Tulipahan luettua
Anni.m. kirjoitti blogissaan, ettei häntä oikein huvita kirjoittaa huonoista kirjoista. Sama 
täällä. Paitsi että oikein huonoista kirjoittaa mielellään. Onhan niissä sentään jotain, mistä kirjoittaa. Mutta entäs sitten tämmöiset keskinkertaiset tekeleet, jotka eivät juuri sytytä ajattelemaan lukiessa muuta kuin seuraavan päivän kauppalistaa? Kun on tuhlannut useita tunteja elämästään tällaista kirjaa lukiessa, tuntuu kohtuuttomalta tuhlata sitä vielä lisää kirjoittamalla siitä. Ja sitten vielä te, uskolliset lukijani, tuhlaatte omaa aikaanne tätä lukiessanne! Näinä tehokkuuden aikoina tämmöinen joutokäynti on kansantaloudellisessa mielessä silkkaa tuhlausta.
Tarkemmin ajateltuna on kuitenkin aika upeaa, että luova joutilaisuus, turhuuksien toteaminen ja ajan tappaminen ovat mahdollisia edes täällä blogisfäärissä.
Mutta jos teillä olisi jotakin tähdellisempää tekemistä, rollatkaa toki suoraan alaspäin ja jättäkää puumerkkinne kommenttiosioon, en pane pahakseni. Minä en ehkä ole tänään oikein vireessä, mutta eipä ollut myöskään Francoise Xenakis.
Kaikista turhauttavinta on, jos kirjailija keksii hyvän aiheen kirjalle, muttei oikein osaa hyödyntää sitä. Xenakis huomasi aikoinaan, että monia menneisyyden merkkihenkilöiden vaimoja kohdeltiin historiankirjoituksessa törkeästi. Heidät kuvattiin kiukkupusseina, hanhenaivoisina kanoina ja ylipäänsä itsekkäinä miehensä luomistyön häiritsijöinä. Xenakis päätti kirjoittaa fiktiiviset puolustuspuheenvuorot viidelle naiselle (Martha Bernays/Sigmund Freudin vaimo, Adele Foucher/Viktor Hugon vaimo, Jenny von Westphalen/Karl Marxin vaimo, Ksanthippe/Sokrateen vaimo ja Alma Schidler/Gustav Mahlerin puoliso). Aloittaessaan hän nähtävästi päätti, että jokaisen kyseessä olevan naisen elämä on ollut kurjaa, he ovat olleet paljon puolisoaan viisaampia ja itse asiassa miehet ovat ottaneet kunnian heidän keksinnöistään ja ajatuksistaan. Nämä miehet puolestaan olivat viettiensä perässä juoksevia, surkeita, itsekkäitä, äidinkorvikkeina vaimoaan pitäviä luusereita, jotka tekivät puolisoidensa elämistä pelkkää kurjuutta.
Niin paljon olen kaksilahkeisia blogissani suominut, että olen heille jotakin velkaa. En jaksa innostua siitä, että kirjailija ajelee telaketjulla historian merkkimiesten ylitse pitkin ja poikittain. Sitä paitsi Xenakisin ratkaisu tuntuu myös taiteellisesti tarkasteltuna varsin laimealta näinä tasa-arvon aikoina.
täällä. Paitsi että oikein huonoista kirjoittaa mielellään. Onhan niissä sentään jotain, mistä kirjoittaa. Mutta entäs sitten tämmöiset keskinkertaiset tekeleet, jotka eivät juuri sytytä ajattelemaan lukiessa muuta kuin seuraavan päivän kauppalistaa? Kun on tuhlannut useita tunteja elämästään tällaista kirjaa lukiessa, tuntuu kohtuuttomalta tuhlata sitä vielä lisää kirjoittamalla siitä. Ja sitten vielä te, uskolliset lukijani, tuhlaatte omaa aikaanne tätä lukiessanne! Näinä tehokkuuden aikoina tämmöinen joutokäynti on kansantaloudellisessa mielessä silkkaa tuhlausta.Tarkemmin ajateltuna on kuitenkin aika upeaa, että luova joutilaisuus, turhuuksien toteaminen ja ajan tappaminen ovat mahdollisia edes täällä blogisfäärissä.
