Muutama neljännes ja huikonen päälle

Käsi ylös kaikki ne, joiden lapsuudessa isät saivat aina jouluksi ja isänpäiväksi tiiliskiven muotoisen (ja painoisen) paketin!

Pitkään Kalle Päätalo oli minulle enemminkin hyvä bilebändi kuin kirjailija. Näin siitäkin huolimatta, että kävimme muutamaan otteeseen pyhiinvaellusmatkalla Taivalkoskella Päätalon synnyinkodissa. Oikeastaan vasta muutama kuukausi sitten, kun luin tutkija Jenni Janatuisen Päätalon ihailijakirjeistä kokoamaa Kunnioitettu herra mestari- kirjaa, mielenkiintoni heräsi. Sivumennen sanoen suosittelen tuota kirjekokoelmaa. On todella vaikuttavaa lukea, kuinka syvästi Päätalon kirjat ovat koskettaneet ihmisiä ja millaisella hellällä kunnioituksella he ovat kirjailijaa lähestyneet.

Mutta itse asiaan. Valitsin ensimmäiseksi päätalokseni Koillismaan ihan sillä perusteella, että halusin aloittaa sarjan siltä varalta, että pitäisin kirjasta. Viisiosainen Koillismaa-sarja tuntui vaativan vähemmän sitoutumista kuin Iijoki-sarjan 26 teosta. Sen lisäksi Koillismaata pidetään kirjallisesti korkeatasoisimpana kokonaisuutena Päätalon tuotannosta.

Koillismaan päähenkilö on Kauko Sammalsuo (Päätalon alter ego). Keskeisessä asemassa on lisäksi Kaukon perhe,  naapurit Olkivaaralaiset, rikkaan Sääskilammin talon väki ja selekoseen saapunut mysteerinen Tampereen poika.

Kalle Päätalo on tunnettu tarkasta kuvauksestaan ja polveilevasta kerronnastaan. Jonkin mielestä se saattaa olla pitkäpiimäistä, mutta itse en pitkästynyt kertaakaan. Päinvastoin. Historia- ja museotaustaisena suorastaan ahmin yksityiskohtaukset kuvaukset työnteosta, liikkumisesta ja elämisestä ylipäänsä.

Yhteenvetona todettakoon, että

- jos et ole kiinnostunut tukkisuman purkamisesta tai pellon raivaamisesta sekä siihen liittyvästä terminologiasta, saatat olla ongelmissa

- sama pätee murteisiin. Selekosen asukkaat puhuvat omalla kielellään, mikä muuten muistuttaa hämmentävästi savoa.

Kuitenkin,

+ Päätalo on demokraattinen kirjailija. Hänelle ei tuota mitään ongelmia siirtyä tukkijätkän ajatuksista ukkoherran pään sisälle ja heti kohta uskottavasti nuoren mökin tytön mietteisiin. Päätalo ei katso ketään nenänvartta pitkin vaan kuvaa ihmistä inhimillisen lämpimästi heikkouksineen ja vahvuuksineen.

+ Kun vielä joukossa on ripaus jännitystä (kyllä, selekosessa on sitäkin), huumoria (juttuja, jotka eivät ole ääneen kerrottuna tippaakaan hauskoja, sillä Päätalo ei väännä niitä rautalangasta vaan vihjaa hienovaraisesti ja jättää oivaltamisen ilon lukijalle itselleen) ja rahtunen romantiikkaakin, uskon, että kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, vaikkei niin kiinnostunut kainuulaisesta maaseutuelämästä olisikaan.

+ Lopuksi on vielä todettava, että Päätalo on tallettanut kirjoihinsa käsittämättömän määrän sellaista kulttuuriperinnettä, joka on vinhaa vauhtia painumassa aikalaisten myötä maan poveen. Ja kun muistamme, että Päätalo on yksi modernin suomalaisen kirjallisuuden tuotteliaimmista kirjailijoista, jonka teoksia on painettu 3,5 miljoonaa kappaletta, on jokaisen suomalaisen mielestäni syytä lukea ainakin yksi Päätalo kannesta kanteen.

Kalle Päätalon nimi tullaan muistamaan suomalaisessa kirjallisuushistoriassa pitkään.

Pssst! Luin tämän Gummeruksen viime vuonna julkaiseman kuvitetun laitoksen. Komeat mustavalkokuvat maisemista ja alueen asukkaista virittivät mukavasti tunnelmaan.