Amman lukuhetki

KBF: ILOINEN YLLÄTYS VAI PAHA PETTYMYS? Ennakko-odotusten merkitys lukemisessa!

2012-02-28T08:30:00.000+02:00

On aika aloittaa ensimmäinen Käytännön blogifilosofinen keskustelu tälle vuodelle! Tervetuloa mukaan vanhat konkarit ja uudet tuttavuudet!

Viime vuoden puolella metsästimme täydellistä kirjaa tai ainakin siihen tarvittavia ominaisuuksia. Monet mainitsivat tavalla tai toisella yllätyksellisyyden tärkeänä asiana. Hyvä kirja yllättää joko olemuksellaan, tarinalla, kielellä tai ihan vain olemassaolollaan.

Olen kiinnostuksella seurannut Katja Ketun Kätilöstä käytävää blogikeskustelua (kukapa ei olisi?). Ensimmäisen Blogistanian Finlandian voittanut teos on pysynyt esillä aina uusien bloggaajien toimesta. Kunkin lukijan tuntemusten lisäksi on ollut kiintoisaa huomata tietty ilmapiirin muutos kirjaa koskevassa keskustelussa. Syksyllä ensimmäiset kirjaa käsitelleet postaukset olivat useimmiten hullaantuneita, ihastuneita, läkähtyneitä. Pikku hiljaa maineen kasvaessa bloggaajien suhtautuminen alkoi jo ennakolta muuttua pelonsekaisen kunnioittavaksi (itsekin kuulun näihin) ja lopulta esille alkoi tulla myös kriittisiä sävyjä. Kukaan ei ole tainnut kiistää Kätilön ansioita, mutta moni on maininnut, että ei tämä nyt ihan niiiiin hyvä kuitenkaan ole.

Kaikki eivät tietenkään rakastu samaan teokseen, mutta luulenpa, että osansa on myös yllätyksellä, tai sen puutteella. Ainakin itsestäni olen huomannut, että kaikista parhaat kirjakokemukset, ne jotka laittavat elämän sekaisin päiviksi, jopa viikoiksi, jättävät merkkinsä sisuksiin ja pyörivät mielessä unessa ja valveilla, ovat lähes poikkeuksetta niitä, joista en ole osannut odottaa juuri mitään. Ei ole olemassa parempaa tunnetta kuin lukea kirja, jonka on viime hetkellä napannut kirjastosta kiinnostavan ulkonäkönsä tms. seikan takia mukaan ja joka onkin kertakaikkisen lumoava lukuelämys. Mutta kun luet ennakolta hienoksi tietämääsi kirjaa, eikös vain kriittisyyden, ylitulkitsemisen ja omien tuntemusten tarkkailu ala vallata tilaa lukukokemukselta!

Tuntuuko tutulta?

Ilmiö asettaa tietysti kirjablogit, lehtiarviot ja ylipäänsä kirjallisen keskusteluun kiusalliseen valoon. Onko mitään mieltä lukea kirja-arvosteluja, jos ne vievät lukemisesta ilon? Tietenkin on, koska ilman toisten lukukokemuksia suurin osa kirjoista jäisi löytymättä ja lukematta. Minäkin olen ihastunut moneen toisten blogeista bongaamaani kirjaan, koska olen olettanut, ettei se ole minulle, mutta kappas, olihan se kuitenkin.

Ennako-odotukset eivät siis haittaa, jos kirja onnistuu yllättämään kuitenkin, niinkö?

Mitä mieltä olette? Pitääkö kirjan yllättää? Onko olemassa täydellistä lukukokemusta, jos kirjasta tietää jo kaiken, ainakin sen, että se on loistava? Vai pystytkö keskittymään olennaiseen; kirjaan ja unohtamaan kaiken ennakolta olettamasi? Vältätkö joidenkin arvioiden lukemista? Kuinka helposti ennakkokäsitys muodostuu?

Sana on vapaa, antoisaa keskustelua! Kuten perinteisiin kuuluu, paras kommentti palkitaan! Voittajakommentoija saa valita Matias Riikosen ja Antti Leikaksen väliltä!

Antti Leikas: Melominen

2012-02-26T10:03:00.001+02:00

Melominen oli yksi viime vuoden Savonia-palkintoehdokkaista ja kiinnostuin kirjasta oitis. Sattuneesta syystä uupuneen ja univelkaisen perheenisän normipäivä herätti mielenkiinnon lisäksi uteliaisuutta ja myötätuntoa melkoisen määrän.

Tuo uupunut univelkainen on Jaakkola, kohtalaisen merkityksetöntä myyntityötä tekevä viiden lapsen uusioperheen isä. Koska hän mitä ilmeisemmin ei ole nukkunut vuosikausiin kunnolla, on elämä mennyt yhdeksi elon tyrskyissä melomiseksi. Aika matelee kirjassa kymmenen minuutin pätkissä, mutta Jaakkolan pään sisällä ehtii tuona aikana liikkua yhtä sun toista aina dinosaurusten luomisesta ruoanlaiton saloihin - ellei hän sitten nuku silmät auki. Siinä tilassa, ja tämän kaikki kokeneet voivat todeksi todistaa, todellisuuden ja harhan välinen ero hämärtyy. Antti Leikas varoittaakin lukijaa jo alussa: Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia.

Olin ehtinyt kasvattaa mielessäni odotukset niin korkealle, että aluksi olin lukemaani melko pettynyt. Syystä tahi toisesta odotin nopeatempoista hulvatonta tykitystä ja hersyvää komiikkaa. Sen sijaan luin sivun toisensa jälkeen tylsähköjä kuvauksia suomalaisen toimistotyön arjesta ja Jaakkolan sekavia ajatuksenvirta-örpsäyksiä, jotka sinänsä olivat monesti mainioita mutta yhtä usein ainoastaan outoja ja kontekstiltaan epäselviä. Totta puhuen jatkoin kirjan lukemista kahdesta syystä: ensiksikin siksi, että Leikas vaikuttaa niin äärettömän sympaattiselta ihmiseltä ja toisaalta siksi, etten kertakaikkiaan halunnut myöntää tehneeni virhearviota.

Ja kannattihan se tahkoaminen! Pikku hiljaa lämpenin tajunnanvirralle hämärän rajamailla tai sitten Leikas itse lämpeni. Joka tapauksessa aloin viihtyä ja myös tarina alkoi tiivistyä ja saada särmää päivän kääntyessä kunnolla iltapäivän puolelle. Kirjan toisessa osassa eli viimeisen 55 sivun aikana Leikas sitten tarjosi juuri sitä tykitystä, mitä olin koko ajan odottanut, enkä ollut odottanut suotta.

(Kummallista, miten hyvän mielen voikaan saada lukemalla toisten lapsiperheiden uskomattomasta arjesta, mikä on koko lailla samanlaista kuin itselläkin. Toisten perheellisten lisäksi suosittelisin kirjaa myös niille, joiden työyhteisössä on Jaakkolan kaltainen huonosti hereillä pysyvä perheenisä tai -äiti. Kirjan välittämä kuva on toki karikatyyri, mutta vain hiuksenhienosti. Joissakin tapauksessa iltapuuhia lainehtivine kylpyhuoneineen ja sinisine oksennuksineen voisi käyttää myös ehkäisymateriaalina.)

Huomaatteko, minäkin alan jo Jaakkolan tavoin harhailla kesken jutun.

Kirjan toisessa osassa tapahtuu selvä rytminvaihdos, mutta se sopii erinomaisesti Jaakkolan arkeen, jossa työpäivä on ainoa aika vuorokaudesta, jolloin hänellä on edes jonkinlaisia mahdollisuuksia nukkua vähän.

Vaikka Melominen käsittelee varsin arkisia ja inhorealistisiakin aiheita, tekee Leikas lopussa silmänkääntötempun ja lukija huomaa seisovansa peilitalossa. Mikä on totta ja mikä unta, kuka uneksii: Jaakkola, Leikas vai lukija?

Antti Leikas: Melominen
Siltala 2011.
190s.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

2012-02-23T08:00:00.000+02:00

Olen nyt aivan hurahtanut Antti Tuuriin. Ihan kuin olisi löytänyt vanhan heilan uudelleen ;)

Kylmien kyytimies jatkaa Jussi Ketolan tarinaa. Eletään kamalaa vuotta 1918. Jussi on palannut Suomeen Kauhavalle, hankkinut talon, vaimon ja kolme lasta sekä tuonut mukanaan amerikansosialismin ja teosofian aatetta. Kauhavan työväenyhdistys on päättänyt olla tarttumatta aseisiin. Se ei kuitenkaan säästä Jussia sodalta, vaan hänet pakotetaan Kauhavan rautatieasemalla junan kyytiin hevosensa Proklin kanssa. Kirjan nimi kertoo, millaisissa töissä Jussi ja Prokli valkoista armeijaa palvelevat.

