keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Tunnelmallista keskikesän juhlaa!

Valoisina kesäöinä on aikaa lukea, joten vietän ainakin muutaman hetken juhannuksestani Risto Rytin seurassa. Tähän mennessä minulle on jo selvinnyt, että monista avuista ja lahjakkuudestaan huolimatta Ryti oli hyvin pidättyväinen ja jopa passiivinen seurassa. Erään illanvieton yhteydessä kirjailija Katri Bergholm puuskahti turhautuneena: "Risto, för Gods skull, säg för engågs skull någonting!" ("Risto, sano Herran tähden kerrankin jotain!")

Merkittävän ihmisen ei tarvitse olla itseään markkinoiva supliikki. Käykää lukemassa Reeta Karoliinan vastakommentti Jacques Eijkensin uusiin kirjailijoita koskeviin vaateisiin. Tähän julistukseen kelpaa yhtyä: meille todellakin riittää pelkkä kirja!

lauantai 19. kesäkuuta 2010

Eläviä kuvia

Aivan tämän blogin alkutaipaleella rakas isoveljeni ehdotti minulle myös elokuvista kirjoittamista. Laitoin vastaan: "Enhän minä ymmärrä elokuvista mitään!" sanoin. Seurasi isoveljellinen silmien pyöräytys. "No, ethän sinä ymmärrä kirjoista sen enempää!"

Tänks!

Muutaman kuukauden asiaa sulateltuani alan kuitenkin kallistua sille kannalle, että velikulta oli oikeassa. Kirja-arvioni perustuvat yleensä hyvin voimakkaaseen henkilökohtaiseen kokemukseen (joskin olen väliin yrittänyt sirotella myös samaan aikaan kirjallisuusopinnoissa oppimiani huomioita). Ja toisten blogeja lukiessani olen huomannut pitäväni eniten niistä, jotka tuovat oman kokemuksen rohkeasti esille. Miten se meihin vaikuttaa, se kai taiteessa on tärkeää?

En nyt kuitenkaan ole muuttamassa tätä elokuvablogiksi satunnaisia harha-askelia lukuun ottamatta, mutta koska monet, ainakin Leena, Lumiomena ja Anni.m. ovat viime aikoina jakaneet omat lempielokuvansa kanssamme, liityn joukkoon minäkin. Seuraa siis,

Kymmenen elokuvaa, jotka muuttivat maailmaani

1. TALVISOTA

Kuten useimmat tämän listan elokuvista, osaan tämän käytännössä ulkoa. Pekka Parikan ohjaama Suomen kohtalonhetkien kuvaus on komeaa katsottavaa. Ennen kaikkea pidän tätä kuitenkin uskomattoman hienona tutkielmana suomalaisesta miehestä ja suomalaisuudesta laajemminkin. Joukko Suomen eturivin näyttelijöitä teki tässä aivan käsittämättömän hienoja roolitöitä. Tämän elokuvan myötä nostin Taneli Mäkelän kilometrin korkuiselle kultajalustalle, eikä hän sieltä sen koommin ole pudonnut.



2. DIKTAATTORI

Puhtaasti elokuvallisessa mielessä ajateltuna tämä on listani paras elokuva. Charlie Chaplin oli nero. Sen toteaminen ei ole erityisen omaperäistä. Myös suitsutusta siitä, kuinka tarkkanäkiöisesti Chaplin näki Saksan tilanteen jo 30-luvun lopulla, ei tarvinne tässä toistaa. Mutta se on pakko sanoa, että kukaan muu kuin Chaplin ei onnistu komiikan keinoin esittämään niin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Tämä elokuva on oikeasti hauska, mutta samaan aikaan koskettava. Chaplin nauraa ja itkee yhtä aikaa ja niin tekee katsojakin.



3. PIUKAT PAIKAT

Kolmen kärkeeni mahtuu sentään muutakin kuin sotaa, mutta historiassa pyöritään edelleenkin. Billy Wilderin ohjaama ja Marilyn Monroen, Tony Curtisin ja Jack Lemmonin tähdittämä, iloiseen 20-lukuun sijoittuva hupailu on yksinkertaisesti kuplivan kepeää ja hyvin tehtyä viihdettä. Simppeli, mutta toimiva juoni, hienot näyttelijät, jännitystä, romantiikkaa ja legendaarisia musiikkiesityksiä. Mitäpä sitä muuta komedialta osaisi toivoa? Kuvaukset eivät olleet suinkaan helpot, kiitos jo varsin huonossa kunnossa olleen Marilyn Monroen. Juuri se ehkä tekeekin elokuvasta lopulta niin onnistuneen. Täydellisen onnistunut amerikkalainen illuusio.



