tiistai 26. huhtikuuta 2016

Terhi Rannela: Frau


On monia teitä, joita pitkin luettavat kirjat päätyvät kirjabloggaajalle. Usein niissä reiteissä ei ole juurikaan mitään kertomisen arvoista, mutta seuraavan haluan jakaa teille. Jyväskylän kirjamessuilla hypistelin kädessäni Terhi Rannelan Frauta. Olin lukenut kyseisestä kirjasta sekä kirjailijan julkaisemasta työpäiväkirjasta lehdestä ja aihepiiri vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Rannelan Punaisen kyynelten talosta muistelin kuulleeni kaikkea hyvää. En kuitenkaan vielä ostanut teosta, sillä kokenut messuilija ymmärtää välttää kanneksimasta kirjakasseja koko päivää mukanaan. Ja muutenkin, tiedättehän, halusin harkita, mitkä kirjat kotiuttaisin mukanani kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Sitten vaihdoin kuulumisia ihanan kirjailijan ja kirjoittamisen opettajan Taija Tuomisen kanssa. Hän kysyi, joko olen lukenut Fraun. Kun vastasin kieltävästi, hän sanoi: "Sinun on ihan pakko lukea tämä kirja!" ja suorastaan väkisin sysäsi (ei sillä että olisin pahemmin vastustellut) oman kappaleensa syliini. Tämä oli sen verran painokas suositus ihmiseltä, jonka sanaa minulla ei ollut, eikä ole edelleenkään mitään syytä epäillä mitä kirjallisuuteen tulee (tai muutenkaan), että päätin sijoittaa tämän historiallisen romaanin suoraan lukulistani kärkipäähän.

Eivätkä Taijan kehut olleet tuulesta temmattuja! Frau on sivumääräänsä (n.230 sivua) suurempi romaani, jonka voi ahmaista iltapäivässä, mutta jossa riittää pureskelemista viikoiksi. Mielessä pyörii sellaisia kysymyksiä kuten: onko olemassa absoluuttista pahuutta ja jos on, voiko siinäkin kuitenkin olla ripaus jotakin inhimillisyyttä? Tai: onko absoluuttinen pahuus nimenomaan ja ennen kaikkea inhimillistä? Miten yhtä aikaa ihminen voi rakastaa ehdoitta, hullusti ja raastavasti perhettään ja toisaalta olla täysin kylmä viattomien ihmisten murhaamiselle? Millaista on elää vanhuutta sellaisen tiedon ja sellainen taakan kanssa? Onko suurempi rikos tehdä pahuutta kuin katsella sitä vierestä?

Terhi Rannela avaa romaanissaan kiinnostavan sivun toisen maailmansodan historiaa. Reinhard Heydrichin, joka tunnetaan myös sellaisilla ihastuttavilla liikanimillä kuin Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija, Reichsichersheitshauptamtin, Himmlerin aivot ja Prahan teurastaja, vaimo Lina Heydrich oli melkoisen vaikuttava persoona hänkin. Romaanissa Linasta (josta sittemmin suomalaisia kiinnostavasti tuli uuden, sittemmin eroon päätyneen avioliiton myötä Manninen) kirjaa kirjoittava Erich Richter saapuu 1980-luvulla syrjäisellä Fehrmanin saarella asuvan entisen mahtinaisen luo haastattelu mielessään. Hän on kiinnostunut kuulemaan vuodesta 1942, jolloin hänen miehensä joutui attentaatin kohteeksi, sekä seuraavasta vuodesta, jolloin hänen poikansa menehtyi. Toisaalta tapahtumia keritään auki takaumina, jossa Lina sekä tsekkiläiset Jarek, Marta ja Varga kokevat kukin miehitysvallan omasta näkökulmastaan. Rannela esittelee ja tuo näkyväksi näin merkittävän pätkän tsekkiläistä historiaa. Lidicen kylän kohtalo on tuttu historianharrastajille, mutta suurelle yleisölle se on jäänyt yhdeksi lukemattomista toisen maailmansodan hirveyksistä. 

Rannelan kieli on nautittavaa. On hienoa lukea tekstiä, joka on yhtäaikaisesti sujuvaa ja ilmaisuvoimaista. Vaikka näkökulmia oli monta ja tarina eteni eri aikatasoissa, pysyi se kuitenkin koossa. Lukijan tarvitsi vain nauttia lukemisesta, eikä ylimääräistä energiaa mennyt perässä pysymiseen. Siihen nautittavuus toki päättyikin, sillä vaikka miehitysvallan alle joutuineiden tsekkiläisten kohtalo ei tullut yllätyksenä, oli se kuitenkin kovin karua luettavaa.

Siitä huolimatta ja juuri siksi on annettava erityismaininta siitä, ettei kirja sorru yksiselitteisesti jaottelemaan ihmisiä hyviksiin ja pahiksiin. Hyvä esimerkki tästä on nimihenkilö Lina Heydrich. Kuka vaimo ei pysty samastumaan kostonhaluun oman aviomiehen murhaajia kohtaan? Kuka äiti ei tunne vihaa lapsensa kuoleman aiheuttanutta ihmistä kohtaan? Näistä ajoittaisista ymmärryksen hetkistä huolimatta Lina ei järin paljon sympatiaa herättänyt. Tunteet ja teot ovat eri asioita. Linan selitys omille teoilleen kuului lopulta näin: Koska saatoin tehdä. 