Kylmien kyytimies on hieno sotakuvaus, elämää suurempi. Pidän Tuurin kielessä sen tyyneydestä ja toteavuudesta. Kamalia asioita ei tarvitse erityisesti korostaa, päivitellä tai kauhistella. Pelolla, inholla tai surulla ei tarvitse mässäillä. Nykyään tuntuu, että monilla on tarve erityisesti korostaa sodan kammottavuutta, ihan kuin se ei olisi itsestään selvää (tai ehkä se sitten kaikille ei ole). Tuuri sen sijaan saattaa todeta jotakin ruumiiden hajusta tai Jussin mieltä piinaavasta "mustasta ja raskaasta", mutta ei tee siitä sen suurempaa numeroa. Lukija kyllä osaa tehdä rivien välistä omat johtopäätöksensä siitä, millaista sota on. Melko hyvin kirjailijan viesti tulee perille jo kirjan alkusivuilla yli-innokasta varavääpeli Rantasta kuvatessa: "En alkanut varavääpelin kanssa aatteista puhua, se ei aatteiden mieheltä näyttänyt."

Vuoden 1918 tapahtumat ovat jättäneet pitkän ja meidänkin päiviimme ulottuvan varjon suomalaisten ylle. Kylmien kyytimiestä lukiessa ei tarvitse ihmetellä miksi. Molemminpuolinen viha ja raakuus sai uskomattomat mittasuhteet. Lukiessa vahvistuu myös ajatus, että kaikista innokkaimmat maan "puhdistajat" (molemmin puolin) eivät tainneet olla niitä, joilla aate olisi ollut vahvimpana vaikuttimena.

Kirja keskittyy Tampereen valtaustaisteluihin. Kalevankankaasta käyty taisteluhan oli siihen astisen Pohjoismaiden historian suurin. Jussi Ketolan mukana lukija joutuu näkemään sodan seuraukset: vainajien röykkiöt, orvot lapset, teloituksesta jääneet veriläiskät kiviseinässä, kolmejalkaiset koirat. Ja vihan, joka ei sammu, vaikka kuinka tappaisi ja kostaisi.

Tuurille uskolliseen tapaan Jussi Ketola ei höntyile, eikä valitse puolia enemmän kuin on pakko. Pasifistiksi hän on melkoinen järkirealisti. Jussin ja Proklin hellä suhde on koskettavaa luettavaa ja muistuttaa siitä, kuinka eläimetkin ovat kantaneet oman raskaan osansa sotahistoriassa. Jonkinlaisena ylistyksenäkin suomenhevoselle kirjaa voi pitää.

Kuten todettua, olen nyt niin innoissani, että jatkoa Jussi Ketolan vaiheisiin seuraa, jahka kirjastoon kiireiltäni ehdin.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies
Otava 2007.
278s.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

2012-02-20T09:43:00.002+02:00

Hetken Joni tuijottaa taulua ja sitten se moukka jo viittaa. Jonin käsi sojottaa kohti kattoa joka tunnin alusta tunnin loppuun kuin viagralla huumattu kyrpä. Joni ei ole niin kuin muut. Se on hereillä ja se tietää liikaa. Minun käsittääkseni, Joni aina maiskutellen aloittaa pätemisensä.
Helvettiäkö minä muistan jokaisen detaljin! Eipä edes tarvitse, kun Joni muistaa. Eikä kiinnosta. Ei tämä ole kutsumus- vaan palkkatyötä.

Nuori esikoiskirjailija Matias Riikonen voitti minut puolelleen sivulla 34 kuvatessaan synkän historianopettajan yksinpuhelua mielessään. Se osui ja upposi, vaikka en kyllä muista koskaan noin leipiintynyt olleeni.

Nelisiipinen lokki sisältää koko joukon lyhyitä kertomuksia, jotka tapahtuvat vuorokauden aikana tavallisen harmaan koulun lähellä ja ympäristössä, lokkiparven liidellessä koulurakennuksen yllä. Riikonen marssittaa lukijan eteen vähän vinksahtaneita tilanteita: sadistisen liikunnanopettajan, pakkomielteisesti hiihtävän Läskimooseksen, tuulen mukana leijailevan pumpattavan Barbaran, kaivinkoneella vilkuttavan työmiehen ja niin edelleen. Jokainen henkilö tuntuu olevan jotenkin eksyksissä itsensä tai elämänsä kanssa.

Jori kirjoitti viime viikolla kaksijakoisista tunnelmistaan kirjan suhteen. Itselläni jäi vähän sama fiilis. Riikonen kirjoittaa samantyyppisesti kuin minä itse tykkään kirjoittaa. Toisaalta taas lukijana en välttämättä ole tällaisten kertomuskokoelmien suurin fani. Vaikka historianopettajan mustanpuhuvat tunnelmat saivat minut myönteiselle kannalle jo kirjan alkupuolella, parani teos mielestäni loppua kohti. Ote muuttui intensiivisemmäksi, eikä tunnelma päässyt lässähtämään tarinoiden välillä. Ja toisaalta, niin hauskoja kuin osa alkupuolen koulun henkilökuntaa tai oppilaita käsittelevistä tarinoista olikin, eivät ne tuoneet kovinkaan paljon uutta koulumaailman kirjalliseen kuvastoon. Sen sijaan loppupuolella oli jo joitakin tuoreenmakuisia oivalluksia.

Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut kirjaan lisää dynaamisuutta ja kenties selkeämpää kehystarinaa tai muuta pikkukertomuksia yhdistävää elementtiä. Toisaalta Riikosen teksti on sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, sisältää hauskoja ja koskettaviakin oivalluksia ja mainioita tuokiokuvia. Ja vaikka tarinat olivat hyvin erilaisia, olivat ne sillä tavalla linjassa keskenään, että kirjasta jäi mielensopukoihin elämään oma erityinen tunnelmansa.

Ei aivan napakymppi, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen esikoiskirja kyseessä.

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki
Gummerus 2012.
156s.

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

2012-02-18T08:00:00.000+02:00

Antti Tuuri on yksi lempikirjailijoistani, mutta huomasin jokin aika sitten, etten ole lukenut häneltä mitään vuosikausiin. Mukaan kirjastosta valikoitui Taivaanraapijat, joka osoittautui Äitini suku -sarjan viidenneksi osaksi. Minulla on huono tapa lukea kirjasarjoja epäjärjestyksessä, mutta onnekseni Tuurin kohdalla "itsenäinen jatko-osa" todellakin tarkoittaa sitä, eli Jussi Ketolaan tutustuminen lennossa ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.

Se johtunee siitä, että Tuurin kirjat yleensäkin alkavat jostain satunnaisesta hetkestä, sen enempää lukijaa valmistelematta. Elämä virtaa tyynesti lukijan silmien ohi rivi riviltä, välillä hätkähdyttäen, välillä hymähdyttäen ja sitten- niin, sitten kirja loppuu. Antti Tuuri on varmasti kirjailijana juuri sellainen, että hänestä joko pitää tai sitten ei pidä. Ja minä pidän ihan mahdottomasti.

Tosin on sanottava vielä sekin, että Tuurin päähenkilöt ovat usein melko samanlaisia: rauhallisia, vakaita, itsenäisiä miehiä, jotka eivät ole tyhjännaurajia tai hätähousuja, mutta jotka kunniantunnossaan saattavat siitä huolimatta ajatua vaikeuksiin. Nyt kun asiaa pysähdyin ajattelemaan, kyseessä taitaa olla jokin perisuomalainen ihannemiestyyppi (tai sitten vain minun ihannemiestyyppini, kotoa löytyy nimittäin samanmoinen).

