Kuopion Kansallisteatteri & Kuopion kaupunginteatteri: Viikingit

Miko Kivinen (Kari) ja Mikko Paananen (Krista). Kuva Jarmo Jääskeläinen.

Aika ajoin laitosteatterin ohjelmistosta puhutaan kulttuuripiireissä tuhahtelevaan sävyyn. On tahoja, joille laitosteatteri on synonyymi taiteellisesti väljähtyneelle suurten massojen tuotannolle. Henkilökohtaisesti en pidä ollenkaan erilaisia kulttuurikokemuksia arvottavasta, ylimielisestä keskustelun sävystä. Mitä pahaa on siinä, että esitys vetoaa suuriin joukkoihin? Kuka siitä kärsii?

Menemättä aiheeseen enempää, Kuopion kaupunginteatteri on mielestäni onnistunut viime vuosina hyvin monipuolisen ohjelmiston kokoamisessa. Löytyy kassamagneettimusikaaleja, mutta myös kokeilevampaa, riskinottokykyä vaativaa teatteria. Pisteet siitä teatterin johdolle.

Riskinotosta on mitä suuuremmassa määrin kyse Kuopion Kansallisteatterin ja kaupunginteatterin yhteisproduktiossa Viikingit. En ehkä ikinä ole nähnyt pähkähullumpaa esitystä ja pähkähullulla en tarkoita hassunhauskaa hippastelua, vaan sovinnaisuuden rajoja kaikin tavoin koettelevaa esitystä, jossa kaksi miestä esittää lukuisia rooleja, eikä katsoja voi koskaan tietää, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu.

Miko Kivinen ja Mikko Paananen tuovat lavalle bikini fitness -kisoihin valmistautuvan Kristan, vaalityötä tekevän personal trainer Aleksi Tsubbin, paskataiteilija-Pasasen ja tämän kiinteistövälittäjä-vaimon sekä tietysti Karin ja Jarin, surullisen hahmon ratsastajat, jotka päättävät ratkaista isänmaan ja omat ongelmat (aika pitkälti sama asia) perustamalla uuden Viikinkivaltion. Kaksituntiseen esitykseen saadaan mahtumaan monta nykypäivän räjähdysherkkää keskustelunaihetta. Turvapaikanhakijat, rahan valta, fyysisen ja henkisen vallan käyttö niin parisuhteissa kuin yhteiskunnassa, rakenteellisena ja henkilökohtaisena alistamisena. Paananen ja Kivinen ovat ottaneet työkaluikseen karikatyyrit ja vetäneet ne vielä moninkertaisesti överiksi. Näyttelijät astuivat rooleistaan ulos heti näytelmän alussa, asettivat itsensä samalle viivalle katsojan kanssa, mikä on hyvä, koska sitä ennen ehdin jo vähäm miettiä, että saako tälle kaikelle nauraa.

Kyllä saa ja pitää. On pakko, vaikkei haluaisikaan. Viikingit on epäsovinnaisuuden ilotulitusta ja näppärillä ratkaisuilla lukijan verkkokalvoille poltetaan kuvia, joita ei oikeastaan olisi halunnut nähdä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näytelmässä olisi kaiken kohelluksen alla myös sanomaa. Jokainen roolihahmo on enemmän tai vähemmän pihalla, oman elämänsä vanki. Jokaisella on myös joku visio, vahva luotto siihen, miten tilanne saadaan korjaantumaan. Koskettavinta on Karin ja Jarin kuvaus. Hahmoista eniten olisin toivonut heille hyvää. Vaikka voisi ajatella, että Viikingeissä intellektuelli teatteriväki naureskelee Rajat kiinni -porukoille, olisi se aivan liian yksinkertaistava arvio. Kun kansa jakaantuu hyvä- ja huono-osaisiin, kuka lopulta on vastuussa huono-osaisten kapinasta? Entä ymmärtävätkö taiteilijatkaan yhtään enemmän? Köyhille paskamajoja valmistavassa Konsta Pasasessa (kunnianosoitus Härski Hartikaiselle muuten) on aimo annos itseironiaa. Ja kuitenkin, pyllistys taidepiireille muuttuu salamannopeasti hienoksi vertauskuvaksi ihmisoikeuksien puolustamisesta, kun Pasanen kyhjöttää Ei-kenenkään-maassa yhdessä Mohamedin kanssa. Paskamajasta tuleekin jotain paljon suurempaa. 

Kokonaisuuden kannalta villinainen-episodi jäi minulle hieman mysteeriksi. Mutta sen verran feministi olen, että kun bikini fitness -Krista antaa karvojen kasvaa ja maalaa kuukautisverellä kalliomaalauksia, ei se voi olla ihan huono juttu. Peukutan.

Yhteiskunnallista kannanottoa vai epäsovinnaista hurjastelua? Molempia, ehkä lopulta kuitenkin vähän enemmän jälkimmäistä. Sanoma jäi hämmennyksen ja lievän hysterian alle. Katsomossa oli pakko olla valppaana, koska ikinä ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lavasteissa, teknisissä ratkaisuissa ja jopa käsiohjelmissa oli myös sympaattinen DIY-meininki. Siitä ja kaikesta toilailusta huolimatta kaikesta huokui se, että asialla ovat rautaiset ammattilaiset. Sekä se, että tekijöillä näytti olevan pirun kivaa. Niin oli kyllä katsomossakin.

Kuopion Kansallisteatteri ja Kuopion Kaupunginteatteri: Viikingit
Käsikirjoitus: Miko Kivinen
Sovitus ja ohjaus: Miko Kivinen ja Mikko Paananen

Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Tämä esitys säilyy mielessä pitkään.

      Poista
  2. Aika samanlaiset tunnelmat, vaikka kirjoitin ihan eri tavalla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit