keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Ensi-illan kunniaksi...

Lukuhommat ovat jääneet viime aikoina vähälle. Liekö syy kesässä vai sitten Queneaun aiheuttamassa posttraumaattisessa tilassa :) Koska aakkosurakkani on kuitenkin tähän mennessä edennyt hämmästyttävän nopeasti, olen sallinut itselleni lusmuilun hyvällä omallatunnolla. Lähipäivinä olenkin keskittynyt kaikkeen sellaiseen, mikä vain haiskahtaakin naiselliselle hömpälle. Katsoin äsken jopa Kauniit ja Rohkeat ensimmäistä kertaa vuosikausiin! Ehkäpä siksi kirjastostakin lähti mukaan tämä Sex and the City, Sinkkuelämää -elokuvakirja, joka esittelee nimensä mukaisesti kulttisarjan jatkoksi syntynyttä elokuvaa.



Sanottakoon nyt heti kättelyssä, etten pitänyt elokuvasta ollenkaan. Lähinnä siinä ärsytti Carrien ja Kihon lapsellinen käytös. Nainen on neljäkymmentä ja mies on jotain, hmph, sata vuotta, mutta siitä huolimatta häät perutaan aavistuksen ennen h-hetkeä puhelimitse (kas, kun ei textarilla: "hei mä en haluu olla enää sun kaa") ja vuosikausien on off-suhde kuopataan saman tien, ilman, että pariskunta puhuisi sanaakaan keskenään jälkeenpäin. Hieman liian teinimäistä ollakseen uskottavaa, sanoo tämä alle kolmekymppinen kotiäiti. Mutta ehkä olen kasvanut purkissa.

Elokuvakirja kertoo elokuvan käsikirjoittamisesta ja tekemisestä näyttelijöiden, ohjaajan ja muun tuotantotiimin näkökulmasta. Elokuvan juoni käydään kuvallisesti läpi tekijöiden kommenttien siivittämänä. Kuten Sinkkuelämää-tyyliin hyvin sopii, on kirja visuaalinen ja värikylläinen. Luonnollisesti naisten asut ja muoti ylipäänsä pääsevät kirjassa hyvin esille.

Kirja nosti elokuvan arvostusta melko paljon. Arvostan aina sitä, kun ihmiset ovat nähneet vaivaa asiansa eteen. Näin on selvästi myös Sinkkuelämää-elokuvankin kanssa. Tässä muutamia huomion arvoisia poimintoja ja makupaloja (kuvia klikkaamalla näet ne suurempana):

Ihmettelin syvästi Carrien hääpukua. Se oli minusta kammottava ja komeuden kruunasi turkoosin väriseksi maalattu kuollut kanarialintu päässä. Lisäksi meikki sai Carrien näyttämään lähinnä Julmia Juonisen ja vampyyrin yhdistelmältä. Nyt kirjan luettuani tiedän, että Vivienne Westwoodin puku valikoitui sillä perusteella, että Carrien täytyi näyttää siinä mahdollisimman hylätyltä ja pieneltä. Siinä puku totisesti onnistuu. Sydäntäni lämmittää myös tieto siitä, etten ollut ainoa, joka ei suoralta kädeltä lämminnyt värjätylle kananpyrstölle.





Kihon ostama asunto on varmasti kenen tahansa asuntotaivas. Aika hauska yksityiskohta on tässä(kin) kohtauksessa Carrien yllä nähty vyö, jonka puvustustiimi nimesi Rogeriksi. Laskekaapas huviksenne, kuinka monessa eri asukokonaisuudessa käytetään samaa vyötä. SJP olisi kuulemma halunnut käyttää sitä aina, mutta tuotantotiimi ei antanut :)






Tämä Mirandan No Dress Code-jakku on aivan ihana. Mistähän tuollaisen saisi?






Kirja on siinäkin mielessä kätevä, että jos johonkin elokuvassa nähtyyn asuun on ihastunut, voi sen alkuperän tarkistaa The Look Bookista. Charlotten naisellinen ja klassinen tyyli on aina miellyttänyt omaa silmääni eniten, entä kuka on sinun suosikkisi?






Olen katsellut elokuvaa lukuisia kertoja sieltä täältä, sillä se on pyörinyt koko talven kiivaasti Canalilla. En kuitenkaan ole koskaan tajunnut, että Tuhkimo-satu kulkee elokuvan hallitsevana teemana. Tässä kohtauksessa Carrie värittää Tuhkimon kengän siniseksi. Juuri samanvärisen Manolon Kiho pujottaa lopulta Carrien jalkaan. Juuri tällaisista hiotuista detaljeista pidän! Vaikka en sitten niitä itse tajuaisikaan.






