lauantai 30. huhtikuuta 2011

Retro toukokuu (haaste)

Lasse-jänis 1983

Olen ehtinyt lukea huhtikuussa aivan liian vähän, mutta onneksi laadukkaita kirjoja. Toisaalta tenttiurakan jälkeen on ollutkin mukavaa rauhoittaa myös luku- ja blogielämää hieman. Koska möyrin tätä nykyä päivät epäpuutarhurin puutarhassani (no on siihen jo sentään nurmikko istutettu, että kyllä sitä voi puutarhaksi kutsua!), en tiedä, kuinka paljon ehdin lukea tässäkään kuussa, mutta monenlaista kivaa on silti tiedossa. Tulossa on aiemmin lupailemani arvonta kaikenlaisten merkkipaalujen kunniaksi (mistä lisää myöhemmin), käytännön blogi- ja lukufilosofista keskustelua (siitä niin ikään myöhemmin) ja vieläpä pienimuotoinen aikamatka (mistä enemmän nyt heti).

Edellisessä keskustelussa pohdittiin uuden ja vanhan kirjallisuuden asemaa blogimaailmassa ja itse kunkin lukutottumuksissa. Monet kantoivat huolta ns. uusvanhan kirjallisuuden unohtumisesta. Jori esitti mainion ajatuksen aikamatkailusta kirjallisuuden maailmassa ja tähän haasteeseen aion toukokuussa tarttua. Samalla heitän haasteen muillekin vastaanotettavaksi.

Suunnitelmani on seuraavanlainen. Matkustan retroimmasta retroimpaan vuoteen 1983. Silloin syntyi internet, Amy Winehouse ja minä. Helsingissä pidettiin yleisurheilun MM-kisat ja Tiina Lillak voitti kultaa (oli aika hilkulla, ettette lue parhaillaan Tiinan lukuhetkeä). Vuosi oli hyvä myös kirjallisuudelle, sillä William Golding (esim. Kärpästen herra) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Olen valinnut aika lailla umpimähkään kolme kyseisenä vuonna Suomessa ilmestynyttä teosta ja ne ovat seuraavat:

Andersson, Claes: Ihminen, sielunsa kaltainen
Harrison, Jim: Syystarinoita
Satta, Salvatore: Pieni kaupunki Sardiniassa

Valintakriteerini olivat: yksi kotimainen, yksi amerikkalainen ja yksi johonkin lämpimään vievä teos. Raportoin lukukokemuksista toukokuun aikana sitä mukaa, kun saan teokset luettua.

TULE SINÄKIN MUKAAN RETROHAASTEESEEN!

Asetan riman matalalle: valitse haluamasi vuosi (sen ei tarvitse olla synnyinvuotesi, voit tehdä valinnan millä perusteella tahansa) ja valitse sieltä yksi tai useampi kirja itse määrittelemilläsi perusteilla. Ja jos et ehdi mukaan toukokuussa, palaa asiaan myöhemmin! Olisi hauskaa, jos mahdollisimman moni tekisi pienen aikamatkan eri vuosiin: sillä tavalla nousisi uusia (toivottavasti) hienoja teoksia ja kirjailijoita esille!

Teeman mukaisesti olen valinnut sivupalkkiinkin toukokuun suosituksiksi silkkaa retroa (osalle näistä olen näköjään ollut aika julma, tarttukaa siis toimeen ja palauttakaa Jörn Donnerin ja Raymond Queneaun maine, Kiba Lumbergia kannattaa lukea muuten vaan!)

HAUSKAA VAPPUA KAIKILLE!

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

KAIKKI MITÄ OLET AINA HALUNNUT TIETÄÄ KUNINKAALLISISTA. Mutta et ole uskaltanut kysyä.


Arvaatte varmaan, miksi juuri tämä kirja juuri nyt. Aion osallistua Iso-Britannian häähumuun perjantaina täysipainoisesti kotisohvalta käsin, joten Alexander von Schönburgin teos sopi erinomaisesti tunnelmaan virittäytymiseen.En tiedä, onko kuninkaallisten häiden seuraaminen jonkun mielestä noloa, mutta olen turvannut selustani: kai viimeisillään raskaana olevalle naiselle suodaan päivä lepäilyä, häähömppää, kauniita pukuja ja jalokivien kimallusta?? (Victorian ja Danielin hääpäivänä olin puolestaan enterorokossa. Makasin koko päivän tv:n ääressä, söin prinsessakakkua ja muita herkkuja ja unohdin kutinan oikein kiitettävästi.) Voin paljastaa, että sisäisen pikkuprinsessan lisäksi minussa on aimo annos rojalistia. Mielestäni parlamentaarisessa monarkiassa on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta en mene sen tarkemmin siihen. Sanottakoon myös, että jos joskus tapaisin oikein kiihkorojaltistin, löytäisin itsestäni varmasti hyvin nopeasti tiukan tasavaltalaisen!