Jussi Ketola on lähtenyt 1900-luvun alkupuolella Amerikkaan rikastumaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän pääsee rakentamaan taivaanraapijoita, eli pilvenpiirtäjiä (taivaanraapija, mainio ja kuvaava sana, muuten!) Muistattehan sen kuvan, jossa pilvenpiirtäjien rakentajat viettävät lounastaukoa istuen ja makoillen huimaisevan korkealla kapean rautapalkin päällä? Jussi Ketola kumppaneineen on juuri näitä miehiä. On kiehtovaa lukea pilvenpiirtäjien rakentamisesta: ilman mitään turvavaljaita tai -verkkoja miehet kiipeilevät palkeilla, hurjimpia ovat Ketolan kaltaiset kätserit, jotka ottavat ylösheitettyjä, hehkuvan kuumia niittejä vastaan. Kenellekään ei varmaan ole yllätys, että rakennustyömailla vammautui ja kuoli lukemattomia miehiä. Sitä ei tule ajattelleeksi taivaisiin ulottuvia rakennuksia katsellessa. Taivaanraapijoissakaan ei selvitä aivan ehjin nahoin.

Tuuri kuvaa viime vuosisadan alun siirtolaisten arkielämää, keskinäistä seurustelua, kumppanin etsintää, työväenaatteen, kristinuskon ja teosofian vaikutusta kiinnostavasti. Näitä samoja teemoja Tuuri on käsitellyt myös Pohjanmaa-sarjan Hakalan suvun varhaisia vaiheita kuvatessaan. Yhden kiehtovan elementin tuo fingelska, "suomeksi" lausutut englanninkieliset sanat. Ne tuovat tarinaan aitoutta, mutta kirjailija ei kuitenkaan sorru käyttämään termejä niin paljon, että lukeminen häiriytyisi.

Tällä kertaa, hieman yllättäen, minua ei lumonnut kaikista eniten Tuurin ajatuksenvirtamainen kieli ja vino, salattu huumori, vaan New Yorkin tenho. Mestarin ottein kirjailija kuvaa Hudsonjoelta viuhuvaa tuulta satojen jalkojen korkeuksissa ja salattuja suudelmia katulamppujen väliin jäävillä pimeillä katuosuuksilla.

Tuli ikävä New Yorkiin (jossa en siis ole koskaan ollut).

Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Otava 2005
239s.

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

2012-02-16T00:00:00.000+02:00

Olen tainnut aiemminkin mainita, että kiinnostun heti kirjoista, joilla on oikein pitkä nimi. Kuten Traktorien lyhyt historia ukrainaksi tai Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä. Arvannettekin siis, että kun ensimmäisen kerran kuulin Renate Dorresteinin tästä teoksesta (huh, en jaksa enää kirjoittaa nimeä uudestaan!), tiesin, että se on luettava.

Kirja kertoo vaihdevuosioireiden kanssa kamppailevasta Helenistä, jonka äiti saa aivoinfarktin. Helenin suhde äitiinsä on hyvin kompleksinen, samoin on hänen avioliittonsa laita. Oikeastaan Helenin suhde oman itsensä kanssa se vasta kompleksinen onkin; kaikki rupsahtaa, oma ruumis romahtaa, tuntuu kuin olisi tulossa hulluksi ja tämän kaiken pitäisi vielä olla jonkun 'hienon kolmannen elämänvaiheen' alku! Helen itse määrittelee kirjan aika hyvin: "Olen kuin Bridget Jones edistyneille." Ihan totta. Kolmannen elämänvaiheen Bridget Jones vain ei murehdi mummoalushousuja, tupakkalakkoa tai riudu rakkaudesta. Hänen ongelmalistansa etupäässä on äiti, jonka päässä on inkkari (luitte ihan oikein), lasten seksielämä ja oma kuiva emätin (luitte oikein taas).

Dorrestein kuvaa henkilökohtaista kriisiä ja loppuunpalamista taitavasti ja tarkasti. Kirjailija onnistuu myös pitämään lukijaansa jännityksessä antamalla viitteitä kirjan lopusta. Jääkö kirjasta hyvä vai paha mieli, sitä en paljasta!

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessa vähän harmitti, sillä olen selkeästi liian nuori: ymmärrän kyllä, mikä kirjassa on hauskaa, välillä jopa nauroin. Mutta jos olisin itse Helenin ikäinen, olisin varmasti nauranut syvää, puhdistavaa, kokenutta ja terapeuttista naurua. Nyt naureskelu tuntui välillä jopa rienaukselta, erityisesti kun kuvattiin Helenin äitiä, joka kyllä kaikesta koomisuudesta huolimatta oli todella traaginen hahmo. Ja niin oli varmasti tarkoituskin. Dorrestein onnistui laittamaan lukijan selkä seinää vasten elämän realiteettien kanssa: nimittäin sen, ettei kukaan tässä elämässä nuorene. Vielä pystyn pelastautumaan jonkinlaiseen illuusioon alati jatkuvasta elämästä, mutta kun ehdin Helenin ikään, kirja aukeaa varmaan vielä paljon syvemmin.

Yksi asia kuitenkin hämmensi tai ärsytti ja sai jopa melkein lopettamaan koko kirjan kesken. Eivätkö hollantilaiset lääkärit ihan oikeasti tiedä, että aivoinfarktin yhteydessä on äärimmäisen tärkeää päästä nopeasti hoitoon?! Jos näin on tosiaan, en taida enää uskaltaa matkustaa Ruotsia kauemmaksi...

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa
WSOY 2009
Suomentanut Titia Schuurman
214s.

Jos minä saisin valita ystävänpäivän kunniaksi

2012-02-14T09:29:00.000+02:00


Kuva We heart it

Oikein tunnelmallista ja ihanaisaa ystävänpäivää teille kaikille!

Sain Satulta Jos minä saisin valita -haasteen jo aikapäiviä sitten, mutta nyt viimein ehdin siihen vastaamaan - päivän hengessä tietenkin!

Jos minä saisin valita...

...Jokainen ottaisi tänään yhteyttä vanhaan ystävään, josta ei ole kuullut pitkään aikaan.

...Jokainen soittaisi vanhalle sukulaiselle tai naapurille, kysyisi mitä kuuluu ja miten voit.

...Jokaisella olisi ainakin yksi ystävä.

Ja on hyvä muistaa, että kirjankin kainaloon voi käpertyä ;)

AMMA

Katja Ketun Kätilö (äänikirja)

2012-02-12T10:24:00.000+02:00

Kätilö on varmasti ollut viime kuukausina kirjablogien suosituin kirja, kertoohan siitä jo Blogistanian Finlandian voittaminenkin. Katja Kettu muuten saa palkintonsa ensi torstaina 16.2. Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa kello 17, joten sinne kaikki kynnelle kykenevät!

Koska en ollut Kätilön lukijoiden eturintamassa, alkoi näin paljon suitsutusta saaneen kirjan lukeminen vähän hirvittää. Jotenkin se tuntui myös vähän "nähdyltä", kun siitä oli jo niin paljon lukenut. Siksi päädyinkin äänikirjaan ja ajattelin sen myös tuovan uutta näkökulmaa blogikeskusteluun.

Ihan ensiksi täytyykin sanoa kaikille, jotka äänikirjojen toimivuutta epäilevät, että parhaimmillaan kirja saa aivan uuden ulottuvuuden onnistuneen lukijan ansiosta! Ja Eija Ahvo teki Kätilössä aivan käsittämättömän hienon lukusuorituksen. Ihan keneltä tahansa ei onnistuisi uskottava lukeminen suomeksi, saksaksi, venäjäksi ja Lapin murteella, mutta ainakin minun korvaani kaikki kielet kuulostivat hyvältä. Muutenkin Ahvon eläytyminen toi kirjaan vielä ihan oman vireensä. Hyvä Eija Ahvo!

Entäs itse tarina? Kirja sijoittuu Petsamoon jatko- ja Lapin sodan aikaan. Villisilmä on punaorpo kätilö, kyläläisten hyljeksimä ikäneito. Hän rakastuu saksalaiseen, tai puoliksi suomalaiseen, upseeri Johann Angelhurstiin. Rakkautensa vuoksi Villisilmä seuraa miestä vankileirille, jossa hänelle pikkuhiljaa paljastuu sodan toinen, raaka ja ruma todellisuus. Ja kuitenkin se sekoittuu sydämen pakahduttavaan rakkauteen ja päättömään iloon siitä, että saa olla rakkaansa lähellä.

Tapahtuu kirjassa paljon muutakin. Mutta ne jotka Kätilön ovat jo lukeneet, tietävät mitä, ja ne joilla kirja on vielä lukematta, haluavat lukea itse. Ei siis enempää tarinasta, sitä paitsi kirjan tyylistä riittää mainittavaa.