Uuden Sex and the City 2-trailerin perusteella jatko-osan teema on Aladdin. Tullessani ykkösen jälkeen teatterista toivoin sydämestäni, ettei uusia elokuvia enää tehtäisi. Nyt tämän kirjan luettuani huomaan kuitenkin, että vaikka juoni ei aina kantaisikaan, tekevät huolellisesti hiotut yksityiskohdat jo paljon. Itse asiassa olen virittynyt  niin tunnelmaan, että iltavapaa on jo anottu kesäkuun toiselle päivälle!

tiistai 18. toukokuuta 2010

Sisältää juonipaljastuksen!



Raymond Queneaun punoma juoni tulee tässä: täpötäydessä bussissa on hassu nuori mies, joka syyttää toista matkustajaa varpailleen astumisesta. Tämän jälkeen hän menee istumaan. Myöhemmin kertoja näkee nuorukaisen ystävänsä kanssa, joka kehottaa tätä ompelemaan takkiinsa yhden napin lisää.

Ja tämä tarina on kerrottu Tyyliharjoituksia -kirjassa 99 kertaa.

Eikä tassä vielä kaikki, sillä kyseessä on yksi Ranskan myydyimmistä kirjoista.

Tarina on kerrottu imperfektissä, välinpitämättömästi, matemaattisena yhtälönä, metaforisesti ja niin edelleen. Kuten arvata saattaa, kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Quineauta syytettiin kirjallisuuden tuhoamisesta. Tähän oli välillä minunkin aika helppo yhtyä. Aluksi idea tuntui hauskalta, mutta noin tarinan numero 20 kohdalla jo puisevalta. Vaikka myöhemminkin lukijaa hemmoteltiin kelpo oivalluksilla, olisin ollut jossakin seitsemänkympin tietämillä valmis hinkkaamaan kirjan sivuilla ranteet auki. Ainoastaan tieto siitä, että olin jo lukenut yli kaksikolmasosaa tarinoista, kannatteli minut loppuun saakka.

Quineau toivoi, että Tyyliharjoituksia olisi jonkinlainen kirjallisuuden puhdistaja tai ruosteenpoistaja. Tämä pätee, suosittelen kirjaa kirjallisuuden teoriasta ja kirjoittamisesta kiinnostuneille sekä niille, jotka haluavat pyyhkiä massiivisen lukuelämyksen mielestään ennen siirtymistä seuraavaan kirjaan. Tämä kirja toimii kuin suolentyhjennyspaasto. Muille en tätä sitten suosittelekaan.

Quineau tosin ihmetteli, miksi lukijaa ei saisi rasittaa. Saahan sitä. Mutta että 99 tällaista...?

"APOKOPEE

Mi nou täy bus. Huo nuo mie jol o kau kuin ki ja hat jos o pu hih. Hän suut toi mat ja väit et tä as hä var ai kun ih nou au tai jäi pois. Sit hän me is juu va pai.

Pa näin hä kä e e ys kans, jo ke hän om tak na."

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Muutama neljännes ja huikonen päälle



Käsi ylös kaikki ne, joiden lapsuudessa isät saivat aina jouluksi ja isänpäiväksi tiiliskiven muotoisen (ja painoisen) paketin!

Pitkään Kalle Päätalo oli minulle enemminkin hyvä bilebändi kuin kirjailija. Näin siitäkin huolimatta, että kävimme muutamaan otteeseen pyhiinvaellusmatkalla Taivalkoskella Päätalon synnyinkodissa. Oikeastaan vasta muutama kuukausi sitten, kun luin tutkija Jenni Janatuisen Päätalon ihailijakirjeistä kokoamaa Kunnioitettu herra mestari- kirjaa, mielenkiintoni heräsi. Sivumennen sanoen suosittelen tuota kirjekokoelmaa. On todella vaikuttavaa lukea, kuinka syvästi Päätalon kirjat ovat koskettaneet ihmisiä ja millaisella hellällä kunnioituksella he ovat kirjailijaa lähestyneet.

Mutta itse asiaan. Valitsin ensimmäiseksi päätalokseni Koillismaan ihan sillä perusteella, että halusin aloittaa sarjan siltä varalta, että pitäisin kirjasta. Viisiosainen Koillismaa-sarja tuntui vaativan vähemmän sitoutumista kuin Iijoki-sarjan 26 teosta. Sen lisäksi Koillismaata pidetään kirjallisesti korkeatasoisimpana kokonaisuutena Päätalon tuotannosta.