Alexander von Schönburg on saksalainen kreivi ja toimittaja, joka on päässyt Iso-Britannian kuninkaallisiin piireihin sukuun kuuluvan vaimonsa ansiosta. Kirja lähtökohta on jonkin verran ärsyttävä. Ensiksi von Schönburg kertoo, kuinka epäluuloisesti kuninkaalliset suhtautuvat toimittajiin ja palkitsee sitten uudet sukulaisensa kirjoittamalla heistä kirjan. Kun tästä seikasta pääsee yli, on kirja kuitenkin miellyttävällä tavalla viihdyttävä. Von Schönburgin kunniaksi on sanottava, että hän paljastaa ainoastaan sellaisia asioita, jotka ovat yleisessä tiedossa, ainakin kuninkaallisissa ja heitä seuraavissa piireissä. Niinpä se, ettei Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa varsinaisesti ole Ajatusten Tonava, että prinssi Philip kutsuu kuningatar Elisabetia  hellästi Makkaraksi ('Sausage') tai että aatelisilla on vaikeuksia pitää mielessään tavisten sukunimiä, tule suurenakaan yllätyksenä.  Uusiakin anekdootteja (ainakin minulle) tosin löytyy: nyt tiedän, mitä tarkoittaa, jos Elisabet laskee käsilaukkunsa tuolin viereen lattialle (uskokaa pois, sillä on merkitystä!) tai ettei Japanin keisari ole koskaan tavannut vävyään, koska henkilökohtainen seurustelu kuolevaisten kanssa on keisarilta kiellettyä.

Kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin kuninkaallinen juorukokoelma. Kreivi-toimittaja on selvästi tehnyt paljon taustatyötä pohtiessaan monarkian ja kuninkaallisten perimmäistä luonnetta, merkitystä ja tarpeellisuutta nykymaailmassa. Tässä suhteessa von Schönburg palaa aina kuningas Daavidiin ja muinaisiin heimokuninkaisiin saakka perimmäistä totuutta etsiessään. Valtiotieteellis-filosofinen, tai kuten von Schönburg itse sitä kutsuu, monarkian henkinen ulottuvuus, on mielenkiintoista luettavaa ja muodostuu teoksen pääsisällöksi. Sen takia suosittelen kirjaa kuninkaallisia fanittavien lisäksi myös ja eritoten niille, jotka eivät ole kuninkaallisista kiinnostuneita tai ihmettelevät, mitä järkeä monarkiassa on. Von Schönburgin loppupäätelmä: se, että kuninkaalliset ovat tärkeitä nykypäivänäkin juuri siksi, että he ovat olleet ja ovat edelleen olemassa, on paitsi mielenkiintoinen myös kiehtova. Onko periaatteessa hyödytön, mutta toisaalta ajaton ja jatkuvuutta luova, poliittisen ja taloudellisen elämän yläpuolella oleva monarkia modernissa, jatkuvaa muutosta, kustannustehokkuutta ja funktionaalisuutta korostavassa maailmassa tarpeellisempi kuin koskaan? Tuovatko juuri kuninkaalliset elämäämme sitä väriä, säihkettä ja mystisyyttä, mikä on onnistuttu riisumaan pois elämän kaikilta muilta osa-alueilta?

Mene ja tiedä. Mutta perjantaina voidaan hyvällä syyllä sanoa "Ja niin he saivat toisensa." ja toivoa, että he myös elävät elämänsä onnellisena loppuun asti.

http://office.microsoft.com/en-us/images/

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (ja elokuvaunelmointia)


Kirjan nimi on tärkeä. Se voi olla yhdentekevä, tai sitten sellainen, että teokseen haluaa tarttua - tai pysytellä siitä erossa. Marina Lewyckan esikoisen nimi ei ainakaan ole mitäänsanomaton. Kun kuulin kirjasta ensi kertaa, päätin, että tämän kirjan haluan joskus lukea, vaikka en tiennyt yhtään mitään kirjasta tai kirjoittajasta. Voisin kuvitella, että moni on saattanut myös jättää kirjan hyllyyn samalla perusteella.

Kirja ei kuitenkaan kerro traktoreista. Tai no kertoo vähän, sillä yksi kirjan henkilöistä kirjoittaa traktrorien lyhyttä historiaa ja nimenomaan ukrainaksi. Varsinaisesti kirja kuitenkin kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun yli kahdeksankymppinen britannianukrainalainen Nikolai rakastuu 36-vuotiaaseen ukranainalaiseen Valentinaan ja menee tämän kanssa naimisiin. Valentina näyttää juuri siltä, millaiseksi kaikista stereotyyppisin kuva itäeurooppalaisesta naisesta on muovautunut ja myös avioliiton motiivit noudattavat samaa kaavaa: kyse ei siis ole romanttisesta happyend-rakkaustarinasta. Huumoria sen sijaan piisaa senkin edestä. Lewyckan ehdoton vahvuus on hänen henkilökuvauksessaan. Hän maalaa henkilöt ja tapahtumat lukijan silmien eteen niin pistämättömällä taidolla, että tuntuu siltä kuin olisi itse tapahtumissa mukana. Myös kirjan kertojan, Nikolain tyttären Nadjan ja hänen siskonsa Veran hankala suhde ja olosuhteiden pakosta tapahtuva liittoutuminen äitipuolta vastaan on varsin herkullista luettavaa.

