Klassikko jo syntyessään

Tulen ulos kaapista: luin Sofi Oksasen Puhdistuksen vasta nyt. Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa siitä, koska ajattelin, että minulla tuskin on mitään uutta sanottavaa kirjasta, jonka koko lukeva Suomi on varmaan lukenut ja loput katsoneet näytelmänä. Tulin kuitenkin toisiin ajatuksiin moninaisten sattumien summana: ensin sain Puhdistuksen nurkkiaan siivoavalta lähimmäiseltä lahjoituksena (varsinainen puhdistus sekin!). Pari päivää myöhemmin sain tekstianalyysikurssin lukulistan ja kappas, Puhdistus osui heti sieltä silmiini. Ja sitten vielä Sofi otti, meni ja voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Tuli jotenkin sellainen tunne, että täytynee kai minunkin tarttua kirjaan pikimmiten ja avata sanainen arkkuni sen tiimoilta.

Minulla ei ole ollut mitään erityistä syytä vältellä Puhdistusta. Se vain tuntuu olevan kirjastossa aina menossa (sattuneesta syystä), enkä ole tullut sitä ostaneeksikaan. Täytyy myöntää, että sitä mukaa kun hypetys kasvoi, laski myös innokkuus lukea kirja. On vaikea tarttua kirjaan, mikä kuluu kaikkien käsissä ja mikä on voittanut jo lähes kaiken mahdollisen. Tuloksena on kuitenkin lähes takuuvarma pettymys.

Ensimmäisen osan ajan ihmettelinkin kirjan kulttimainetta. Tarina eteni hitaasti, eikä vanginnut otteeseensa, siitäkään huolimatta, että teoksen kirjalliset ansiot olivat selkeästi havaittavat. Vasta siinä vaiheessa, kun tarina takautui 30-40-luvuille, joko Oksanen tai minä pääsi vauhtiin. Kirja piti otteessaan ja oli pakko lukea nopeasti loppuun asti.

Monille Puhdistus tuntuu olleen intensiivinen ja ihonalainen kokemus. Itselleni se ei ollut aivan yhtä mullistava. Ei nyt pidä käsittää väärin. Kirja on kerrassaan hyvä, upea suorastaan. Mutta ei se varsinaisesti merkannut itseään poltinraudalla muistini sopukoihin, kuten elämäni top5-kirjat ovat tehneet. Jostakin syystä tämä Neuvosto-Viron naisten kohtalo ei tullut uniini ja viipyi mielessä vain vähän aikaa. En tiedä onko vaikutusta sillä, että naisiin kohdistuva väkivalta tuntuu olevan tämän kevättalven lukuteemani. Muutama viikko sitten kirjoitin Kiba Lumbergin Mustasta perhosesta. Mistä johtunee, että se kosketti enemmän, vaikka kirjallisten ansioiden perusteella Puhdistus onkin aivan omaa luokkaansa.

Ennen kaikkea Oksasen kirjailijan kyvyt tekevät vaikutuksen.  Pakko myöntää, että olen vähän kateellinen.  Toisaalta Oksanen luo uskoa meihin nuoriin naisiin. Hienoa taidetta voivat tehdä muutkin kuin keski-ikäiset miehet.

Ai niin, mistäkö kirja kertoo? Aliidesta, Zarasta ja Ingelistä, joiden elämät ja unelmat jauhautuvat murskaksi maailmanpolitiikan ja aatteiden pyörteessä. Mutta oikeastaan kirjan juonella ei ole väliä. Klassisen tragedian kaavan mukainen tarina kaikkine kirjallisine nyansseineen on ammattilaisen työtä.