Tyyliseikkoja Kätilössä piisaa. Kertojia on kaksi: Villisilmä ja Johann(es). Tarina ei etene kronologisesti vaan poukkoilee ajassa. Ratkaisu toimii, joskin on myönnettävä, että äänikirjoissa juonen suoraviivaisuus olisi aina parempi, mutta pienen alkuhankaluuden jälkeen tapahtumien tasalla pysyminen ei tuottanut kuuntelijalle suuria vaikeuksia. Kertojien lisäksi tarinassa on kehyskertomus, otteita kirjeistä ja päiväkirjamerkintöjä. Kaiken tämän Kettu onnistuu pitämään niin kiitettävästi kasassa, että Kätilö pitäisi ehdottomasti lukea uudestaan pelkästään näihin ratkaisuihin keskittyen.

Kirjan kolmas päähenkilö on kieli. Se on rikasta, väkevää ja elävää. Ronskia, rivoakin. Usein tämäntyyppinen kielenkäyttö kaunokirjallisuudessa haiskahtaa kohunkalastelulta ja ärsyttää minua, mutta nyt se ehdottomasti toimi. Ensinnäkin, päinvastoin kuin yleensä, tietty alatyylisyys ei ollut merkki sanavaraston vähyydestä, sillä Kettu pyöritteli kieltä häkellyttävän hienosti. Toiseksi aika ja paikka huomioonottaen kieli oli myös erittäin uskottavaa kaikessa karskiudessaan. Ainoastaan yhdessä kohdassa mieleeni tuli, että nyt rohkea ja uskalias nuori naiskirjailija hurmioitui vähän liikaa itsestään ja jäi junnamaan paritteluun silloin kuin tarina olisi kaivannut kuljettamista. Mutta tämä siis tuli mieleeni vain kerran.

Tekisi mieleni vielä kirjoittaa yhtä ja toista vankileireistä, joka on minulle jokseenkin tuttu aihe, mutta se menisi jo ohi aiheesta. Sitä paitsi ehkä palaan aiheeseen myöhemmin tällä hetkellä luvussa olevan Ruma sota -teoksen myötä.

Jos yritän tiivistää tunnelmani Kätilöstä, sanoisin, että se on voimakastunnelmainen ja elävä kirja. Ei missään nimessä hyvän mielen kirja, mutta rankasta aiheesta huolimatta ei liian ahdistavakaan. Jotenkin mieleeni tuli Sofi Oksasen Puhdistus. Tematiikassa on jotain samaa, samoin tyyliseikoissa. Puhumattakaan siitä, että molemmat ovat voimakkaita nuoria naisia, jotka ovat tarttuneet rohkeasti aiheisiin, joita on yleensä käsitelty kovin miehisestä perspektiivistä. Vaikka Kätilö on sotakirja, kerronnan fokus on yksilön kamppailusta mahdottomissa olosuhteissa ja sota on nimenomaan se olosuhde, ei päähenkilö.

Myös oma suhtatumiseni Kätilöön on aika identtinen Puhdistuksen kanssa. Molemmat ovat ansiokkaita, hienoja teoksia, joista en moitteen sijaa löydä. En kuitenkaan rakastunut kumpaankaan. Siitä huolimatta voin todeta Kätilöstä hyvillä mielin saman kuin aikoinaan Puhdistuksesta: klassikko jo syntyessään.

Katja Kettu: Kätilö
Wsoy 2011
Äänikirja lukijana Eija Ahvo
10h 18min

Hyvää huomenta ja valoisaa viikonloppua!

2012-02-10T09:35:00.001+02:00

Jaan teille aamuhetkeni, kun se kerrankin on oikein sävyissä. Kuvan kirja tosin ei ole imaissut mukaansa kuten toivoin, joten pyydän kiinnittämään huomionne nahkaverhoiltuun matkaradioon, josta on tullut nopeasti paras aamukaverini!

Kuuntelin viime yönä (!) loppuun Katja Ketun Kätilön äänikirjana, palaan siihen ehkä sunnuntaina tai maanantaina. Muutama päivä täytyy sulatella kuulemaansa. Lisäksi ohjelmassa on yökyläreissu anoppilaan ja uuden kirjahyllyn (viimeinkin!) myötä kirjojen järjestelyä. Ihan mahtavuutta!

Ihanaa ja valoisaa talvista viikonloppua jokaiselle, eikös tässä ole jo hitunen kevään tuntua ilmassa?

Ja loppuun vielä kevennys, joka muistuttaa, ettei se kirjabloggaajankaan elämä ole aina niin ruusuista kuin luulisi. Saanko esitellä, ruokapöydän toinen pääty.

Jep, tää lähtis nyt täyttämään astianpesukonetta ja jynssäämään rasvatahroja pöydästä. Nähdään!

Mitä naisen tulee tietää tyylistä

2012-02-08T14:12:00.003+02:00

Ei puhettakaan siitä, että olisin epäillyt tyylikkyyttäni lampsiessani paksuimmissa mahdollisissa toppavaatteissa, meikeittä ja tukka kampaamatta markettiin ruokaostoksille. Mutta ajattelin, että eipä vara koskaan venettä kaada ja poimin ostoskärriini tämän opuksen. Sitä paitsi voiko tätä kantta kukaan vastustaa?

Karen Homerin Mitä naisen tulee tietää tyylistä on kaunis, pieni ja kepeä, täydellinen vaikkapa käsilaukkuun. Jonka tulee tietysti olla aitoa nahkaa. Satsaa laatuun, neuvoo Homer. Mutta varo, jos ostat Pradan, näytät jalkapalloilijan vaimolta tai jos päädyt räikeään Louis Vuittoniin, epätoivoiselta wannabeltä, joka yrittää näyttää rikkaammalta mitä todellisuudessa on.

Kirja osoittautui koukuttavaksi, hauskaksi ja hyödylliseksikin hyvän mielen teokseksi. Joskin selväksi tuli, ettei minusta koskaan tule tyylikästä. En kerta kaikkiaan suostu pukeutumaan pääsääntöisesti mustaan, valkoiseen ja beigeen, kotioloissakin suoriin housuihin ja ylellisiin neuleisiin (mieluiten kashmir, pesetä pesulassa) tai luopumaan kirpparilöydöistäni. En. Tosin Homerin mukaan tyylikkääksi ei voi tullakaan alle kolmekymppisenä, joten onhan tässä vielä aikaa olla ihan luvan kanssa tyylitön.

Vaikka Homerin käsitys tyylikkyydestä on mielestäni melko kapea, on siinä tietysti perääkin. Tottahan toki Audrey Hepburn ja Grace Kelly olivat tyylikkäitä, mutta voihan sitä olla tyylikäs jotenkin räiskyvämmälläkin tavalla, voihan?

Jotkut ohjeet saivat minut näkemään punaista, mutta kaiken kaikkiaan kirjailija on tolokun immeinen. Ei kauneusleikkauksia, ei tupakkaa, illallisilla on tärkeintä hyvä ruoka, ei asu, jossa ei voi syödä. Älä juokse pintamuodin perässä, se ei ole koskaan tyylikästä. Ihminen ei tarvitse kasoittain halpoja muotirytkyjä, jotkä näyttävät pian kamalilta, mikäli siis ovat vielä ehjiä. Tyylikkyys ei ole kiinni vartalonmuodosta tai koosta, olennaista on olla peilin edessä rehellinen itselleen, valita sopivan kokoisia vaatteita ja välttää vaaleanpunaisia spandexhousuja. Älä koskaan ota tyyli-ikonikseksi naista jolla on silikonit, Homer lataa.

Kirjassa jaetaan myös ihan oikeasti hyödyllisiä vinkkejä: mistä löytää edullisia, mutta laadukkaita tuotteita, milloin pääsee hyötymään alennusmyynneistä kaikista parhaiten ennen muita (buahhahhah, en paljasta tätä teille muille!), mistä tuntee laadukkaan vaatteen ja kuinka monta vaatetta onnistuneeseen business-tyyliin tarvitaan.

Huimaan kolmen ja puolen euron hintaan ostettuna tämä teos oli ehdottomasti hintansa väärti. Oikeastaan ajattelin alun perin jakavani tämä lukemisen jälkeen palkintona tai arpajaisvoittona jollekin muulle tyylikkäälle naiselle, mutta tarkemmin ajateltuna taidan pitää tämän kuitenkin itselläni. Kuten sanottu, ei vara venettä kaada ;)

Karen Homer: Mitä naisen tulee tietää tyylistä.
Ajatus Kirjat, Gummerus 2009 (Things a Woman Should Know About Style 2003)
Suom. Ilona Ruskoaho.