Aluksi kirja vei mukanaan, mutta pian puolenvälin jälkeen tarina alkoi junnata paikoillaan. Vähän niin kuin elokuvassa, jossa on aineksia puolentoistatunnin pituuteen, mutta joka jostakin käsittämättömästä syystä on haluttu venyttää kaksijapuolituntiseksi. Loppua kohti kirja sai jälleen uutta ilmaa siipiensä alle, kun Lewycka siirtyi tummempiin sävyihin: kuvaamaan ukrainalaisten kohtaloita Stalinin vainoissa, toisessa maailmansodassa saksalaisten internoimina ja lopulta uudessa uljaassa kapitalistisessa maailmassa. Vaikka kirjan alkupuoli naureskeltiin Valentinan rahanahneudelle ("Sinä olla pihi mies. Sinä osta paska auto!") ja pinnallisuudelle, onnistuu Lewycka päättämään kirjan jonkinlaiseen yhteenvetoon Itä- ja Länsi-Euroopan suhteesta ja eri vuosikymmenten tuomista haasteista Ukrainassa, mikä puolestaan selittää kulttuurieroja ketään syyllistämättä.

Kirjassa on paljon elokuvallisuutta. Kerronta liukuu kohtauksesta toiseen vauhdikkaasti kuin hyvässä tilannekomediassa ainakin ja Nadjan suulla kerrottuna näkökulmaa vaihdetaan näppärästi henkilöstä toiseen. Toivoisin joskus näkeväni kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, tai ehkä vielä mieluummin näytelmän, sillä mielestäni se sellaiseksi sopisi erittäin hyvin.

Siihen liittyen loppukevennys: jos olisin Hollywood-tuottaja, olisi minulla jo elokuvan  pääosanesittäjät valmiina, niin elävinä henkilöt mieleeni piirtyivät. Sanokaapas te, jotka kirjan olette lukeneet, vastaavatko mielikuvanne näitä, vai olisiko teidän näyttelijäkaartinne aivan erilainen? (Kuvat Wikipedia)

Itseoikeutettu Valentina olisi Jennifer Coolidge,

















Nikolai sir Michael Gambon,












Nadja Diane Keaton ja

















Vera Helen Mirren

torstai 21. huhtikuuta 2011

Höyhenenkevyttä, rauhallista pääsiäistä...

toivottelee hän. Ja pahoittelee, ettei ole ehtinyt juuri kommentoimaan toisten blogeja ja omaakin pienellä viiveellä.  Minulle on tullut pesänrakennusvietti ja puutarhavimma ja kaiken keskellä pitäisi alkaa rauhoittua ja laskeutua tulevaan koitokseen. Siksi täällä välillä voi olla vähän hiljaista.

Mutta olen kyllä paikalla, vaikka olisinkin hiljaa.

Pääsiäisenä aion ottaa rauhallisesti ja  nautiskella hyvästä kirjallisuudesta, joten enköhän palaa vielä pyhien kuluessa asiaan traktoreiden kera :)

Sitä ennen, jokaiselle teistä, aurinkoa pääsiäisaikaan!

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin





Marko Kilpi on Finlandia-ehdokkuudestaan saakka kuulunut kirjailijoihin, joiden tuotantoon haluan tutustua. Luokittelen kuopiolaisen vanhemman konstaapelin "oman kylän pojiksi" ja olen silloin tällöin tuntenut pientä savolaista ylpeyttä törmätessäni häneen kaupungilla virkatehtävissä (en siis ole ollut asiakkaana!). Kuinka monessa muussa kaupungissa kadulla partioi melkein Finlandialla palkittu kirjailija, häh??! :D Hidasteen tuotantoon tutustumiselle on kuitenkin aiheuttanut kirjailijan valtava suosio kotikirjastossani. Ja olen niin epäsystemaattinen lukija, että jos joudun jonottamaan kuukausikaupalla, jää asia sikseen. Siksipä tartuin suoraan uutuuteen, Kilven kolmanteen rikosromaaniin, Eläviin kuolleisiin. Pontta päätökselleni antoi sekin, että mielestäni kirjan ja kirjailijan hyvyyttä on oivallista mitata sillä, voiko kirjasarjaa lukea myös epäjärjestyksessä.


