Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua

Olen täällä blogissakin jo jonkin aikaa huokaillut onnellisten kirjojen perään. Kertooko tämä ympäröivästä maailmasta ja nykyisin kirjoitettavista kirjoista vai sitten vain omasta henkilökohtaisesta vaiheesta/mieltymyksestä, että eteen on tuntunut tulevan vain masentavia tai jopa ahdistavia kirjoja. Ei elämän tai edes kirjallisuuden toki tarvitse olla pelkkää vaaleanpunaista höttöä. Pidän siitä, että kirjoissa käsitellään rankkojakin aiheita, mutta sillä on suuri ero, onko kirjan yleisvire toiveikas ja vai pessimistinen. Nyt olen syystä tai toisesta kaivannut valoa, ja ihan pikkuisen yksisarvispölyäkin, mutta sellaisia kirjoja ei ole tullut vastaani.

Kunnes "löysin" yöpöydältäni Cecelia Ahernin P.S. Rakastan sinua -romaanin, jonka ihana Tiina Hyllytontun höpinöitä -blogista minulle lahjoitti talvella. Minulla on nähkääs ollut toisenkinlaisia, vakavampiakin vaiheita ja sen takia P.S. Rakastan sinua -ilmiö, niin kirja kuin elokuva, oli mennyt minulta ihan kokonaan ohi, kunnes talvella jossakin lenssupöhnässäni satuin leffan katsomaan. Elokuva oli i-h-a-n-a ja tokihan kirjakin piti saada käsiin. Jätin romaanin odottamaan sopivaa hetkeä ja se tuli nyt, kun kirjan takakannen teksti osui silmiini: "Hyvänolon kirjat ovat täällä taas" - tätähän minä olen etsinyt!

Tarina lienee useimmille tuttu, mutta kertauksen vuoksi. Kirjan päähenkilö Holly on ollut äärettömän onnellinen miehensä Gerryn kanssa, mutta kohtalo on määrännyt parin eroamaan. Gerry on menehtynyt aivokasvaimeen ja Holly on suuntaa vailla. Onneksi Gerry on kuitenkin muistanut vaimoaan kymmenellä kirjeellä, jotka saa avata kerran kuussa. Kirjeet sisältävät ohjeita, joiden avulla Holly pääsee takaisin elämänsyrjään kiinni.

Heti alkuun on sanottava, että koska minulle elokuva tuli ensin, vertailin tietysti koko ajan elokuvan ja kirjan eroavaisuuksia ja epäpyhästi sanon, että pidin elokuvasta enemmän. Kirja oli ensinnäkin pikkuisen venytetty, sivuja on yli 500, mikä on paljon tämäntyyppiselle viihdekirjalle. Toisaalta teoksessa oli paljon niitä chick lit -kirjallisuuden kliseitä, mistä en kovin paljon perusta. Vaatteita, shoppailua ja kovin ruusunpunainen kuva rakkaudesta. Elokuva, joka toki oli myös suloista hömppää, oli särmikkäämpi. Jossakin vaiheessa lukemista minua alkoi jopa vähän ärsyttää se, ettei Hollylla tuntunut olleen miehensä eläessä minkäänlaista omaa elämää.

Mutta, näistä miinuksista huolimatta, sain sitä mitä tilasin. Vaikka kirjassa kuvataan mieheään surevan lesken ensimmäistä vuotta, ei tarina ole tippaakaan ahdistava. Ahern kuvaa hyvin sitä, että sureva ihminen voi välillä olla iloinen, nauraa ja vitsailla, vaikka sydän onkin surua täynnä. Myös vieraantumisen tunne seurassa, halu linnoittautua kotiin ja muistoihin ja monet muut kuvaukset tuntuivat hyvin uskottavilta. Olisi mielenkiintoista tietää, miten puolison kuoleman itse läpikäynyt ihminen teoksen kokee. Onko mukana oikeaa asiaa, vai tuntuuko teos lapselliselta hötöltä, joka ei oikeaa surua ole nähnytkään?

Tarinassa on toki monta muutakin elementtiä kuin suru. Hollyn tiivis kaveriporukka pitää yhtä ha hauskaa, vaikkei ilman ristiriitojakaan selvitä. Hollyn suuri perhe tukee häntä ja matkan varrella Holly oppii tuntemaan perheenjäsenensä aivan uudella tavalla.

P.S. Rakastan sinua onkin ennen kaikkea kasvukertomus, vaikka mukana on häivähdys romantiikkaakin. Romaani oli juuri sopivaa luettavaa kesäpäiviin, mutta jäin kaipaamaan elokuvan tiiviimpää kokonaisuutta.

Täten tulin lukeneeksi ensimmäisen Ahernini. Romaani on myös kirjailijan ensimmäinen. Mitä muita hänen kirjojaan suosittelisitte myöhemmästä tuotannosta?

Muualla blogeissa:
Niina T. vertailee hienosti romaanin ja elokuvan eroja.
Ruusa piti myös tunteiden kuvausta onnistuneena.
Anne R:lle kirja oli paha pettymys.
Handelle lukeminen oli tunteiden vuoristorataa.
Katriina oli tyytyväinen kirjan loppuratkaisuun.

Cecelia Ahern: P.S. Rakastan sinua
Gummerus 2005
511s.
Suomennos Pirjo Lintuniemi