4. FORREST GUMP

Elokuva, jota en osaa analysoida edellisten tapaan, mutta jota takuuvarmasti nauliudun katsomaan, kun se telkkarista tulee. Tom Hanks tekee laatutyötä. Pidän tällaisista elämäkertaelokuvista (ja -kirjoista), joissa yhden ihmisen elämän kautta esitellään pätkä maan tai maailmanhistoriaa. Mikrohistoria tulee makroksi. Se selittää myös seuraavan elokuvan listasijoituksen.



5. BENJAMIN BUTTONIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

Tämän elokuvan nostamista kärkikymmenikköön epäröin vähän. Toisaalta siksi, että se on Forrest Gumpin kanssa kovin samantyyppinen "vähän" erikoisen  syvän etelän miehen elämäntarina Amerikan historian vuosikymmenten halki. Toisaalta elokuva on sen verran tuore, että vielä on mahdotonta sanoa, miten se kestää aikaa. Uskon sen kuitenkin kestävän. En ole koskaan ollut erityisen suuri Brad Pitt-fani, mutta miestä kohtaan tuntemani arvostus nousi tämän elokuvan myötä suuresti. Elokuvan perusajatukseen, elämän kulkemiseen takaperin, liittyy niin paljon huimia ajatuksia ja pohdinnan paikkoja, ettei viitostila liene yliampuva ratkaisu.



6. JÄNIKSEN VUOSI

Risto Jarvan Jäniksen vuosi antaa sekin katsojalleen ajattelemisen aihetta. Arto Paasilinnan 1975 kirjoittama kirja on 2000-luvulla vielä enemmän ajankohtainen kuin oli ilmestyessään ja Jarva on onnistunut lisäämään hyvään tarinaan vielä oman lämpimän kädenjälkensä. Tarina kertoo paitsi hauraasta ja ristiriitaisesta luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta myös yksilön asemasta yhteiskunnassa. Mitä oikeuksia on luonnolla? Ja mitä oikeuksia on luontokappaleella nimeltä ihminen? Tämän katsottuani olen aina hetkisen aikaa halukas katoamaan jänkhälle.



7. TAHRATON MIELI

Kun pyysin miestäni tekemään oman top10-listansa, hän mainitsi tämän Michael Gondryn ohjaaman mestariteoksen. Pyyhin listaltani siinä alunperin olleen toisen Chaplin-klassikon Nykyajan (koska kyllä yksi Chaplin sentään saa riittää) ja otin tilalle tämän. Vaikka miespääosassa on Jim Carrey, ei sen kannata antaa hämätä, tästä elokuvasta ei nimittäin löydy pieruhuumorimaneereita. Clementine (Kate Winslet) päättää pyyhkiä poikaystävänsä Joelin (Carrey) mielestään. Ihan kirjaimellisesti. Mutta voiko Suurta Rakkautta koskaan pyyhkiä mielestä?



8. KOMISARIO PALMUN EREHDYS

Nostin tämän listalle edustamaan paitsi Komisario Palmuja, joiden fani olen niin kirjoissa kuin elokuvissa, myös suomalaisen elokuvan kulta-aikoja, joiden hedelmiä (niin täydellisen kypsiä kuin sitten niitä raakileeksi jääneitäkin) fanitan täysillä. Komisario Palmun erehdyksessä viehättää sen klassinen suljetun huoneen murhamysteeri: kuka murhasi Bruno Rygseckin? Erityismaininta loisteliaasta Leo Jokelasta Kokin roolissa. Samoin kohtauksesta Kämpissä, jossa Jokela laulaa "Silmät tummat niin kuin syksyinen yö" ikimuistoisesti.



9. KILL BILL 1&2

Quentin Tarantinon elokuvien vetovoima on huikaiseva. En pidä väkivaltaisista elokuvista normaalioloissa ollenkaan, mutta Tarantino saa marssittaa eteeni kaikessa rauhassa toinen toistaan raaempia kohtauksia ja tämä tyttö katsoo ihan mielellään. Ehkä se johtuu Tarantinon luomasta hienosta visuaalisesta maailmasta tai sitten olen vain jotenkin samalla tavalla vinksahtanut hänen kanssaan (ja ilmeisesti moni muukin on!). Sentään lievästi rauhallisempi kakkososa on mielestäni joukkoteurastusnumero1-osaa parempi. Tarantino onnistuu myös valitsemaan elokuviinsa käsittämättömän hyvää musiikkia ja nimen omaan Kill Bill-elokuvien musiikkivalinnat ovat onnistuneet loistavasti. Usein elokuvamusiikki on vain hissipimputuksenkaltaista taustaääntä, mutta näissä elokuvissa musiikki esittää roolia tai kahtakin.



