Kuolleet sielut eivät herää henkiin

Nikolai Gogolinin Kuolleet sielut on ollut jo jonkin aikaa lukulistani kärjessä. Kyseessä on Venäjän komedian armoitettu mestari, jonka viitan poimuista Dostojevski on tunnustautunut olevansa lähtöisin. Odotukseni olivat siis korkealla kirjaan tarttuessani.

Olen ensi kertaa lyhyen blogistin urallani siinä kiusallisessa tilanteessa, ettei minulla ole juuri mitään kirjoitettavaa. Erityisen kiusallista tämä on siksi, että kyseessä on yksi maailmankirjallisuuden klassikoista, teos, joka saattoi koko komediakirjallisuuden uusille urille. En väitä vastaan, harmi vain, että minä olen päässyt tutustumaan joihinkin Gogolinin viitan tomuhiukkasiin jo aiemmin, enkä kai siksi osaa antaa teokselle sen ansaitsemaa edelläkävijän arvoa.

Tarinan lähtökohta on toiveita herättävä. Kirjan päähenkilö, Tshitshikov, kiertelee pitkin Venäjän maaseutua ostelemassa tilanomistajilta kuolleitten maaorjien sieluja. Niin, siinäpä se juoni sitten olikin.

Luulen ymmärtäväni Goglinin tarkoituksen. Kuolleet sielut on matkakertomus ja se sukeltaa suoraan ja sangen ansiokkaasti Venäjänmaan ja sen kansalaisten sielujen syvyyteen. Gogol kertoo meille lempeän ironian ryydittämänä, millainen on venäläinen mies, nainen, virkamies, talonpoika tai palvelija. Tshitshikov on kahden palvelijansa ja vaunujansa vetävän troikan kanssa koko Venäjä pienoiskoossa, kuten eittämättä komea loppukohtaus paljastaa. Gogolinin kunnianhimoisena tavoitteena oli luoda eeppinen trilogia, joka olisi esitellyt Venäjän menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Toisen osan Gogol poltti, kolmas jäi ajatuksen asteelle. Mielikuvitustani jää askarruttamaan, olisivatko Gogolinin vaunut päässeet vauhtiin seuraavissa osissa.

Kirjan suljettuani päällimmäiseksi jää tunne menetetystä mahdollisuudesta. Lähtökohta kuolleita maaorjia ostavasta miehestä on niin herkullinen, että sen ympärille olisi voinut punoa paljon enemmän aina tiukasta yhteiskuntakritiikistä revittelevään revyyhenkeen asti. Gogolinilla on omat loistokkaat hetkensä, mutta liian useat kymmenet sivut lukija saa pidättää haukotustaan.

Erityiskunniamaininta on annettava kielestä. Luin Samuli S:n alkuperäisen suomennoksen vuodelta 1882. Vanhahtava suomen kieli on eläväistä, riemastuttavaa ja sopii Gogolinin taitavaan kielenkäyttöön ja tekstin nerokkaaseen rytmitykseen, josta moni elokuvaohjaaja voisi ottaa oppia.

Kuolleet sielut varmasti ansaitsee paikkansa klassikkona, mutta jotakin puhtia kirjasta jäi uupumaan. Sen sijaan Gogol lunasti syvän ihailuni kynäniekkana, siitä esimerkkinä yksi komeimmista kielikuvista venäläisen metsästäjäherran ajaessa saalistaan "vaikka kuinka nousisi häntä vastaan koko tuiskuileva luminen aro, joka heittelee hopeisia tähtiä hänelle suuhun ja viiksiin ja silmiin ja kulmakarvoihin ja miehen majavannahkaiseen lakkiin."