Peli nimeltä parisuhde

Nyt ollaan jonkin suuren äärellä. Tunnen sen hyppysissäni ja melkein yletyn kurottamaan siihen. Pinnistän oikein. Mutta kuitenkin, jotakin jää uupumaan ja jäljelle jää vähän haikea olo.

Yllä oleva voisi olla katkelma Richard Yatesin Revolutionary Roadin (alkup. ilm. 1961) päähenkilön Frank Wheelerin ajatuksista, mutta ei ole. Se on ihan minun omani. Revolutionary Road ei päästä lukijaansa helpolla. Se on syvän ristiriitainen teos. Tai sitten minä olen ristiriitainen. Kaipa kyseessä on mestariteos, sillä en voi lakata reflektoimasta kirjaa omaan itseeni. Mutta sitten kuitenkin...

Arvostelen tämän kirjan väittelymetodilla, sillä en yksinkertaisesti pysty olemaan tästä kirjasta yhtä mieltä. Joko kirja on monimuotoinen tai sitten minä.

Äh, asiaan.

VÄITTÄMÄ:

Juoni on köyhä. Siinä ei tapahdu oikeastaan yhtään mitään viimeistä viittäkymmentä sivua lukuun ottamatta. Päähenkilöt Frank ja April elävät tylsää keskiluokkaista amerikkalaista unelmaa. Paitsi että kuten amerikkalaisiin unelmiin olennaisesti liittyy, he eivät osaa arvostaa sitä ollenkaan. Ja sitten kaikki on kamalan vaikeaa, ihan kuin maailman suurin ongelma oikeasti olisi se, ettei viihdy työssään tai ei ainakaan halua myöntää sitä vaimolleen.

VASTAVÄITTÄMÄ:

Kirjassa ei ehkä tapahdu murhia tai vallankumouksia, mutta siinä tapahtuu kaikki. Elämä on se, joka tapahtuu. Sitä paitsi ne viimeiset viisikymmentä sivua lienevät vaikuttavimmasta päästä koko  kirjallisuushistoriassa. Unelias lähiö muuttuu arvaamatta henkilökohtaiseksi painajaiseksi. Mitä muuta tarinalta voi vaatia?

VÄITTÄMÄ:

Osittain aiemmin mainitusta syystä johtuen kirja on tylsä ja pitkäpiimäinen. Vaikka sivuja ei ole kuin nelisensataa, tulee jäljellä oleva osa selattua läpi useaan otteeseen, siinä toivossa, että se olisi itsestään kutistunut. Ei ole, luettava se on, perhana.

VASTAVÄITTÄMÄ:

Se tarkkuus ja herkkyys, jolla Yates kuvaa henkilöidensä ajatuksia, toiveita ja pelkoja on häkellyttävän taidokasta. Tämä on tekstiä, jota kuuluukin lukea hitaasti ja nautiskellen hämärässä kirjastohuoneessa vanhojen kirjojen tuoksussa nojatuolissa istuen ja voimakasta suklaata nautiskellen. Kiirehtiminen on kirjailijan työn häpäisyä.

VÄITTÄMÄ:

Henkilöt ovat rasittavia. Miten Yates on viitsinytkin luoda noin ylimielisiä, lapsellisia ja epäkiitollisia typeryksiä kirjan päähenkilöiksi? Päät täynnä suuria sanoja ja suunnitelmia, mutta todellisuudessa iltapäivät kuluvat kotona tissutellen ja  potaskaa puhuen naapurin samanlaisten tyhjäpäiden kanssa! Aargh!

VASTAVÄITTÄMÄ:

Juuri kun Yates kuvaa henkilöitään kaikista typerimmällä hetkellään, on pakko myöntää, että "juuri noin minä olen toiminut!", "aivan kuin minun suustani!", "minäkin olen joskus ajatellut näin!"

Yates tuntuu pelaavan peliä niin lukijansa kuin luomiensa henkilöhahmojensa kanssa. Pelistä kaikessa onkin kysymys. Lopussa mukavan turtunut lukija lyödään polvilleen ja  saadaan nielemään kyyneleitä. Myös Frank ja April pelaavat koko ajan peliä. Heidän parisuhteensa koostuu huolella mietityistä toimintastrategioista, esityksistä ja tarkoituksellisista eleistä. Ei ole vaikea arvata, miten sellainen parisuhde menestyy. Sille käy yhtä hyvin kuin Laurel Playersin harrastajateatterin ensi-illalle. Kaikki näyttelevät silloin, kun pitäisi olla aito ja elää.

Jäljelle jää vaivaannuttava kysymys: onko parisuhteessa, ihmissuhteissa, elämässä ylipäänsäkin, aina kyseessä jonkinlainen peli?

JK. Leena Lumi on katsonut tavalliseen tapaansa sekä kirjan ja tässä tapauksessa myös minun sieluuni. Käy lukemassa hänen arvostelunsa täältä.