Mutta jos teillä olisi jotakin tähdellisempää tekemistä, rollatkaa toki suoraan alaspäin ja jättäkää puumerkkinne kommenttiosioon, en pane pahakseni. Minä en ehkä ole tänään oikein vireessä, mutta eipä ollut myöskään Francoise Xenakis.
Kaikista turhauttavinta on, jos kirjailija keksii hyvän aiheen kirjalle, muttei oikein osaa hyödyntää sitä. Xenakis huomasi aikoinaan, että monia menneisyyden merkkihenkilöiden vaimoja kohdeltiin historiankirjoituksessa törkeästi. Heidät kuvattiin kiukkupusseina, hanhenaivoisina kanoina ja ylipäänsä itsekkäinä miehensä luomistyön häiritsijöinä. Xenakis päätti kirjoittaa fiktiiviset puolustuspuheenvuorot viidelle naiselle (Martha Bernays/Sigmund Freudin vaimo, Adele Foucher/Viktor Hugon vaimo, Jenny von Westphalen/Karl Marxin vaimo, Ksanthippe/Sokrateen vaimo ja Alma Schidler/Gustav Mahlerin puoliso). Aloittaessaan hän nähtävästi päätti, että jokaisen kyseessä olevan naisen elämä on ollut kurjaa, he ovat olleet paljon puolisoaan viisaampia ja itse asiassa miehet ovat ottaneet kunnian heidän keksinnöistään ja ajatuksistaan. Nämä miehet puolestaan olivat viettiensä perässä juoksevia, surkeita, itsekkäitä, äidinkorvikkeina vaimoaan pitäviä luusereita, jotka tekivät puolisoidensa elämistä pelkkää kurjuutta.
Niin paljon olen kaksilahkeisia blogissani suominut, että olen heille jotakin velkaa. En jaksa innostua siitä, että kirjailija ajelee telaketjulla historian merkkimiesten ylitse pitkin ja poikittain. Sitä paitsi Xenakisin ratkaisu tuntuu myös taiteellisesti tarkasteltuna varsin laimealta näinä tasa-arvon aikoina.
No minä rollailin alas, kun olen juuri lähdössä nukkumaan. :)
VastaaPoistaOnko sinulla siis tapana lukea kaikki aloitetut loppuun? Minä jätän helposti kesken, mutta nyt en anna periksi tuon yhden kanssa, jossa on periaatteessa kaikki ok.
Minä luin tämän postauksen loppuun asti =)
VastaaPoistaLuen yleensä kaiken loppuun. Saa olla TOSI huono, etten lue. Blogissakin tulee kirjoitettua jokaisesta tunnollisesti jotain. Mielestäni helpointa on kirjoittaa niistä huonoista. Vaikeinta on kirjoittaa tosi hyvistä. Ei tiedä, miten sanansa asettelisi, kun mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan hyvää lukukokemusta. Ja usein minun on myös vaikea analysoida, mikä itse asiassa teki kirjasta niin hyvän.
Sama fiilis kyllä meneillään :) Turhauttavinta on kyllä juuri tuo että aihe on loistava, mutta jos toteutus lässähtää ihan kokonaan! Mutta sinun innoittamanasi minkäin taidan laittaa pari mitään sanomatonta kirjaa blogiin ja linkittää tämän kirjoituksen. Kaiken ei tarvitse aina olla niin tehokasta.
VastaaPoistaIlse, yritän koko ajan opetella siihen, että jättäisin kirjan kesken, jos se ei innosta. Mutta sitten mielessä kummittelevat sellaiset tapaukset kuten viimeisimmäksi Dorian Grayn muotokuva, joka hitaan alun jälkeen oli lopulta loistava. Sitä ajattelee, että jospa kuitenkin tämä tästä vielä... ikään kuin sellaista kovin usein tapahtuisi!
VastaaPoistaMarielka, ihan juuri noin. Huonoista on oikeastaan helppo kirjoittaa, varsinkin, jos pääsee kunnolliseen raivotilaan :) Hyvistä ei aina edes tee mieli kirjoittaa mitään.
Anni.m. Hyvä! Tehottomuuden puolesta! Sitä paitsi, ei kai mielipide ole koskaan turha, varsinkin, jos se synnyttää keskustelua.