Koillismaan päähenkilö on Kauko Sammalsuo (Päätalon alter ego). Keskeisessä asemassa on lisäksi Kaukon perhe,  naapurit Olkivaaralaiset, rikkaan Sääskilammin talon väki ja selekoseen saapunut mysteerinen Tampereen poika.

Kalle Päätalo on tunnettu tarkasta kuvauksestaan ja polveilevasta kerronnastaan. Jonkin mielestä se saattaa olla pitkäpiimäistä, mutta itse en pitkästynyt kertaakaan. Päinvastoin. Historia- ja museotaustaisena suorastaan ahmin yksityiskohtaukset kuvaukset työnteosta, liikkumisesta ja elämisestä ylipäänsä.

Yhteenvetona todettakoon, että

- jos et ole kiinnostunut tukkisuman purkamisesta tai pellon raivaamisesta sekä siihen liittyvästä terminologiasta, saatat olla ongelmissa

- sama pätee murteisiin. Selekosen asukkaat puhuvat omalla kielellään, mikä muuten muistuttaa hämmentävästi savoa.

Kuitenkin,

+ Päätalo on demokraattinen kirjailija. Hänelle ei tuota mitään ongelmia siirtyä tukkijätkän ajatuksista ukkoherran pään sisälle ja heti kohta uskottavasti nuoren mökin tytön mietteisiin. Päätalo ei katso ketään nenänvartta pitkin vaan kuvaa ihmistä inhimillisen lämpimästi heikkouksineen ja vahvuuksineen.

+ Kun vielä joukossa on ripaus jännitystä (kyllä, selekosessa on sitäkin), huumoria (juttuja, jotka eivät ole ääneen kerrottuna tippaakaan hauskoja, sillä Päätalo ei väännä niitä rautalangasta vaan vihjaa hienovaraisesti ja jättää oivaltamisen ilon lukijalle itselleen) ja rahtunen romantiikkaakin, uskon, että kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, vaikkei niin kiinnostunut kainuulaisesta maaseutuelämästä olisikaan.

+ Lopuksi on vielä todettava, että Päätalo on tallettanut kirjoihinsa käsittämättömän määrän sellaista kulttuuriperinnettä, joka on vinhaa vauhtia painumassa aikalaisten myötä maan poveen. Ja kun muistamme, että Päätalo on yksi modernin suomalaisen kirjallisuuden tuotteliaimmista kirjailijoista, jonka teoksia on painettu 3,5 miljoonaa kappaletta, on jokaisen suomalaisen mielestäni syytä lukea ainakin yksi Päätalo kannesta kanteen.

Kalle Päätalon nimi tullaan muistamaan suomalaisessa kirjallisuushistoriassa pitkään.

Pssst! Luin tämän Gummeruksen viime vuonna julkaiseman kuvitetun laitoksen. Komeat mustavalkokuvat maisemista ja alueen asukkaista virittivät mukavasti tunnelmaan.

torstai 6. toukokuuta 2010

Top-5 (tai 8)

Puhdistus-postauksen yhteydessä tuli esille top5-listani. Anni.m:n pyynnöstä raotan hieman sieluni pölyisen kirjakaapin ovea ja esittelen kaikkien aikojen parhaimmat kirjani. Tunnen aina tuskaa tällaisten listojen yhteydessä. Miten laittaa järjestykseen elämänsä aikana lukemat kirjat? No ei mitenkään. Pitäisikö arvostaa enemmän korkeaa kirjallista tasoa vai viihdyttävää kokemusta? Jos joku kirja on ollut 13-vuotiaana IHAN HUIPPU, mutta nyt en viitsisi sitä edes avata, onko kirja silloin hyvä, huono vai jotain siltä väliltä? Kaikkia vastuksia uhmaten ja suurta ahdistusta tuntien tässä tulee kuitenkin elämäni top-5 (tai 8 ) lista seuraavilla perusteilla: kirjat 1) ovat olleet hienoja lukukokemuksia 2) ovat sitä myös toisella, kolmannella ja sitä seuraavilla lukukerroilla. Seuraa siis

NE 5(8) KIRJAA, JOTKA OTTAISIN MUKAANI AUTIOLLE SAARELLE

1. VÄINÖ LINNA: TÄÄLLÄ POHJANTÄHDEN ALLA 1-3

Tarvitseeko tätä edes perustella? Linna on trilogiassa onnistunut vangitsemaan paitsi nuoren Suomen kohtalonhetket, myös jotakin syvän inhimillistä ja suomalaista. Yhteiskunnallisesta sävystä huolimatta Linna on asettautunut eri roolihenkilöidensä nahkoihin onnistuneesti. Historiaihmisenä itseäni tietenkin viehättää todenmakuinen historiakuvaus. Raskautan kahdeksasluokkalaiset oppilaani aina Linnalla. Pentinkulman vaiheita käydään läpi niin kirjan kuin elokuvankin voimalla  (ei toki kokonaan).