Pitkähkön alkujaarituksen myötä itse asiaan. Kirjan päähenkilö on edellisten osien tapaan poliisi Olli Repo. Järkyttävien alkutapahtumien jälkeen Repo siirtyy partiointitehtävistä väliaikaisesti vaativien rikosten osastolle huumepoliisiin. Repo saa parikseen yksinäisen suden Eliaksen (on sanottava, että vastentahtoinen partneri ei ehkä ole erityisen omaperäinen henkilöratkaisu) ja päätyy selvittelemään ihmeellistä rikosvyyhteä, jossa niin rikolliset kuin huumeetkin tuntuvat lipeävän poliisien käsistä jättäen jälkeensä vain ruumiita. Samanaikaisesti Elias yrittää selvitellä monimutkaisia tunteitaan Pikeen, entiseen huumekuningattareen, joka äitiyden myötä yrittää muuttaa elämänsä suuntaa ja päästä eroon huumehöyryisistä piireistä.

Olen aina pitänyt rikosromaaneista, mutta monet eivät pidä. Usein syyksi sanotaan, että dekkarimaailma on kylmä, kova, tunteeton ja raaka. Itsekään en lämpene machomaisille väkivaltapläjäyksille. Sellaisiin verrattuna Marko Kilpi kirjoittaa ihmisten ja enkelien kielellä, eikä jätä ketään kylmäksi. Tarinan päähuomio ei keskity johtolankojen etsimiseen ja rikoksen selvittelyyn, vaan ihmisiin tapahtumien tapana. Niin poliisit, narkkarit kuin "tavalliset ihmiset" suljettujen oviensa takana ovat ennen kaikkea tuntevia ja kokevia ihmisiä iloineen ja suruineen. Jokainen Kilven henkilöistä on jollakin tapaa rikki, toisaalta jokaisesta henkilöstä Kilpi onnistuu kaivamaan esille myös jotakin hyvää, tai ainakin inhimillistä. Ihmiset eivät toimi syyttä, vaan jokaisella on taustansa: polku, jota pitkin on tultu tienristeykseen. Enemmän kuin perinteinen rikosromaani, Elävien kirjoihin onkin tutkielma ihmisyydestä ja yhteiskunnastamme, sellaisesta maailmasta, jossa poliisit ja narkkari elävät, mutta jolta suuren yleisön on helppo sulkea silmänsä.

Vaikka Repo kärsii kirjassa eksistentiaalisesta kriisistä, en osannut samaistua siihen kovin hyvin. Tämä johtui varmastikin siitä, etten ole lukenut kahta aikaisempaa kirjaa ja tunne Revon taustoja. Mutta muuten tarina kesti hyvin kokematontakin lukijaa. Jos Repo jäi vähän etäiseksi, iski Piken ja Aleksin rimpuilu kohti parempaa elämää sitäkin kovemmin sieluuni. Äidinrakkaus, epätoivo, huoli, voimattomuus ja pelko lapsen menettämisestä olivat melkein liikaa kestettäväksi tälle viimeisillään olevalle äidille. Kotisivuillaan Kilpi kertoo kirjan saaneen alkusysäyksen kalterien takana olevan äidin ja lapsen kuvasta. On helppo kuvitella, että kirjailija itse on elänyt tarinaa kirjoittaessaan Piken tunteita läpi vähintään yhtä voimakkaasti, mitä itse tein.

Summa summarum: tämä ei ole hyvän mielen kirja, mutta jättää silti lämpimän olon. Kilpi raottaa tarinassaan sen maailman ovea, jonka mielellään pitäisi suljettuna, mutta jonka olemassaoloa ei voi kieltää. Kirja kertoo pahuudesta, mutta ei välttämättä hyvistä ja pahoista ihmisistä, enemmänkin uhreista. Pahoja asioita tapahtuu, mutta kuten kirjan nimikin lupaa, joillakin on voimaa jäädä elävien kirjoihinkin. Sen takia uskallan suositella tätä myös niille, jotka normaalisti jättävät dekkarit väliin. Tässäkin kirjassa poliisilla on musta nahkatakki, mutta toisaalta myös sukat, joissa lukee 'isi'. Uskallan luvata suuria tunteita.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Katja Turkissa ja pohdintaa nuortenkirjallisuudesta

Takaisin sivilisaatiossa ja mikä tärkeintä blogistaniassa! Vietimme poikaseni kanssa pari päivää maalla, jossa sain keskittyä mahan kasvattamiseen ja lepäilyyn, onneksi myös lukemiseen!

Valkoinen kirahvi kirjoitti niin sydämeen käyvästi lasten- ja nuortenkirjallisuuden kohtalosta, että päätin lukea ihan ensimmäiseksi kirjan omasta nuoruudestani. Samalla aloin miettiä nuortenkirjallisuuden kohtaloa laajemminkin: lastenkirjoista ja niiden tasosta ovat kiinnostuneet pikkulasten vanhemmat ja kirjoja luetaan yleensä yhdessä. Mutta miten käy nuorten kirjoille? Kuinka hyvin teini-ikäisten vanhemmat ovat perillä nykynuortenkirjallisuudesta? Tuskinpa kovinkaan moni lukee nuorten kirjoja ihan vain ollakseen perillä siitä, mitä oma murkku lukee tai osatakseen antaa lukuvinkkejä?  Minulle heräsi hirveä huoli siitä, että nuorille kirjoitetaan pelkkää kuraa, koska nuoret eivät osaa vaatia ja vanhempia ei kiinnosta. Jospa nuoria ei kiinnosta lukeminen sen takia, ettei heille tarkoitettu kirjallisuus ole riittävän laadukasta? Kertokaa nyt joku, miten asiat oikeasti oikeasti ovat, sillä itse en ole juuri nuortenkirjallisuuteen perehtynyt sen jälkeen kun se aika itseltä meni ohi.