10. TYTTÖ JOKA TIESI LIIKAA

Tunnen punastuvani. Mutta juuri siksi lisään tämän elokuvan kymmenenneksi. Goldie Hawnin ja Chevy Chasen tähdittämässä elokuvassa vain on sitä jotakin. Se on hauska ja höpsö ja aika tyhjänpäiväinen ja siinä kategoriassaan mielestäni yksi maailman parhaista. Juonesta nyt on turha puhua, mutta mainittakoon, että paavi on vaarassa ja Goldiella on jotakin asiaan liittyvää, mikä ei hänelle kuuluisi. Pienenä se albiinogangsteri oli tosin uskomattoman pelottava, joten elokuva lienee tuottanut kyseenalaista mainetta viattomille albiinoille. Mutta tietääkö kukaan, löytyykö tätä DVD:nä mistään?!



Tällaisen listan loppuun tulee aina kirjoitetuksi, että niiiin monta hyvää elokuvaa jäi uupumaan ja oikeastaan haluaisin lisätä listalle vielä vaikka mitä. Mutta pitäydyn nyt tässä listassa ilman sen kummempia selityksiä. Ainoa harmituksen aiheeni on (sen tähän, totta tosiaan, lisään), ettei listalle mahtunut yhtään Hitchcockia, vaikka ehdottomasti olisi pitänyt. Mutta olkoon näin tällä kertaa.

Millainen on sinun kymmenen kärkesi?

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Tyhmä, laiska tai sitten ihan vaan saamaton...

Ollaan oltu kivalla kesälomareissulla Tukholmassa ja sitten vielä diagnosoimattoman kesälenssun kourissa kotona. Olisipa helppo laittaa surkea epäonnistumiseni kiireiden ja sairastelun piikkiin, mutta en nyt kuitenkaan siihen alennu.

Minä ihan oikeasti yritin. Yritin lukea Spenglerin Länsimaiden perikadon, mutta en pystynyt. Muistattehan, että ostin sen jokin aika sitten Kuopion torin helppoheikeiltä? Että professorini kehotti kaikkia opiskelijoitaan lukemaan sen joskus? No, se joskus ei minun kohdallani ole aivan vielä. Ei ainakaan ennen kuin olen saanut nukkua hetken aikaa täysinäisiä öitä ilman pikkuvarpaita suussani. Eli näillä näkymin joskus vuoden 2025 tienoilla. Mutta ei hätää, professori alun perin ehdottikin kirjaa eläkkeellä luettavaksi. Nyt ymmärrän miksi!

Samalla kertaa Länsimaiden perikadon kanssa hankin Maailmankirjallisuuden novelliklassikot 1-2. Koska niistä löytyi runsaasti S-alkuisia kirjailijoita, päädyin ottamaan toisen mukaani matkalukemistoksi.

Olen löytänyt novellit vasta hiljattain. Aikaisemmin ajattelin, että novelli on vähän niin kuin keskenjäänyt kirja. Sittemmin olen huomannut, että moni keskinkertainen romaani olisi saattanut olla hyvä novelli. Ne ovat usein romaaneja aidompia, eivät keinotekoisesti venytettyjä. Ne myös muodostavat matalan kynnyksen uuden kirjailijan sielunelämään tutustumiseen. Sitä paitsi juuri matkoilla novellit ovat näppäriä. Pienen tilantarpeen lisäksi ne myös vievät aikaa säästeliäästi. Voit lukea hetken junassa, toisen laivassa ja kolmannen nukkumaan mennessä ja kas, valmista tuli!

Tukholmassa ehdin lukemaan kaksi novellia, armenialais-amerikkalaisen William Saroyanin (1908-1981) Intiaani nimeltä Veturi 38- ja tanskalaisen Villy Sørensenin (1929-2001) Romeo ja Signe -novellin.



Näistä kahdesta päädyn suosittelemaan teille Saroyania, vaikka minulla on jotenkin epämiellyttävä kutina siitä, että Romeo ja Signe olisi paljon hienompi ja syvällisfilosofisempi valinta, jos vain pysähtyisin sitä todella ajattelemaan. Mutta kuten jo Spenglerin kohdalla totesin, minä en on syvällisfilosofisella tuulella. Intiaani nimeltä Veturi 38 kertoo hullun intiaanin ja kirjailijan nuoren alter egon yhden kesän kestäneestä ystävyydestä. Romeo ja Signe kertoo taas ah, niin kaihoisan sokean tytön kasvutarinan naiseksi.



