 2018

93s.

Arvostelukappale