Laura Finska: Haittaako jos hengitän

Mainos Turun kirjamessut/WSOY
Haastattelin Laura Finskaa 4.10.2026

Uskallan väittää, että Laura Finskan Haittaako jos hengitän -kirjan lukemisen jälkeen lukija ei marise, että taas tätä samaa mitä kaikissa kirjoissa. Kirjailija on haastattelussa sanonutkin tavoitteekseen suomalaisen kirjallisuuden uudistamisen ja hän on myös käynyt sanoista tekoihin. Haittaako jos hengitän karttaa useimpia suomalaisen nykykirjallisuuden klassisia piirteitä, eikä yritä miellyttää lukijaa pikkukivalla juonivetoisuudella, selkeillä lauseilla tai lempeästi soljuvalla kielellä. Teksti on ajoittain melkoista tajunnanvirtaa, virkkeet venyvät jopa sivujen mittaisiksi ja sovinnaisuudet hylätään heti kättelyssä.

Haastatellessani Finskaa Turun kirjamessuilla kirjailija sanoi, ettei häntä haittaa ollenkaan, jos hänen kirjastaan ei pidetä. Pääasia on, että se herättää jotakin tuntemuksia, olivatpa ne sitten myönteisiä tai kielteisiä. Kirjaa lukiessakin on alkumetreiltä asti selvää, ettei Finska varsinaisesti kirjoita hankkiakseen ystäviä. Hänen päähenkilönsä Hatšepsut on Finskan tapaan toisen romaaninsa julkaissut kirjailija, joka on noussut maineeseen Finlandia-voiton myötä. Kun Hatšepsutilta kysytään voittajaromaanin reseptiä, hän vastaa:

... yritin kirjoittaa mahdollisimman surkean romaanin. Kato kun keskivertolukijaan vetoaa sellainen keinotekoisesti luotu juonivetoisuus ja yksinkertainen koruton kieli. Mitä aristoteelisempaa tarinankuljetusta ja tönkömpiä lauseita, sen parempi.

Editointivaiheessa Hatšepsut on vielä päättänyt sijoittaa romaaninsa Grönlantiin, jotta saadaan nordic noir -meininkiä. Tyrskähdin.

Tai kuten Hatšepsut myöhemmin toteaa: ...ihmisillä nyt vain sattuu olemaan keskimäärin aika paska maku. Tämä pätee hänen mielestään moneen muuhunkin asiaan kuin kirjallisuuteen.

Vihatkoon kunhan pelkäävät, sanoi tiettävästi Caligula, mutta pätisi se paikoitellen egyptiläiseltä faaraolta nimensä lainanneeseen kirjailijaankin, jossa on kieltämättä paljon autofikiivisiä piirteitä.

Tämä on kuitenkin vain tarinan toinen puoli.

Haittaako jos hengitän kertoo myös äärimmäisen henkilökohtaisesta haaveesta ja kipeästä asiasta: tahattomasta lapsettomuudesta. Haastattelussa Finska kertoi, että itse äitiydestä aina haaveilleena hän halusi kuvata, mitä kaikkea haasteita lapsen saamisessa voi olla. Ensinnäkin tarvitaan kumppani. Sellaista ei välttämättä ole kuitenkaan helppo löytää: kaikista ei ole vanhemmiksi ja toisten kanssa suhteesta ei tule mitään. Jotkut hajoavat ja katoavat, jopa kuolevat. Sitten kun sopiva kumppani lopulta löytyy, ei raskautuminen ole välttämättä yksinkertaista. 

Finska kuvaa raa'an rehellisesti niitä tunteita, joita lapsettomuutta läpikäyvä tuntee. Miksi toisilla tärppää heti ensi yrittämällä? Miksi niin luonnollinen asia on minulle vaikeaa? Myös lapsettomuushoidot, ja niiden aiheuttamat niin fyysiset kuin psyykkiset rasitteet, tulevat kirjassa hyvin esille.

Lopulta Hatšepsutin korean ja pöyhkeän kuoren alta paljastuu raaputtamalla haavoilla oleva ihminen, joka pelkää sitä, ettei hänen suurin haaveensa käy koskaan toteen. Toisaalta hän hakee paikkaa suhteessa ystäviin ja tuttaviin. Miten käy henkilökemioiden ja dynamiikan ystävyyssuhteissa iän karttuessa ja elämänkokemusten heitellessä eri suuntiin? Epäilemättä näihin tuntemuksiin pystyy moni samaistumaan.

Haittaako jos hengitän ei varmasti ole jokaisen lukijan lempiromaani, mutta sitä se ei yritä ollakaan. Pääasia, ettei kyseessä ole kirjallisuuden maissinaksu, joka ei vituta, eikä säväytä.

Laura Finska: Haittaako jos hengitän
WSOY 2026
350s.