Pssst. Huomasin juuri pukeutuneeni suoriin housuihin ja ylellisen pehmeään neuleeseen...EI! Tämä kirja toimii salakavalasti ja muuttaa minut pian Coco Chaneliksi! Onneksi tämä neule on edes kirpparilta hankittu...

Mary Marck: Minnan syyslukukausi ja Toverien kesken

2012-02-06T10:20:00.003+02:00

Pakkaspäiviä oli mukava viettää sisällä (nyt mittarissa enää -10 astetta, mikä tuntuu helteeltä), vilttiin käpertyneenä ja iki-ihanan Mary Marckin seurassa.

Lumiomena suositteli Marckia elokuussa syyslukemistoon, mutta minulle oikea aika vaipua nostalgisuuteen on näin talvella.

Minnaan tutustutaan Minnan syyslukukausi -kirjassa. Hän on 13-vuotias nuori neiti, joka elää tutun turvallisessa ja hyvätuloisessa perheessä ja ympäristössä. Toki nuoruuteen kuuluu myös ristiriitoja ja niitä edustavat muutamat luokkatoverit, jotka eivät aina olekaan kilttejä ja ystävällisiä, vaan joskus jopa suorastaan ilkeitä. Myös oma kamppailu sisäisen jalouden ja tottelemattomuuden synnin välillä tuottaa Minnalle aika ajoin päänvaivaa.

Minnan, hänen siskonsa Maijan ja parhaan ystävättären Pellan elämä mullistuu, kun he muuttavat tyttökoulusta yhteiskoulun luokalle. Siis samaan luokkaan, yh, poikien kanssa. Pian ystävykset saavat kuitenkin huomata, että pojatkin voivat olla varsin reiluja ja ihastuttavia, puhumattakaan omasta rakkaasta luokasta, joka on konventteineen tietenkin kaikista luokista intresantein.

Toverien kesken -kirjassa palataan Minnan luokan seuraan vuotta myöhemmin. Tällä kertaa nuoret ovat huolissaan sivistymättömyydestään ja perustavatkin mielenkehittämiseen Dickens-kerhon, jossa, voih, luetaan Charles Dickensiä ääneen. Tällä kertaa luokan elämään kuuluu entistä enemmän aitoa draamaakin, kun nuorten hyväntekeväisyysiltamissa tapahtuu onnettomuus. Muutenkin Minna alkaa herätä huomaamaan, että maailma ei ole yksinomaan ruusuinen paikka, vaan ihmiseloon kuuluu monenlaisia murheita.

Mary Marckin tyttökirjat vievät maailmaan, jota ei ehkä koskaan ole ollutkaan. Vaikka nuoret ovat leikkisiä ja villejä, ovat he ennen kaikkea lapsellisia ja tavattoman kilttejä. Lisäksi he ovat hyvin sivistyneitä sekä sosiaalisesti ja henkisesti valveutuneita, vaikkeivat maailmanmenosta oikein mitään tiedäkään.

Teini-ikäisenä olisin solahtanut Minnan luokkaan ja Marckin maailmaan vaivatta. Mutta vielä aikuisenakin tässä hivenen naiiviksi muuttuneessa satumaailmassa vierailee mielellään ja suloista kaihoa tuntien.

Voi miksi, miksi, kukaan ei puhu oikeasti näin lystikkäästi:

- Toivokaamme, että sinä kuulut niihin neljätoistavuotiaisiin, jotka vievät maailmaa eteenpäin ja jotka nuorekkaan innokkaasti kantavat kortensa keosta -
- Kekoon, sanoi Pella.
- Keosta tai kekoon, se on yhdentekevää, kunhan he vain tekevät sen valppaus ja kunto sydämessä! huusi Lindström. Siis: antakaa minun nähdä ympärilläni uljas nuorisojoukko, joka on valmis nostamaan johtajansa, Lindströmin, kilvilleen ja -
Hannes Ahovaara ja Pentti Erkkilä olivat tuupanneet johtajansa Lindstömin ulos ovesta ja pian koko luokka oli sanonut hyvästi ja tömissyt ulos.

Mary Marckin Eevan olen hyvästellyt aiemmin täällä.

Mary Marck: Minnan syyslukukausi
Otava 4.painos 1982 (1. p. 1926)
198s.

Mary Marck: Toverien kesken
Otava 4. painos 1983 (1.p. 1933)
134s.

Tammikuussa luettua

2012-02-02T19:36:00.000+02:00

Tuntuu, että tammikuussa on tapahtunut vaikka mitä.

Aloitin oman vuoteni pienen blogiahdistuksen kourissa, mikä herättikin ilahduttavasti laajempaa keskustelua ja pohdiskelua bloggausharrastuksen hyvistä ja huonoista puolista. Pohdintojeni innoittaman luin rauhalliseen tahtiin, mutta ehdin kuitenkin lukea ihan kelpo määrän laadukkaita kirjoja:

Emma Donoghuen Huone
Liisa Väisäsen Kristilliset symbolit
Tuomas Kyrön Liitto (äänikirja)
Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo
Marko Kilven Kadotetut
Mark Blaken Queen -Is This The Real Life?

Kuukauden parasta kirjaa on kyllä vaikea, jopa mahdotonta nimetä! Aika monen kirjan jälkeen olin aivan hengästynyt ja varma, ettei tämän paremmaksi voi lukukokemus mennä, mutta meni kuitenkin. Huoneessa oli jotakin tavattoman koskettavaa, samoin Liitossa. Kristilliset symbolit oli hyvin kiinnostava kirja ja Aikamatkustajan vaimoon oli alkuhankaluuksien jälkeen mukavaa uppoutua. Kadotetut sai minut useiksi päiviksi miettimään maailman menoa. Nyt kuun lopussa on kuitenkin Queen kaikista vahvimpana mielessä, ehkä siksi, että kyseisen kirjan viimeisimmäksi luinkin. Joka tapauksessa Freddie on seikkaillut jo useana yönä unissani :)

Helmikuun aloitan vanhojen ystävieni, Mary Marckin tyttökirjojen seurassa, mutta uutuuksiakin lienee luvassa.

Tässä kuussa annan sivupalkissa vinkkiä mainioista äänikirjoista, sattumalta kaikki ovat kotimaisia:

Jo ylhäällä esitelty Liitto (Tuomas Kyrö),

ihanan Ritva Valkaman lukema Ihmisen osa (Kari Hotakainen)

sekä dekkarien ystäville Naskali (Juha Numminen).

Näistä kelpaa aloittaa, mikäli äänikirjat ovat vielä tuntematonta aluetta!

Blogistanian Globalia 2011: Amman äänet

2012-02-01T10:00:00.000+02:00

Blogistanian Finlandian siivittämänä kirjabloggarit päättivät jakaa tunnustusta myös käännöskirjallisuudelle. Itse huomasin lukeneeni ulkomaisia uutuuskirjoja hävettävän vähän, mutta lyhyydestä huolimatta kahden kirjan listani on sitäkin laadukkaampi. Joten, tässä ne tulevat (linkeistä pääsee arvioihini):

Chris Cleave: Little Been tarina, josta olen kirjoittanut mm. näin
"...tekstin lukeminen on kuin uisi linnunmaidossa: kieli on kaunista, polveilevaa, rikasta ja kutittelevaa. Ja ennen kaikkea niin pehmeää ja keveää, että katse kiitää riveillä, vaikka tarina itsessään on paikoitellen hyvin rankka. "

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä, siitä puolestaan olen tuumannut, että
"Minusta on erinomaisen virkistävää, jos kirjailija yliarvioi lukijansa sivistyksen. Aliarvioon sortuvia yrittäjiä on ihan riittävästi."

Muiden bloggareiden listoihin pääsee käsiksi täällä ja myös voittaja julkaistaan Kirjavassa kammarissa!

Queen: Is This The Real Life?

2012-01-30T15:24:00.000+02:00

Musiikillisessa mielessä olen melko huikentelevaista sorttia. En ole juuri koskaan fanittanut yhtyeitä tai artisteja, mutta tähän sääntöön löytyy pari poikkeusta. Toinen niistä on Queen ja Freddie Mercury. Löysin Queenin musiikin joskus teini-iässä ja muistan surreeni muutaman päivän katkerasti Mercuryn kuolemaa (mikä oli siis tapahtunut jo muutamia vuosia aiemmin) osatessani ensimmäistä kertaa yhdistää laulajan ja bändin toisiinsa.

