Ei niin hyviä...

Jostakin syystä Juha Itkosen julkisuuskuva on antanut minulle syyn olettaa hänen edustamansa kirjailijatyyppi minulle epäsopivaksi. Ei Itkosen julkisuuskuvassa mitään vikaa ole, mieshän on sympaattisen oloinen kuin nallekarhu, mutta tavalla tai toisella hän on onnistunut antamaan itsestään sellaisen kuvan, ettei hänen kirjoihinsa ole tullut tartutuksi.

Masentavaa olla oikeassa.

Tavallaan Myöhempien aikojen pyhissä on mielenkiintoinen ja kotimaisessa kirjallisuudessa erilainen lähtöasetelma. Nuoret uskon soturit, myöhempien aikojen pyhät David ja Mark tulevat kylmään ja syrjäiseen Suomeen levittämään pelastuksen sanomaa. Uskonveljien lähetystyötä varjostavat keskinäiset kismat ja suomalaisten kylmä vastaanotto. Lisäksi David painiskelee kielletyn rakkauden, uskonkriisin ja valheiden verkon synkässä viidakossa.

Itkonen soljuttaa tekstiä eteenpäin ajatuksenvirtatekniikalla ja yltyy välillä kieltämättä varsin komeaan menoon. Kuitenkin Myöhempien aikojen pyhiä on kuin parhaat päivänsä nähnyt nakkimakkara. Tuleehan se syötyä, mutta lopulta jäljelle jää vain tympeä maku ja rasvainen kalvo kitalakeen, joka ei lähde mihinkään, vaikka kuinka kielellä hinkkaisi.

Itkosen maailma on masentava ja ennen kaikkea kovin kliseinen. Suomalaiset ovat hiljaisia, varautuneita ja ryyppäävät. (Ihanko totta?) Sauna tuntuu ensikertalaisesta helvetin esikartanolta. (Ehkä seuraavaksi jotain omaperäisempää) Mormonien käyttäytymiskoodisto on kohtuuttoman tiukka (Haukotus). En tiedä kumpiko on tylsempi ja tympeämpi: Itkosen kuva mormoneista vai suomalaisista. Joka tapauksessa mieleen tulevat ne opiskeluaikojen parikymppiset nuoret miehet, jotka muuttuivat tiedostaviksi kansalaisiksi, antoivat tukkansa kasvaa pitkäksi ja suolsivat väitellessään suustaan toinen toistaan tekosyvällisempiä ajatuksia, joista yksikään ei ollut omaperäinen tai edes erityisen ajatuksia herättävä.

Pahinta on, ettei kirja oikeastaan ole huono. Se on klisee.

Kuten jo sanoin, Juha Itkonen on kuitenkin ihan sympaattisen oloinen mies.