Jotakin olen sentään tehnyt nuorten kirjojen hyväksi. Olen muutaman vuoden ajan ostellut kirjastojen poistomyynneistä niitä itselle rakkaita kirjoja siinä toivossa, että joku tulevasta sukupolvesta viihtyisi niiden parissa yhtä hyvin kuin minä. Viimeisin löytöni, Katja Turkissa, osui silmiini lähikirjastosta 20 sentillä.



Katja on norjalaisen Ellinor Rafaelsenin vähän kypsempi versio Neiti Etsivästä. Tai näin kuvittelisin sillä perusteella, mitä Neiti Etsivistä muistan, viimeimmästä lukukerrasta on vierähtänyt jokunen tovi! Ainakin luin itse Katja-kirjoja yläasteella ja tämän uuden, aikuisiän lukukokemuksen perusteella en sarjaa ihan pikkutytöille suosittelisi.

Katja on nokkela ja älykäs norjalainen tyttö, jolla on tapana sekaantua mitä erikoisempiin ja lopulta vaarallisiin tilanteisiin. Okei, lähtökohta ei ole kovinkaan omaperäinen. Sen sijaan omaperäisempää on se, että Katjat ovat oikeasti fiksuja kirjoja, esimerkiksi valtaosa siitä, mitä tiedän kurdien asemasta Turkissa, pohjautuu nimenomaan nuoruuteni Katja Turkissa-lukukokemukseen. Kirjat siis käsittelevät aitoja yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia, eivätkä ole etsivämäisiä "kuka vei rouva Johnsonin helmikaulakorun"- kertomuksia. Tässä, jo sarjan loppupäähän sijoittuvassa tarinassa kurdit kidnappaavat Katjan neuvotellakseen turkkilaisten kanssa johtajansa vapauttamisesta. Luonnollisesti asiapitoisen juonen ja jännityksen lisäksi kirjosisa on sitä, mitä nuori tyttö tarvitsee, eli romantiikkaa ja ystävyys- sekä perhekiemuroita. Katjalla on unelmapoikaystävä Aslak, mutta tässä kirjassa hänellä on myös vähän säpinää Sasha-nimisen kurdin kanssa.

Tietenkään kirja ei ollut niin elämyksellinen lukukokemus kuin nuorena. Tarinassa on paljon yksioikoisuutta ja naivismia, mutta ripaus sellaista kai nuortenkirjoissa sallitaan. Oikeastaan olen aika ylpeä, että olen teininä lukenut näin tiedostavia ja sivistäviä kirjoja (ilmankos minusta näin älykäs tulikin :D)!

Onko kenelläkään muulla ollut Katja-nuoruutta?

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Tärkeitä tiedotteita: Atena Kustannuksen terveiset, Viikon keskustelija-palkinnon saaja ja yleistä elämästä kirjallisuusopintojen jälkeen


Aika pitkä otsikko. Toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti. Tänään on sitten se tenttipäivä. Olen paahtanut koko viime viikon Suomen kirjallisuushistoriaa enemmän tai vähemmän intensiivisesti, mutta ainakin olen sitä kurkkua myöten täynnä. Mitään muuta en sitten ole ehtinytkään lukea (vähän huonosti myös teidän blogejanne, anteeksi!), mutta korjaan vahingon huomisesta alkaen. Sitä ennen joitakin tärkeitä tiedotteita:

1. Muutama viikko sitten kyselin MAAKUNTABLOGGAAJIEN perään. Asia ei ole ollut unohduksissa, vaikka olen ollut hiljainen sen osalta. Kuten kommenteista huomasitte, asumme hyvin kiitettävästi ympäri Suomen, mikä on tietysti hyvä ja rikastuttava asia, mutta tapaamisten kannalta hieman hankalampi. Puhtaasti maantieteellistä keskipistettä etsien ja toisaalta ihmisten sukulais- ym. yökyläpaikkojen perusteella tulin siihen tulokseen, että suurimmat mahdollisuudet useamman bloggarin kohtaamiseen voisivat olla täällä keskisessä Suomessa. Asia on edennyt sen verran, että kävin jututtamassa kirjamessuilla jyväskyläläisen Atena Kustannuksen edustajia ja he kiinnostuivat yhteistyöstä ylipäänsä sekä myös mahdollisen tapaamisen järjestämisestä. Yhteistyömuodot kirjabloggaajien kanssa ovat siis heidän osaltaan työn ja suunnittelun alla. Odotellessamme, mitä Atena Kustannus meille keksii, voivat halukkaat ilmoittautua lehdistötiedotteen saajiksi täällä. Olettaisin, että samaa kautta tapahtuu tiedottaminen myös muusta kirjabloggareita kiinnostavasta toiminnasta. 