Tällä kertaa iloisen amerikkalaisen 20-luvun automobiilihenki kuitenkin säväytti enemmän kuin sinänsä hieno ja romanttinen metafora kyynelten selkeyttävästä vaikutuksesta näkökykyyn.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Vähän harlekiinia maustettuna ihmisoikeusasialla

Valikoin R-kirjani niinkin syvällisesti kuin tutustumalla Sokoksen alelaarin tarjontaan. Sieltä löytyi Alyson Richmanin Pohjoinen tango. Kansi oli sielukkaan syvän punainen, takakannen juonitiivistelmä lupaili hyvää ja kirjailijan nimikin alkoi oikealla kirjaimella, joten marssin kuuden euron ostoksineni saman tien kassalle.

Pohjoinen tango kuuluu kategoriaan kiusalliset kirjat. Ne ovat niitä, joista on vaikea sanoa mitään. Ehkä ne siksi löytyvätkin alelaareista. Yritetään nyt kuitenkin.

Kirjan useasta päähenkilöstä merkittävin rooli on varattu chileläiselle perheenäidille Salomelle, joka joutuu Augusto Pinochetin hirmutekojen uhriksi ja pakenee miehensä ja lastensa kanssa Ruotsiin. Ruotsissa hän päätyy omaa holokaustiperintöään kantavan juutalaisen psykiatrin Samuelin vastaanotolle. Tämä puolestaan on naimisissa alunperin suomalaisen sotalapsen, Kaijan kanssa. Kuten näistä aineksista voi päätellä, on kirjan perusteemana universaali sodan ja väkivallan aiheuttama kärsimys. Kyseessä ei ole mikään hyvän mielen kirja.

Mitä tulee kuvailevaan kieleen, olen huomannut mieltyneeni "karun miehekkääseen" tyyliin. Kun Richmond kirjoittaa samettisista huulista ja marsipaanintuoksuisista hiuksista, olen jo varuillani. Ja kun päästään murskatun vadelman muotoisiin nänneihin, on kipukynnykseni ylitetty ja komeasti. Kirjan aistikkuus, tunnelmallisuus ja romanttisuus muodostavat sitä paitsi kummallisen kontrastin, kun kirja kuitenkin kertoo suurimmaksi osaksi kidutuksista ja lasten inhimillisistä kärsimyksistä. Aivan kuin ilkeä ja kieroutunut noita olisi päässyt Harlekiinikirjojen käsikirjoittajaksi. Tämä kuitenkin tuntuu olevan kirjailijan tietoinen valinta, joten hatunnosto sille, vaikka en itse ratkaisusta erityisesti välitäkään.

Vähän enemmän voi sen sijaan kritisoida lukijan aliarvioimista. Kaikkea ei tarvitsisi selittää puhki. Richmondilla on myös rasittava amerikkalainen talkshow-rakenne tekstissään. Ihan kuin jokaisen luvun ja kappaleen välissä olisi näkymätön mainoskatko, jonka jälkeen lukijalle juuri selitetty asia virkistetään uudellleen mieleen. Joko Richmond pitää lukijaansa vähän yksinkertaisena tai sitten huonomuistisena.

Suomalaisia ja ruotsalaisia lukijoita tietysti kiinnostaa eniten se, mitä newyorkilainen meistä kirjoittaa. Pikakuukkeloinnilla Richmondin skandinaavikytkökset (ja niitä selvästi on) eivät selvinneet minulle, tietäneekö joku niistä enemmän? Joka tapauksessa Richmond pärjää mallikelpoisesti. Ehkä suomalaista hieman kyllästyttää palaaminen aina uudestaan ja uudestaan kylmän talven tai vaalean ihon päivittelyyn, mutta vaikkapa amerikkalainen lukija saattaa nähdä asian  toisin.

Kaiken kaikkiaan kirja yltää reippaasti positiivisen puolelle, vaikka se ei erityisesti sykähdytäkään. Sen parasta antia olivat ihmisoikeusasiat. Hyvä, että välillä meitä muistutetaan siitä, että tälläkin hetkellä jossakin päin maailmaa ihmiselämiä pilataan vainolla, väkivallalla ja sodalla.

JK. Kommentoineet ovat saaneet viime aikoina omituisen virhesivun kommentin lähettämisen jälkeen. Ylläpito korjaa virhettä parhaillaan. Vaikka tuollainen sivu aukeaisikin, tulevat kommentit kuitenkin perille, joten rohkeasti vaan kommenttia kehiin :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...