lauantai 11. huhtikuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


Se alkoi hyvin viattomasti. Lomapäivä, aurinko paistaa ja lämmittää rantakallioita niin, että niillä on mukava istua. Lapset haluavat auttaa kevättä ja särkeä jäätä rannasta. He kantavat irroittamansa jäälohkareet kalliolle sulamaan. Pian vesinoro alkaa valua ja vesi palautuu pikku hiljaa takaisin järveen. Koska lapset eivät halua jättää hauskaa leikkiä kesken ja koska olen huumaantunut keväästä, lämmöstä ja auringosta ja ennen kaikkea, koska kerrankaan ei ole kiire minnekään, lupaan lapsille vielä lisäaikaa leikkiin ja alan selata puhelintani. Silmiin osuu uutuskirja, josta en tiedä oikeastaan mitään, mutta olen huomannut monen kirjabloggaajan sitä ehtineen jo kovasti kehua. Lataan kirjan ja alan lukea, siinä auringon lämmittäessä sekä minua että kalliota allani. Lapset, tyttö ja poika, leikkivät silmieni alla, toisilleen kuviteltuja tapahtumia selostaen, iloisesti kiljahdellen, varmana siitä, että maailma on heidän. Ja minä luen.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu kertoo monestakin asiasta. Se sijoittuu ajassa viitisentoista vuotta eteenpäin, aikaan jolloin ilmastonmuutos ja ekologinen kriisi on alkanut konkretisoitua maailmassa. Mistään katastrofinkäryisestä dystopiasta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä maailma on kovin uskottava, aika lailla samanlainen kuin omamme, ihmiset yhtä itsekkäitä kuin aina ennenkin. Kirjan keskiössä on perhe: äiti, isä, tyttö ja poika. Tyttö ja poika voisivat olla niin kuin nuo tuossa rannalla leikkivät, tai ne voisivat olla niin kuin kymmenet tuhannet muut leikki-ikäiset sisarukset tässä maassa. Vaikka kirjassa on voimakas ekologinen sävy ja vaikka siinä käsitellään luonnonvarojen ja varallisuuden epätasaista jakautumista maailmassa, sotia, nälkäkatastrofeja ja ilmastonmuutosta, on kirja minusta ja minulle kuitenkin ennen kaikkea tarina äitiydestä, äidin ja lapsen, puolisoiden ja sisarusten välisistä suhteista.

Aina kun kuulemme uutisista, että joku on päätynyt käsittämättömään tekoon, surmannut viattomia ihmisiä ampumalla, pommittamalla tai ohjaamalla lentokoneen vuorenseinämään, kysymme saman kysymyksen: miksi. Etsimme syytä luonnollisesti ymmärtääksemme, mutta ennen kaikkea vakuuttaaksemme itsemme, että niin ei voisi käydä meille, meidän lapsellemme tai meidän siskollemme tai veljellemme. Lohdutus, johon voimme tuudittautua nähdessämme nälkää näkeviä ja sodan jaloista pakenevia lapsia ("Onneksi täällä ei ole tuollaista."), on löydyttävä myös tällaisiin tragedioihin. Haluamme kuulla, että toisia ihmisiä tappava ihminen on kertakaikkisen sairaalloinen, psykopaatti, jo lapsesta asti hirviöksi tunnistettu, jolla ei ole perhettä ollenkaan tai jonka vanhemmat ovat kertakaikkisen kelvottomia, päihderiippuvaisia, rikollisia tai vähintään jollakin muulla tapaa elämänruntelemia, mutta eivät missään nimessä kaltaisiamme tavallisia ihmisiä.

Mutta entä jos lapsi oli pellavapäinen ja nauravainen, sellainen, joka sai kaikki muutkin nauramaan? Entä jos vanhemmat olivat tavallisia koulutettuja, keskiluokkaisia ihmisiä? Jopa hieman parempia ja tiedostavampia kuin me muut, ihmisiä, jotka konkreettisesti teoillaan pelastavat maailmaa? Entä jos he siitä huolimatta eivät kyenneet pelastamaan lastaan? Entä jos on olemassa paljon viitteitä, asioita, jotka vaikuttavat, muttei mitään yksinkertaista syytä? Ei vastausta kysymykseen miksi.

Hirvonen käyttää näitä varmastikin jokaiselle vanhemmalle tuttuja pelkoja hyvin hyväkseen. Hän lausuu ääneen kysymyksen sitä oikeastaan tekemättä ja vastaa siihen mitään sanomatta. Hän näyttää toteen jokaisen äidin painajaisen. Sen sijaan isän näkemys jää kuulematta.

Kun aika loppuu on nopea luettava, eikä liian ahdistava, mutta herättää kuitenkin ajatuksia ja jättää lukijaan jäljen. Enemmän kirjan kertoo kuitenkin elämästä kuin kuolemasta. Teksti on täynnä latausta ja tunnetta, jota jokainen sana tuntuu tihkuvan. Siiventynkien lailla törröttäviä lapaluita oli makuuni jopa hieman liikaa. Kaiken kaikkiaan teos oli aika lailla täydellistä pääsiäislukemista: sopivan helppolukuista, mutta kuitenkin suuria teemoja sisältävää ja vakavia ajatuksia herättävää kirjallisuutta. 

Tämän luettuani halasin lapsiani vähän normaalia pidempään.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015 (Elisa Kirjan e-kirja 2015)
185s.

4 kommenttia:

  1. Hirvonen on kyllä melkoinen velho. Miten voi kirjoittaa niin sulavan notkeaa kieltä, että vaikea-aiheinen kirja suorastaan solahtaa parissa tunnissa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Vaikka tässä kirjassa on käsittämättömän rankka aihe, ei lukeminen tuntunut yhtään rankalta.

      Poista
  2. Olen joskus lukenut Elinan esikoisteoksen ja tämä herätti heti mielenkiinnon. Pitäisi varmaankin lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en ole lukenut häneltä muuta, vaikka olenkin paljon kehuja kuullut. Tämän perusteella kyllä kannattaisi ehdottomasti lukea lisää.

      Poista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...