2. Sitten viime viikkoiseen keskusteluun. Jälleen kerran keskustelu kävi vilkkaana ja äärimmäisen korkeatasoisena. Yhteistuumin tulimme siihen tulokseen, että kaikenikäiselle kirjallisuudelle on sijansa blogeissa ja erilaisuus ja persoonallisuus nähtiin rikkautena. Hyvähyvä! Monet nostivat esille huolen keskivanhasta kirjallisuudesta: siis muutamasta vuodesta muutamaan vuosikymmeneen ikäisistä kirjoista, jotka eivät ole saaneet klassikkoasemaa. Sellaista kirjallisuutta uhkaa katoaminen unhoituksen alhoon. Itseäni tämä retrokirjallisuuden kova kohtalo kosketti syvästi ja aionkin ottaa siihen liittyen itselleni toukokuuksi  pienen projektin.

Tämän tiimoilta palkitsen tällä kertaa kommentistaan Jorin, joka kirjoitti mm. näin:


"En näe mitään syytä olettaa että vaikkapa 20 vuotta sitten ei olisi tullut yhtä paljon kiinnostavia uutuuksia kuin tänä vuonna, mutta vain uutuuksista kerrotaan. Voisikin olla kiinnostavaa lähteä pienelle aikamatkalle. Valitsisi sattumanvaraisesti jonkun vuoden ja lukisi nipun silloin julkaistuja kirjoja." 

Jorille lähtee ei ihan retroa, mutta kuitenkin muutaman vuoden vanha Antti Tuurin Suuri asejuna Pietarista -pokkari. Se on junamatkalle ostettu ja sen aikana kertaalleen luettu (pyrin kai autenttiseen tunnelmaan?), joten ihan kelpo kunnossa siis! Onnea ja kiitos kommentista, Jori! Suuret kiitokset myös muille keskusteluun osallistuneille hienoista kommenteistanne, tulen ottamaan tällaisen keskustelupalkinnon tavaksi myös tulevaisuudessa!




3. Amma aikoo siis lähteä toukokuussa pienelle aikamatkalle: minne, kerron tarkemmin myöhemmin. Pysykää kuulolla, sillä tulen haastamaan muutkin mukaan! Sitä ennen aion kuitenkin rentoutua ja seikkailla ihan muuten vaan kirjallisuuden maailmassa milloin mitäkin lukien. Huhtikuussa täällä voi siis törmätä oikeastaan ihan mihin vaan... jännittävää, eikö?

Mukavaa alkanutta viikkoa (sanoo hän ja teroittelee kyniä tenttiä varten)!

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Laulu tulipunaisesta kukasta

Tämä on nyt sitten vihoviimeinen kotimaisen kirjallisuuden klassikkopostaus. Opiskelujen tiimoilta nimittäin. Toisille se on varmasti helpotus, toisille ei, itselle kyllä ehdottomasti enemmän ensimmäistä ;)

Kehitystäkin on selvästi tapahtunut. Aloitin Johannes Linnankosken Laulun tulipunaisesta kukasta pari vuotta sitten, mutta se jäi kesken. Muistelen, että juoni toisti itseään liikaa ja lyyrinen kielikin alkoi ensi-ihastuksen jälkeen ottaa päähän. En sitten odotellut mitään kovin kummoista lukuelämystä tästä viimeisestä tenttikirjastani, mutta yllätyin lopulta positiivisesti.


Tällä kertaa kirjaa oli helppo ja sanoisinko jopa, miellyttävää lukea. Tarina oli monella tapaa kiehtova ja omalaatuinen. Kaikista eniten pidin täyteläisestä ja värikylläisestä kielestä, mistä ei tiheää tunnetta puuttunut.

Laulu tulipunaisesta kukasta kertoo suomalaisen muunnelman perinteisestä Don Juan-tarinasta. Päähenkilö Olavi kiertää tukkilaisena pitkin maita ja mantuja ja kellistelee talojen tyttäriä ja piikatyttöjä kylässä jos toisessakin. Päähuomio on nimenomaan Olavissa: sitä korostaa sekin, etteivät tytöt (sitä yhtä ja merkityksellistä lukuun ottamatta) tarvitse edes oikeita nimiä, vaan tulevat runollisesti kutsutuksi Annansilmäksi, Pihlajantertuksi ja niin edelleen.