2. MIHAIL BULGAKOV: SAATANA SAAPUU MOSKOVAAN

Pidän venäläisestä huumorista. Oikeastaan mitenkään muuten en osaa tämän kirjan viehätystä selittääkään. Se täytyy kokea. Bulgakov on onnistunut luomaan erikoisen salamyhkäisen ja kieroutuneen tunnelman, mikä pitää otteessaan tiukasti. Kolme rinnakkain juoksevaa tarinaa tarjoavat lukijalle sopivasti haastetta. Tutustuin tarinaan ensi kertaa loistavana kuunnelmaversiona, mitä suosittelen myös lämpimästi kaikille.

3. JANE AUSTEN: YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

EI listaa ilman Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Oikeastaan olisin voinut valita tähän myös Northanger Abbeyn tai Mansfield Parkin. Syy siihen, miksi tämä kuitenkin nousee ylitse muiden lienee BBC:n mahtavassa sarjassa. Austenin hilpeä tapa kuvata brittiläistä sääty-yhteiskuntaa ja sen jäseniä terävällä kynällä on yksinkertaisesti loistava. Elisabeth Bennet on ehdottomasti yksi nuoruusajan ja miksei nykyisyydenkin roolimalleistani.

4. MARY MARCK: LUOKAN IKÄVIN TYTTÖ

Kun nyt nuoruuteen päästiin, otin listalle mukaan ehdottoman tyttökirjailija-suosikkini Mary Marckin (oikealta nimeltään Kersti Bergroth).  Kirjat ovat hyväntuulisia ja opettavaisia ja olen testannut niiden toimivuuden myös aikuisiällä. Kirjojen päähenkilöt ovat kilttejä, mutta ah, niin intressantteja helsinkiläisiä perhetyttöjä. Luokan ikävin tyttö antoi uskoa ja itseluottamusta murrosiän angsteista kärsivälle tytölle siitä, että maailma on avoin, jännittävä  (mutta turvallinen) seikkailu kenelle tahansa. Vielä aikuisenakin, kun luottamus maailman oikeudenmukaisuuteen järkkyy, saavat nämä kirjat asiat taas raiteilleen. Se on muuten Mary Marckin vika, että aina Helsingissä käydessäni on pakko päästä Fazerille baakkelsille :)

Tulin ajatelleeksi, että voisin alkaa keräilemään Mary Marckin kirjoja. Niissä kun on vielä Martta Wendelinin kansikuvatkin.



5. FRANS G. BENGTSSON: ORM PUNAINEN

Numero viisi mietityttikin jo paljon. Tyrkyllä olisi ollut paljonkin kirjoja. Aika vahvoilla olisi ollut esimerkiksi Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja, mutta koska sitten topviitoseni olisi paisunut jo... noh, pitkäksi, päädyin Orm Punaiseen. Ehkä siksi, Bengtssonin viljelemä huumori on samalla tavalla miehisen vinoa kuin Tuurinkin. Orm Punainen kertoo 900-luvun viikinkipäällikön seikkailuista. Kirja on kuin populistinen 1900-luvun muotoon muokattu painos saagoista (vertaa esimerkiksi Egilin, Kalju-Grimrinpojan saaga). Kirjan historiallisesta pätevyydestä en osaa sanoa, mutta uskottava ja viihdyttävä se ainakin on. Tähänkin olen muuten tutustunut ensi kertaa kuunnelmana. Se pistää epäilemään kuinka paljon ulkokirjalliset asiat listaani vaikuttavatkaan...

J.K.

Oi, tätä onnea! Muistin juuri, että kirjalle on myös jatko-osa, joka minulla on vielä lukematta!

Huomaan, että viiden kärkeni on hieman historiapainotteinen. Taisin päästä jopa nippa nappa 1960-luvulle Väinö Linnan ansiosta.

Historianopettaja, mikä historianopettaja.

Olen tätä blogia pitäessäni ja ennen kaikkea toisten blogeja lukiessani huomannut, että yleissivistykseni nykykirjallisuuden osalta on olematon. Siihen täytynee siis tulevaisuudessa pyrkiä panostamaan.

Tässä oli siis minun (tämänhetkinen) listani. Nyt saa viskellä kiviä: millainen on sinun listasi?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...