Siispä tartuin innolla toimittaja Mark Blaken Queen: Is This The Real Life? Rockin kuninkaalliset -teokseen. Blake on toimittaja, joka on haastatellut 1990- ja 2000-luvuilla kitaristi Brian Mayta, rumpali Roger Tayloria ja kymmeniä yhtyeen taustavaikuttajia, yhteistyökumppaneita ja ystäviä Q- ja Mojo-lehtiin. Kirjan takakansi lupaakin teoksen olevan ensimmäinen täydellinen Queenin tarina. Ainutlaatuisuudesta en osaa mennä sanomaan, mutta kieltämättä Blake on varsin perusteellinen kuvatessaan bändin syntyhistoriaa, musiikin tekoa ja kiertue-elämää. Itse asiassa Blake on niin perusteellinen, että kirjasta jopa ensimmäinen neljännes käsittelee aikaa ennen bändin syntyä! Tällaiselle harrastelijalle se oli ehdottomasti liikaa ja lukemattomien nuoruusvuosien bändiviritelmien ja -kavereiden nimet alkoivat tulla jo korvista ulos. Mutta kun vihdoin päästiin varsinaisen Queenin syntyyn ja eittämättä yhteen rockhistorian komeimmista menestystarinoista, vei kirja mukanaan.

Queen on Beatlesin jälkeen kaikkien aikojen suosituin yhtye. Yhtyeen suurimman menestyksen vuodet olivat sen mukaisia: juhlimista, ylenmääräistä tuhlaamista, irtosuhteita, viinaa, huumeita ja niin edelleen. Blake kuvaa kuinka Queenin jäsenet, erityisesti rockdiiva Mercury, elivät omien avustajiensa ja hännystelijöidensä keskellä varsin tosimaailmasta vieraantunutta elämää. Ankarasta juhlinnasta huolimatta bändin jäsenet säilyttivät kunnianhimon ja kokeilullisuuden musiikissaan, mikä loistavan live-esiintymisen ohella takasi bändille suursuosion siitäkin huolimatta, että virallinen musiikkilehdistö arvosteli bändiä ja sen keulakuvaa ankarin sanakääntein. Kirjan lukuisat lainaukset sellaisista lehdistä kuin esimerkiksi Rolling Stones ja Melody Maker ovat hämmentävää luettavaa kaikessa kriittisyydessään ja ilkeydessään. Ehkä lainaukset ovat huolella valittuja, mutta niiden perusteella ei uskoisi, että kyseessä on niinkin suosittu bändi.

Parhaimmillaan kirja on kuvatessaan yhtyeen sisäistä dynamiikkaa ja omaperäistä luovuutta. Queen oli siitä harvinainen yhtye, että sen kaikki jäsenet tekivät kappaleita. Vaikka päävastuu musiikin tekemisestä olikin Mercurylla ja Maylla, tuli myös muutamista Taylorin ja basisti John Deaconin kappaleista unohtumattomia hittejä. Blaken mukaan yksi Queenin vahvuuksista (mutta samalla myös heikkouksista) olikin laaja repertuaari ja uskallus leikitellä erilaisilla musiikkityyleillä. Se ehkä maksoi osan alkuaikojen hard rock-faneista, mutta toi tilalle massoittain uusia.

Kuvaukset studiotyöskentelystä ovat paikoitellen hersyvää luettavaa: ennen digiaikaa tuottaja joutui teippaamaan nauhaan aina uuden palasen, kun flowhun päässyt Mercury lisäsi Bohemian Rhapsodya tehdessään "vielä yhden Galileon". Oma huumorinsa on myös siinä, että May sai idean I Want it all -kappaleeseen kitkiessään puutarhassaan rikkaruohoja. Myös kiertueella sattui ja tapahtui: Mercury sai yleisön vihat niskaansa Argentiinassa ilmestyessään musiikkivideon mukaisesti lavalle laulamaan I Want To Break Freetä naiseksi pukeutuneena, tietämättä, että kappale oli katolisessa Etelä-Amerikassa saavuttanut liki pyhän aseman diktaattorien vastaisena kappaleena.

Jos kirja ja Queenin historia sisältää monia hauskoja, huikeita ja uskomattomiakin hetkiä, on kirjan loppuosa haikea. Freddie Mercuryn viimeiset vuodet käsitellään varsin nopeasti, joskin siihen on varmasti perusteensa Queenin lopetettua kiertue-elämän Mercuryn voinnin heiketessä. Blaken ansioksi on sanottava se, että vaikka hänen asenteensa Mercurya kohtaan on paikoin melko tyly, käsittelee hän tähden sairastumista ja kuolemaa asiallisesti ja empaattisesti.

Minua häirisi jonkin verran Blaken tapa kertoa asioita. Lukiessa ihmettelin pitkin matkaa, kirjoittaako toimittaja ankaran objektiivisesti vai pelkästään ilkeästi. Ehkä Blaken tausta toimittajana (viitaten jo aiemmin mainittujen musiikkilehtien tapaan kirjoittaa) näkyy hänen kirjoitustyylissään, mutta minusta esimerkiksi Elton Johnin kutsuminen "Freddien huumeystäväksi" on jokseenkin asenteellista kirjoittamista, olkoonkin, että se asiasisällöllisesti on totta.

Queenista ja 1970- ja 80-lukujen rockmaailmasta kiinnostuneille Is This The Real Life on taattua lukemista. Harmillisesti kirjan heikoin lenkki oli Freddie Mercuryn henkilökuva. Vaikka Blake aika ajoin viittaa Mercuryn ujouteen, piirtyy lukijalle lähinnä kuva taitavasta, mutta julkisuuden, huumeiden ja siveettömyyden rappioimasta röyhkeästä rockdiivasta. Freddie pyrki hävittämään alkuperäisen ja todellisen Farrokh Bulsaran julkisuudelta ja löytämättä se jää myös Blakelta.

Tekeillä oleva elokuva Freddie Mercurysta pitää hänet tehokkaasti pinnalla kuluvana vuonna ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan maaliskuussa suomeksi ilmestyvää Laura Jacksonin Mercury-elämäkertaa. Ehkä silloin päästään kurkistamaan yhden 1900-luvun suurimman rocktähden kuoren taa vielä paremmin.

Mark Blake: Queen: Is This The Real Life? Rockin kuninkaalliset.
Otava 2011 (Is This The Real Life? The Untold Story of Queen.
Suom. Joel Kotro.
448s.

Marko Kilpi: Kadotetut

2012-01-28T00:00:00.000+02:00

Marko Kilven Kadotetut oli Finlandia-ehdokas vuonna 2009. Eikä syyttä.

Kilven toisessa romaanissa olisi aineksia pariin kolmeenkin kirjaan, mutta kirjailija ei ole lähtenyt säästelemään ideoita kirjoittaessaan. Kirjan alkupuoli on varsin rauhallista menoa, mutta loppua kohti tahti kiihtyy, kun poliisi Olli Revon niskaan kasaantuu aina vain enemmän arvoituksia, murheita ja paineita. Siinä vaiheessa kun dekkarit tavallisesti päättyvät, todetaan: "Tämä on vasta lopun alkua."

Kadotetuissa BB-tähdet katoavat, nuoret haluavat julkkiksiksi hinnalla millä hyvänsä ja aikuisiksi kasvaneet lapset hakevat kompensaatiota huonolle itsetunnolleen äärimmäisistä teoista. On takaa-ajoja, panttivankeja ja pommiuhkia. Samaan aikaan Repo itse kamppailee yksityiselämän myllerryksessä hakien unohdusta töistä. Poliisina Repo on erittäin pätevä, mutta yksityiselämästään mies ei tunnu saavan oikein mitään otetta ja sama vaivaa myös lukijaa. Mikä oikeastaan Revon ongelma on? Toisaalta yksityiselämän ongelmat muodostavat vain taustan tarinalle, sillä kirjan fokus onkin laajemmissa kysymyksissä.

Revon suulla Kilpi pohtii nykymaailman menoa. Mistä johtuu, että ihmiset yhä useammin määrittävät oman onnistumisensa julkisuuden kautta? Miksi haluamme tuottaa törkyä ja miksi haluamme lukea sitä lehdistä, katsoa televisiosta? Miksi jätämme nuoret yksin? Ja mikä on poliisin rooli tässä kaikessa: sankari, alistaja vai viimeinen oljenkorsi?