Olavi on henkilönä uskomattoman kiehtova ja raivostuttava. Olen aina silloin tällöin valitellut täällä blogissa, etteivät miehet kertakaikkiaan ymmärrä naisia. Nyt voin kerrankin sanoa toisin päin. Voisin ja haluaisin analysoida Olavia tuntikausia, mutten tosiaankaan saisi hänestä sen kummempaa otetta. En oikein ymmärtänyt, onko Olavi paatunut naistenmies vaiko tunteidensa vallassa heiluva haihattelija, joka vilpittömästi uskoo jokaisella kerralla löytäneensä Sen Oikean. Itsekäs ja hemmoteltu hän ainakin on. Naiset ovat olemassa hänen tarpeidensa tyydyttämistä varten: jos nainen käyttäytyy epätoivottavalla tavalla, iso mies kiukuttelee kuin uhmaikäinen. Jostakin mystisestä syystä hän kuitenkin onnistuu saamaan naisen kuin naisen lakoamaan edessään.

Olen erottavinani tarinassa 1900-luvun alun kaksinaismoralistisen sukupuolikulttuurin kritiikkiä. Vaikka siveyskoodisto on miehillä armahtavampi, haluaa Linnankoski varoittaa siitä, että rietastelu jättää jälkensä kaksilahkeisiinkin. Niinpä Olavikin saa opetuksen, joutuu ottamaan itseään niskasta kiinni ja oppii elämään menneisyytensä haamujen kanssa.

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Käytännön blogifilosofiaa 7: Jotain uutta, jotain vanhaa...?


On uuden keskustelun aika! Tällä kertaa kyse ei ole pelkästään blogifilosofiasta vaan myös itse kunkin lukufilosofiasta, joten toivottavasti keskusteluun pääsevät entistä paremmin mukaan myös "blogittomat" lukijat.

Tämän kertainen kysymys on:

Luetko enemmän uutta vain vanhaa kirjallisuutta ja miksi? Mikä tekee uudesta tai vanhasta kirjallisuudesta mielenkiintoista? Voivatko ne antaa lukijalle erilaisia asioita?

Kun itse astuin reilu vuosi sitten blogimaailmaan, minut yllätti se, että monet kirjablogit keskittyvät enimmäkseen uutuuskirjoihin. Olen itse ollut aina aika laiska lukemaan uutuuskirjallisuutta. Okei, viime aikoina olen opintojen vuoksi viihtynyt todella vanhoissa ympyröissä, mutta myös vapaa-ajalla olen suosinut klassikoita ja ylipäänsä jo vähän iäkkäämpää vuosikertaa. Keksin siihen ainakin kolme eri syytä:

Yksi syy on  se, että kirjallisessa sivistyksessäni on järkyttäviä aukkoja. Luin lapsena ja nuorena paljon, mutta lukioaikoina lukeminen jäi muun elämän varjoon. Yliopistossa taas opiskelin niin tehokkaasti, ettei vapaa-ajan lukemiseen jäänyt juuri energiaa. Vasta valmistumisen myötä löysin lukemisen uudelleen. Ja siitä syystä en ole lukenut kovinkaan paljon "aikuisten kirjoja", joten kiinnikurottavaa riittää.

Toiseksi olen lukijana, ja ehkä vähän muutenkin, haahuilija. En siis tippaakaan järjestelmällinen. Minulla ei normaalisti ole lukulistoja (tenttilistat ja viimevuotinen aakkoshaaste olivat asia erikseen). Käsitykseni nautinnollisesta lukemisesta on se, että saan vaellella rauhassa kirjaston hyllyjen välissä ja kasata itselleni sylillisen herätelainauksia. Haluan seikkailla kirjojen maailmassa.

Voihan sitä seikkailla uutuuskirjojenkin maailmassa. Mutta kolmantena on pragmaattinen syy. Ja tämä voi olla vähän provosoivakin: olen ajatellut niin, että jos lukee uutuuksia, tulee väistämättä lukeneeksi aika paljon kökköä. Kun antaa ajan kulua, lukee erinomaisia arvioita toisista kirjablogeista ja katsoo kuinka kirjat kestävät aikaansa, voi ikään kuin noukkia rusinat pullasta! Nerokasta, eikö?!? (Kaikki kirjailijat ovat varmaan tästä todella innoissaan...)

Täytyy vielä sanoa, että blogiharrastuksen myötä olen innostunut myös uutuuskirjoista ja siitä kiitos kuuluu kyllä kanssabloggaajille. Kiitos siis mahtavista vinkeistä! Kuitenkin pidän itse siitä, että blogeissa käsitellään erilaista kirjallisuutta, sillä onhan se hivenen tylsää, jos samalla viikolla ilmestyy samasta kirjasta kymmenen eri arvioita eri blogeissa. Toisaalta olen omia kävijätilastoja seuratessani huomannut, että uutuuskirjat houkuttelevat selvästi enemmän vierailijoita kuin vanhat. Silti aion itsepintaisesti jatkaa omalla haahuilijalinjallani.


Mutta mitä mieltä Sinä olet, onko kirjablogeissa tilaa ja tarvetta vanhemmalle kirjallisuudelle? Sana on vapaa!


