Tyhmä, laiska tai sitten ihan vaan saamaton...
Ollaan oltu kivalla kesälomareissulla Tukholmassa ja sitten vielä diagnosoimattoman kesälenssun kourissa kotona. Olisipa helppo laittaa surkea epäonnistumiseni kiireiden ja sairastelun piikkiin, mutta en nyt kuitenkaan siihen alennu.
Minä ihan oikeasti yritin. Yritin lukea Spenglerin Länsimaiden perikadon, mutta en pystynyt. Muistattehan, että ostin sen jokin aika sitten Kuopion torin helppoheikeiltä? Että professorini kehotti kaikkia opiskelijoitaan lukemaan sen joskus? No, se joskus ei minun kohdallani ole aivan vielä. Ei ainakaan ennen kuin olen saanut nukkua hetken aikaa täysinäisiä öitä ilman pikkuvarpaita suussani. Eli näillä näkymin joskus vuoden 2025 tienoilla. Mutta ei hätää, professori alun perin ehdottikin kirjaa eläkkeellä luettavaksi. Nyt ymmärrän miksi!
Samalla kertaa Länsimaiden perikadon kanssa hankin Maailmankirjallisuuden novelliklassikot 1-2. Koska niistä löytyi runsaasti S-alkuisia kirjailijoita, päädyin ottamaan toisen mukaani matkalukemistoksi.
Olen löytänyt novellit vasta hiljattain. Aikaisemmin ajattelin, että novelli on vähän niin kuin keskenjäänyt kirja. Sittemmin olen huomannut, että moni keskinkertainen romaani olisi saattanut olla hyvä novelli. Ne ovat usein romaaneja aidompia, eivät keinotekoisesti venytettyjä. Ne myös muodostavat matalan kynnyksen uuden kirjailijan sielunelämään tutustumiseen. Sitä paitsi juuri matkoilla novellit ovat näppäriä. Pienen tilantarpeen lisäksi ne myös vievät aikaa säästeliäästi. Voit lukea hetken junassa, toisen laivassa ja kolmannen nukkumaan mennessä ja kas, valmista tuli!
Tukholmassa ehdin lukemaan kaksi novellia, armenialais-amerikkalaisen William Saroyanin (1908-1981) Intiaani nimeltä Veturi 38- ja tanskalaisen Villy Sørensenin (1929-2001) Romeo ja Signe -novellin.
Näistä kahdesta päädyn suosittelemaan teille Saroyania, vaikka minulla on jotenkin epämiellyttävä kutina siitä, että Romeo ja Signe olisi paljon hienompi ja syvällisfilosofisempi valinta, jos vain pysähtyisin sitä todella ajattelemaan. Mutta kuten jo Spenglerin kohdalla totesin, minä en on syvällisfilosofisella tuulella. Intiaani nimeltä Veturi 38 kertoo hullun intiaanin ja kirjailijan nuoren alter egon yhden kesän kestäneestä ystävyydestä. Romeo ja Signe kertoo taas ah, niin kaihoisan sokean tytön kasvutarinan naiseksi.
Tällä kertaa iloisen amerikkalaisen 20-luvun automobiilihenki kuitenkin säväytti enemmän kuin sinänsä hieno ja romanttinen metafora kyynelten selkeyttävästä vaikutuksesta näkökykyyn.
Minä ihan oikeasti yritin. Yritin lukea Spenglerin Länsimaiden perikadon, mutta en pystynyt. Muistattehan, että ostin sen jokin aika sitten Kuopion torin helppoheikeiltä? Että professorini kehotti kaikkia opiskelijoitaan lukemaan sen joskus? No, se joskus ei minun kohdallani ole aivan vielä. Ei ainakaan ennen kuin olen saanut nukkua hetken aikaa täysinäisiä öitä ilman pikkuvarpaita suussani. Eli näillä näkymin joskus vuoden 2025 tienoilla. Mutta ei hätää, professori alun perin ehdottikin kirjaa eläkkeellä luettavaksi. Nyt ymmärrän miksi!
Samalla kertaa Länsimaiden perikadon kanssa hankin Maailmankirjallisuuden novelliklassikot 1-2. Koska niistä löytyi runsaasti S-alkuisia kirjailijoita, päädyin ottamaan toisen mukaani matkalukemistoksi.
Olen löytänyt novellit vasta hiljattain. Aikaisemmin ajattelin, että novelli on vähän niin kuin keskenjäänyt kirja. Sittemmin olen huomannut, että moni keskinkertainen romaani olisi saattanut olla hyvä novelli. Ne ovat usein romaaneja aidompia, eivät keinotekoisesti venytettyjä. Ne myös muodostavat matalan kynnyksen uuden kirjailijan sielunelämään tutustumiseen. Sitä paitsi juuri matkoilla novellit ovat näppäriä. Pienen tilantarpeen lisäksi ne myös vievät aikaa säästeliäästi. Voit lukea hetken junassa, toisen laivassa ja kolmannen nukkumaan mennessä ja kas, valmista tuli!
Tukholmassa ehdin lukemaan kaksi novellia, armenialais-amerikkalaisen William Saroyanin (1908-1981) Intiaani nimeltä Veturi 38- ja tanskalaisen Villy Sørensenin (1929-2001) Romeo ja Signe -novellin.
Näistä kahdesta päädyn suosittelemaan teille Saroyania, vaikka minulla on jotenkin epämiellyttävä kutina siitä, että Romeo ja Signe olisi paljon hienompi ja syvällisfilosofisempi valinta, jos vain pysähtyisin sitä todella ajattelemaan. Mutta kuten jo Spenglerin kohdalla totesin, minä en on syvällisfilosofisella tuulella. Intiaani nimeltä Veturi 38 kertoo hullun intiaanin ja kirjailijan nuoren alter egon yhden kesän kestäneestä ystävyydestä. Romeo ja Signe kertoo taas ah, niin kaihoisan sokean tytön kasvutarinan naiseksi.
Tällä kertaa iloisen amerikkalaisen 20-luvun automobiilihenki kuitenkin säväytti enemmän kuin sinänsä hieno ja romanttinen metafora kyynelten selkeyttävästä vaikutuksesta näkökykyyn.
Tiedätkö, minusta novelli on tyylikkäin kirjoittamisen muoto ellei lasketa runoutta;-) Itse kirjoitan novelleja.
VastaaPoistaMinulle maailman parhaat novellikirjat menevät näin: Herta Müller/Matala maa, Raymond Carver/Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ja Italo Calvino/Marcovaldo.
Ei aina voi jaksaa kaikkea!
Mukavaa viikonloppua, Amma!
Leena, sinäpä sen sanoit! Hienoa kesäistä viikkoa!
VastaaPoistaTykkään novellien lukemisesta, sillä ne vievät äkkiä erilaisiin maailmoihin, niitä on kiva lukea matkoilla ja iltaisin, ja ne tiivistävät asioita sopivan tiukkaan pakettiin. Olen tosin muutenkin kaikenlaisten lyhyiden juttujen ystävä, kuten kolumnien ja pakinoiden.
VastaaPoista