Elämä on sarja valintoja ja niitä, isoja ja pieniä, tekevät Fraussa kaikki henkilöhahmot. Yhtä merkityllisiä ja ehkä merkityksellisempiäkin kuin tehdyt, ovat kuitenkin tekemättömät valinnar. Ja ne hetket, jolloin ihmiseltä on riistetty kokonaan oikeus tehdä valintoja, ne suoraan huutavat hiljaista, korvia vihlovaa, vääryyttä.

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
230s.

14 kommenttia:

  1. Hieno arvio hienosta kirjasta, Amma! Lukunautinto ja silmiä avaava teos.

    VastaaPoista
  2. Mestariteos, jossa kaikki on kohdillaan!

    <3

    VastaaPoista
  3. "romaani, jonka voi ahmaista iltapäivässä, mutta jossa riittää pureskelemista viikoiksi" - olen samaa mieltä! Frau jäi mieleen, mietityttää edelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppujen lopuksi sellaisia romaaneja ei vuodessa tule kovin montaa vastaan, jotka jäävät pitkäksi aikaa, kenties loppuelämäksi askarruttamaan mieltä.

      Poista
  4. Saitpa hienosti kirjoitettua kaiken sen, mikä Fraussa ajattelutti, viehätti ja puistatti minuakin. Frau on hallittu teos, jossa ei ole mitään liikaa ja johon on saatu kuitenkin mahdutettua niin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Nautin siitä, että romaani oli toisaalta niin täyteläinen, mutta ettei sitä ollut venytetty turhaan.

      Poista
  5. Juuri kirjoitin tästä ja haeskelen muita arvioita: hyvä postauksesi innostaa, kiitos! Tuo juttu "koska mä voin" on aika hurja... Ei herättänyt sympatiaa, ei, mutta aika täräyttävä kirjana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, ei sympatiaa häivääkään, mutta toisaalta hyvin uskottavasti kirjoitettu ja kuvattu. Tavallaan ymmärrän häntä, vaikken yhtään ymmärräkään.

      Poista
  6. "Kuka vaimo ei pysty samastumaan kostonhaluun oman aviomiehen murhaajia kohtaan? Kuka äiti ei tunne vihaa lapsensa kuoleman aiheuttanutta ihmistä kohtaan?"

    Mutta kun se kuljettaja *ei* Linan pojan kuolemaa aiheuttanut, vaan siihen oli syypää vain ja ainoastaan poika itse omalla varomattomuudellaan, mikä ominaisuus tietysti on luonnollista 10-vuotiaalle.

    En muutenkaan ymmärrä tällaista "samastumista". Heydrich oli murhaaja ja sai miehittämässään maassa juuri sen mitä ansaitsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi hyvä anonyymi. Mielestäni nämä Rannelan kuvaamat tunteet ovat hyvin inhimillisiä, olkoonkin, etteivät ne välttämättä ole rationaalisia. Tällaisiin tunteisiin samaistuminen on kuitenkin eri asia kuin Heydrichin tekojen hyväksyminen. Juuri tämä aspekti on mielestäni kirjan ydintä. Viha ja kostonhalu ovat yleisinhimillisiä tunteita, mutta miksi osa kykenee vastustamaan niitä, osa ei? Heydrichin vastaus tähän, ainakin Rannelan mukaan, oli: kostin siksi, että voin.
      Siinä riittää mietittävää.

      Poista
  7. Hyvä Amma, "kostin siksi että voin" kuulostaa hyvältä lauseelta, mutta historian esimerkit todistavat ihan muuta. Joku kostaa, toinen ei.

    Esim. Ludvig XVI nimenomaan kielsi ennen teloitustaan lapsiaan kostamasta kuolemaansa, ja Marie Antoinette yhtyi tähän käsitykseen. Käsitys pohjautui Jeesuksen esimerkkiin, vaikkakin harva on pystynyt sitä näin hyvin noudattamaan.

    Sen sijaan Lina Heydrichin ja hänen miehensä ideologia perustui siihen, että vain heidän kaltaisten ihmisten elämä on arvokas mutta eräitten muiden elämä ei, tai oikeastaan nämä eivät olleet ihmisiä lainkaan.

    Kun eversti, kreivi Claus von Stauffenberg teki pommiattentaatin Hitleriä vastaan, hänen täytyi ottaa huomioon, että samalla kuolee muitakin Hitlerin seurueesta. Niin tapahtuikin, mutta Hitler ei kuollut.

    Lidicen joukkomurha sen sijaan suuntautui summittaisesti koko kylään.


    Eli tässä on kyse ihan perustavasta erosta moraalissa (tai oikeammin sen puutteessa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin. Heydrichin tai natsien tekoja ei kai sen paremmin Rannela kuin minäkään ole pitänyt moraalisesti hyväksyttävinä, päin vastoin?

      Poista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...