Koska olen viime kuukausina ollut niin vaikuttunut blogikeskustelukommenttienne korkealaatuisuudesta, haluan antaa jotakin arvostukseni ja kiitollisuuteni merkiksi. Siispä tulen palkitsemaan mielestäni parhaan kommentin yllätyskirjapalkinnolla. Ilmoitan palkinnon saajan viikon päästä, 11.4. Perustelut tulevat olemaan luonnollisesti täysin subjektiiviset ja epäreilut, joten pankaahan parastanne! :)

Pssst! Klassikkojen ja vanhemman kirjallisuuden kiinnostavuutta on käsitellyt myös Reeta Karoliina omassa blogissaan!

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Hellaakoski ja huhtikuu

"Ei ankeampaa tuttavaa kuin hajoava huhtikuu. Kun siihen silmä kajoaa, se riisuutuu ja hajoaa. Se, kaiken-paljastuksen kuu, se häpeäänsä sairastaa. Ei ankeampaa tuttavaa kuin sielunsairas huhtikuu."
 - Aaro Hellaakoski, Huhtikuu -

Ei täällä nyt sentään näin ankeissa tunnelmissa olla! Päinvastoin, ihan mahtavaa, kun on huhtikuu ja kevät alkaa pikku hiljaa päästä voitolle täällä Savon perukoillakin. Ja kävin Jyväskylässä kirjamessuillakin! Mieli on siis erittäin valoisa, toivottavasti teilläkin!

Huhtikuuksi olen valinnut teille seuraavia lukuehdotuksia (linkit sivupalkissa oikealla):
1) ensinnäkin Royal Families of the World -kuvateos: tietenkin loppukuun kuninkaallisiin häihin valmistautuessa.
2) TAAS Umberto Econ Ruusun nimi. Ei tämä nyt niin hyvä kirja ole, että siksi tyrkyttäisin sitä teille joka toinen kuukausi. Tämä vain tuntui juuri sopivalta valinnalta pääsiäiskirjaksi.
3) Jos taas et halua viettää pääsiäistä keskiaikaisessa luostarissa, sukella kaikin mokomin New Yorkin muotimaailmaan Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan kanssa.

Ensi viikolla luvassa on suomalaisen klassikkosarjani päätös, Laulu tulipunaisesta kukasta ja SEURAAVA BLOGIKESKUSTELU, joten venytelkää jo kymmensormijärjestelmänne valmiiksi loisteliaiden kommenttien kirjoittamista varten!

Se yleisistä asioista, paneudutaan sitten lyhyesti runouteen. Yleensähän kaikki runoarvioni ovat tiivistettynä tällaisia "Apua-en-tykkää-runoista-ja-tästä-en-ymmärtänyt-yhtään-mitään-booooringg...", joten tällä kertaa olen todella iloinen saadessani kertoa, että pidin Aaro Hellaakosken Jääpeili -kokoelmasta ihan vilpittömästi. Se ei ollut tosin kovin suuri yllätys, sillä sen verran olen Hellaakoskeen tutustunut aiemminkin, että osasin odottaa positiivista kokemusta. Ehkä minä olen sitten modernin runouden ystävä, kuka tietää.

Jääpeili on Hellaakosken ensimmäisen kauden päättävä pääteos vuodelta 1928. Sen jälkeen Hellaakoski tunsi antaneensa runoudelle kaikkensa. Vasta toinen maailmansota sai Hellaakosken  palaamaan runouteen uudelleen. Jääpeili sisältää mystisiä ja tunnelmallisia luontokuvia, herkkiä tunteenilmaisuja, satiirista yhteiskuntakritiikkiä, filosofointia ja paljon muuta. Siitä huolimatta kokonaisuus tuntuu yhtenäiseltä.

Pidin Jääpeilistä eritoten kahden seikan vuoksi:

Hellaakosken visuaaliset kokeilut ovat hauskoja. Hellaakoski käyttää erilaisia fontteja (tai kirjasimia, mikä lienee ajanmukaisempi ilmaus) ja onpa mukana pari kuvarunoakin.

Vielä enemmän pidän Hellaakosken ilmaisusta, mikä on karua ja rehellistä. Olen puritanisti, mitä tulee kuvalliseen tai tunteiden ilmaisuun. Liika lyyrisyys alkaa ahdistaa. Siksipä Hellaakosken riisuttu kieli puhuttelee minua. Erityisen hyvin se näkyy niissä runoissa, mitkä käsittelevät kumppaniin ja vastasyntyneeseen lapseen kohdistuvia tunteita. Minusta ne ovat nimenomaan suomalaisen miehen tuntemuksia. Rehellisiä, tosia, muttei yltiötunteellisia.

Kaiken lisäksi runoja lukiessa tulee sellainen fiilis, että runoilijalla on ollut hauskaa niitä kirjoittaessa. Hän on ollut kokeellinen ja halunnut leikitellä niin kielen kuin runon muodon kanssa. Luomisen ja elämisen tuskaa tihkuvia runokokoelmia on olemassa ihan riittävästi, voihan runous olla valoisaa ja hauskaakin!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...