Kirjan alkupuolella teki mieli syyttää Kilpeä saarnaamisesta. Vaikka asia oli painavaa, sitä oli melko paljon. Mutta ehkä kysymys on kuitenkin näkökulmasta. Jostakin syystä dekkarilta odottaa ennen kaikkea viihteistettyä mysteeriä, jännitystä ja väkivaltaa sopivassa suhteessa. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta yhteiskunnallista pohdintaa käytetään dekkarigenressä melko säästeliäästi tyylikeinona. Moraaliset kannanotot tai pohdinnat on yleensä piilotettu sivulauseisiin ja rivien väleihin. Kuitenkin on pakko sanoa, että tämänkaltaisia keskustelunavauksia saisi mielestäni harrastaa kotimaisessa kirjallisuudessa enemmänkin. Siis niin sanotussa "korkeammassakin" kirjallisuudessa nimittäin. Kadotettuja ei kannatakaan lukea pelkästään perinteisenä dekkarina, vaan ennemminkin yhteiskunnallisena teoksena. Tekisipä mieleni sanoa; yhteiskunnallisena tutkielmana tämän päivän suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen jäsenistä.

Kilpi on selvästi paneutunut asiaansa. Ja vaikka se lukukokemukseen ei saisikaan vaikuttaa, aina on vain sanottava, että kirjailijan oma ura poliisina tekee tarinasta melkoisen uskottavan. Joskus se on jopa häiritsevää, koska olisi miellyttävämpää tuudittautua fiktion tuntuun, kuin pohtia kuinka totta jotkut kohtaukset mahtavatkaan olla.

"Fiktio on kuollut." julistaa Kilpi. Ketä enää kiinnostaa fiktiiviset tarinat kun media suoltaa tositv-draamaa 24/7 ulottuvillemme? Ja mitä intensiivisemmin media tuottaa arkielämän tragedioita, sitä innokkaammin ihmiset haluavat omat 15 minuuttiaan julkisuudessa, olipa siitä maksettava hinta sitten mikä hyvänsä. Siksikö kirjat eivät enää myy? Koska tavalliset ihmiset luovat omaan elämäänsä monikertaisesti hurjempia juonikuvioita kuin kirjailijat osaavat edes kuvitella?

Kadotetut on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Olen pitänyt kaikista kirjailijan kolmesta teoksesta, mutta nyt on sanottava, että tästä keskimmäisestä taidan pitää kaikista eniten. Kuten aiemminkin on tullut mainittua, Kilven kirjoja voi hyvillä mielin suositella niille, jotka yleensä dekkareille eivät lämpene. Erityisesti Kadotettujen kohdalla tämä pitää erityisen hyvin paikkaansa.

Kadotetuista on viime aikoina kirjoittanut myös Kirsin kirjanurkka ja Järjellä ja tunteella -blogi.

Marko Kilpi: Kadotetut
Gummerus Kustannus 2009
396s.

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

2012-01-25T08:00:00.000+02:00

Moni kirjabloggaaja on maininnut Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimon lempikirjakseen, joten olihan siihen tartuttava. Melkoista hämmennystä aiheutti se, että ensimmäiset sata sivua olin lähinnä pitkästynyt ja kyselinkin jo puolipaniikissa kokeneemmilta, kannattaako lukemista jatkaa ollenkaan. Jatkoin, kun kehottivat. Ja hyvä niin, sillä pikku hiljaa aloin kuin aloinkin lämmitä Henryn ja Claren tarinalle.

Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että yli 600 sivua kirjassa tai yli kolme tuntia elokuvassa osoittavat ainoastaan ikävää tiivistämistaidon puutetta. Ja olen sitä mieltä edelleenkin, Aikamatkustajan vaimokin olisi ollut parempi hieman tiiviimpänä ja dynaamisempana. Toisaalta kirjan pituus oli myös hyvästä, sillä tarinan edetessä hitaasti ehdin puoliväkisin tutustua päähenkilöihin ja kiinnostua kertomuksesta. Oikeastaan tällainen hidas lämpeneminen on minulle aika harvinaista ja siksi hauskaa, jopa ylellistä.

Niin, se tarina. Henryn geeneissä on häiriö: hän tempautuu tahdottomasti omasta ajastaan toisaalle, milloin menneisyyteen, toisinaan tulevaisuuteen. Joskus kymmeneksi minuutiksi, joskus päiviksi. Matkustaessaan ajassa Henry pystyy kuljettamaan vain itsensä, siksi hän joutuu jatkuvasti hankaliin tilanteisiin löytäessään itsensä milloin mistäkin alastomana ja pahoinvoivana. Näin hän kuitenkin tutustuu Clareen, 6-vuotiaaseen tavalliseen tyttöön, josta on tuleva hänen vaimonsa.

Koska myös kirja hyppii ajassa holtittomasti, kesti aikansa, että rytmiin tottui. Oman osansa lievän kakofoniseen tunnelmaan toi se, että sekä Henry että Clare toimivat kertojina. Välillä minua myös häiritsi dialogin tönkköys ja selvät loogiset virheet tarinassa (Henry muisti jotain, mikä tapahtui oikeasti hänen tulevaisuudessaan, vaikkakin Claren menneisyydessä). Silti alkukankeuden jälkeen kirja piti otteessaan. Vaikka lopputulos vaikutti melko itsestään selvältä, oli juuri se ratkaiseva elementti, mikä teki tarinasta kiinnostavan ja koukuttavan. Kirjaa lukiessa ei siis pohtinut, mitä tulee tapahtumaan, vaan miten se tapahtuu. Ladattuihin odotuksiin nähden kirjan loppu oli minulle kuitenkin jonkinlainen pettymys, ehkä se oli liian pitkä ja selitetty.

Kaikista kriittisistä huomioista huolimatta tätä oli mukava lukea! Tarinan perusidea oli kekseliäs, teksti helppolukuista ja kronologian rikkova järjestys lopulta virkistävää. Ja vaikka tosiaan olen enemmän lyhyiden kuin pitkien romaanien ystävä, oli mukava, kun luettavaa riitti useaksi päiväksi. Sanoisin, että olen pidättyväisen ihastunut: oletin, että aihepiiri olisi herättänyt enemmän tunteita tai pohdintoja, mutta lukukokemus jäi kuitenkin enemmän kelpo viihteen tasolle. Vasta aivan viime metreillä päädyin pohtimaan aikamatkailun haasteita ja filosofisia ulottuvuuksia. Mutta ei mennä nyt niihin :)

Lukekaa ihmeessä, mutta älkää säikähtäkö, jos ette heti lämpene! Nyt kun lukemisesta on pari päivää, huomaan, että tarinan tunnelma kulkee edelleen vierelläni. Syttyy hitaasti, mutta hehkuu pitkään!

Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo
Gummerus Kustannus 2005
(The Time Traveler's Wife 2003)
652s.

Ps. Kohtasin vaikeuksia tunnisteita lisätessäni! Mitä tämä kirja teidän mielestänne on: maagista realismia, scifiä, viihdettä? Help!

Tuomas Kyrö: Liitto (äänikirja)

2012-01-22T11:34:00.001+02:00

Olen kuunnellut Tuomas Kyrön Liittoa hitaasti ja antaumuksella. Paljon hitaammin kuin tämän blogiarvion kirjoittamisen kannalta on hyväksi, sillä totta puhuen en aivan tarkasti enää muista, mistä kaikki alkoi. Mutta olen halunnut kulkea tämän tarinan kanssa rinta rinnan mahdollisimman pitkään, sillä siitä Liitossa on kysymys: Kyrö kuljettaa lukijansa (ja kuuntelijansa) sodanaikaiselle Mollojärvelle Lyydian (eli Lyytin), Urhon ja Annan elämään. Hän kuvaa kolmen kertojan äänellä heidän elämäänsä hellyydellä ja raakuudella, ennen kaikkea humaanisti ymmärtäen ja tuomitsematta.

Eletään 30-luvun lopun kuumaa kesää. Isänsä tyrannisen mielivallan alla elävä Lyydia ja kylän paras uimari Urho kohtaavat. Tapahtuu, mitä nuorten kesken on tapana tapahtua, siitäkin huolimatta, että miehet ovat marsista ja naiset venuksesta ja vaikka Lyytin isä tekee kaikkensa pitääkseen tyttärensä kurissa ja nuhteessa.

Sitten tulee sota ja niin kuin niin monen nuoren, myös Urhon ja Lyytin elämän kukkein aika loppuu ennen kuin se on edes kunnolla ehtinyt alkaa. Urhon ollessa siellä jossakin Lyyti taistelee omaa taisteluaan kotirintamalla, eikä selviäisi siitä ilman Urhon siskon, opettajatar Annan apua. Anna, taitava voimistelija, on ollut Berliinin olympialaisten avajaisissa mukana ja sen jälkeen hänen rakkautensa kohde on ollut A.H.

Sodat loppuvat aikanaan, mutta mikään ei ole niin kuin ennen. Lyyti ja Urho yrittävät sopeutua elämään yhdessä myötä- ja vastamäessä ja Annan elämän on peruuttamattomasti muuttanut sotavanki Pentti ja karvas pettymys omaan aatteeseen.

Tämä oli nyt kolmas Tuomas Kyrön teos minulle. Siitäkin huolimatta, että alan kuulostaa sekopäiseltä bändäriltä, minun on sanottava, että kertakaikkiaan rakastan Kyrön tapaa kirjoittaa. Teksti on helppoa ja soljuvaa, mutta kuitenkin täynnä tunteita ja merkityksiä. Wsoy kutsuu tätä kirjaa tragikoomiseksi, mutta huumoria ei tässä kirjassa juuri viljellä. Ehkä komiikan välähdyksiä syntyy Lyytin ja Urhon yhteiselosta ja siitä, että kaikista vastuksista huolimatta elämä aina vain jatkuu.

Kyröllä on myös kirjojen lopettamisen taito. Luettuani Kyröltä kaksi täydellistä kirjan lopetusta tätä ennen, osasin odottaa hyvää nytkin. Ja niin vain pala juuttui kurkkuuni tälläkin kerralla.

Aivan erityisesti haluan suitsuttaa äänikirjan toteutusta. Veikko Honkanen luki Lyydian ja Urhon osuudet, Päivi Akonpelto taas tulkitsi Annan päiväkirjamerkinnät sielukkaasti. Tämä jako toimi loistavasti ja toi kuuntelukokemukseen lisäsyvyyttä.

Luettepa perinteisenä kirjana tai kuuntelette äänikirjana, molempia suosittelen lämpimästi! Liitto on erinomainen mahdollisuus tutustua hauskana miehenä tunnetun Kyrön vakavampaan puoleen.

Kyrö, Tuomas: Liitto
Wsoy 2011
Lukijat Veikko Honkanen, Päivi Akonpelto
8h 4min

Kirjablogistin virka-asu

2012-01-18T19:46:00.000+02:00

Viikon piristykseksi pari asukuvaa. Minun viikkoani nämä nimittäin piristivät ainakin melkoisesti! Jos siis mietitte, miten pukeutuu katu-uskottava kirjabloggaaja, niin tässäpä vastaus :))

Kirjavan kammarin Karoliina oli saanut joululahjaksi ihanan kassin, johon oli painettu Ylpeyden ja ennakkoluulon Mr. Darcyn kosinta. Siispä riensin etsy.comiin ja tilasin itselleni tämän paidan samaisella tekstillä.

Ja jotta kaikki olisi täydellistä, mieskin sai omansa. Onnea on huumorintajuinen mies ;)

!!!

Mukavaa viikonjatkoa, viikonloppuna on sitten luvassa taas perinteisempää kirjablogin sisältöä!

Amma

Copycat-kilpailun voittajat!

2012-01-16T11:03:00.000+02:00

Suuret kiitokset kaikille kilpailuun omalla kuvallaan tai äänestämällä osallistuneille! Kilpailun suosio löi minut kertakaikkisesti ällikällä, samoin kaikkiin kuviin nähty vaiva ja hieno lopputulos.

Äänestys oli erittäin tasainen ja jotakin kuvien tasosta kertoo sekin, että todella moni kuva sai hajaääniä. Lopulta tiukka voittokamppailu käytiin kuitenkin neljän kuvan kesken. Onneksi voittaja oli selkeä, sillä toisen sijan jakavatkin sitten ne kolme kilpakumppania tasapistein!

Kauneimmaksi kirjan Copycat -kuvaksi valittiin tämä kuva

Kuvan on tehnyt Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista! Onnea, tämä oli ehdottomasti yksi minunkin suosikeistani!

Sara saa haluamastaan osallistujakuvasta valokuvasuurennoksen (joko 30x40 tai 50x70cm).

Toisen valokuvasuurennoksen saa kaikkien äänestäneiden joukosta arvottu yksi onnekas. Ja voittaja on...

ENSU!

Paljon Onnea!!!

Koska kilpailu oli niin tasaväkinen, myös kolme seuraavaksi eniten ääniä saanutta saavat lohdutuspalkinnot. Nämä kolme kuvaa siis päätyivät tasapisteisiin heti Saran vanavedessä:

Lumiomena

Susa

ja Anni.m.

Onnea kaikille teille, ilmoitelkaapa minulle yhteystietonne osoitteeseen ammanblogi@gmail.com ja Sara ja Ensu kertokaa myös mistä kuvasta haluatte suurennoksen ja minkäkokoisena sitä toivotte!

Usealta taholta on toivottu Copycat-kisalle jatkoa ja jotakin pientä jäynää minulla onkin jo mielessä. Mutta palataanpa siihen myöhemmin, esimerkiksi sitten valoisampaan vuodenaikaan, mikä on kuvaamiselle kiitollisempi ajankohta.

Amma kiittää vielä kerran kaikkia! Tästä on hieno jatkaa kolmannelle blogivuodelle!

Kristilliset symbolit

2012-01-14T23:15:00.000+02:00

Historia-alan ihminen joutuu usein haastaviin tilanteisiin. On nimittäin ihmisiä, jotka olettavat, että historianopettaja hallitsee suvereenisti maailmanhistorian ilmiöt ja tapahtumat kuta kuinkin kokonaan. Hirveän imartelevaahan se on, kiitos vaan, mutta voin nyt paljastaa, että ihan näin ei ole asia.

Mutta illuusiotahan voi aina pitää yllä. Yksi osa-alue, jossa minulla on paljon petrattavaa, löytyy taidehistoriasta. En ole aihetta opiskellut yhtä ainoata opintoviikkoa, mutta aina silloin tällöin minulle esitetään haastavia kysymyksiä: "Miltä ajalta tämä maalaus on?" tai "Osaatko sanoa, mikä olisi X aikakauden merkittävin taideteos?"

Onneksi on sellaisia kirjoja kuten filosofian tohtorin, uskonnolliseen taiteeseen erikoistuneen taidefilosofi Liisa Väisäsen Krillistilliset symbolit. Viisaampien tekstiä lukiessa viisastuu itsekin ja tiedon alkulähteille voi palata kätevästi aina uudelleen tarvittaessa.

Väisänen esittelee kristillisen taiteen keskeisimpiä piirteitä ja symboleja aina alkukirkon päivistä nykyhetkeen saakka. Vuosisatojen saatossa monet aikalaisille itsestäänselvät symbolit ovat muuttuneet nykysukupolville merkitykseltään vieraiksi. Toisaalta monet kristilliset symbolit ovat suodattuneet maalliseenkin käyttöön: esimerkiksi Euroopan Unionin lipun väri tulee Neitsyt Marialta, samoin lipun tähtikehä, Taivaallisen kuningattaren kruunu. Kirjan sisältöä ei tulekaan pitää ainoastaan uskontoon liittyvänä vaan kyse on koko länsimaisesta kulttuuriperimästä, josta jokaisen täällä asuvan kannattaa olla ainakin jossakin määrin tietoinen.

Hätkähdyttävää oli lukea modernista Andres Serranon Piss Christ -teoksesta, pissaan upotetusta krusifiksista. Provokaatiota, häväistystä? Ehkä, mutta ei mitään mullistavaa siinä mielessä, että nykykatsojan tunteet eivät ole yhtään sen voimakkaammat kuin 800-luvun kristityn mielenkuohu häpeällistä krusifiksia katsellessa.

Kuten sivumäärästä (207 sivua) voi päätellä, mikään symbolien pikkujättiläinen ei ole kyseessä, mutta tärkeimmät kristilliset taidesymbolit tulevat kirjassa kattavasti käsitellyiksi. Lisäksi lukijaa hemmotellaan värikuvilla, jotka havainnollistavat tekstiä oivallisesti. Erityisen kiitoksen annan lopun hakemistoille, joista voi etsiä tietoa niin symbolin nimellä kuin taideteoksittain.

Suosittelen tätä kirjaa paitsi kaikille taidehistoriasta kiinnostuneille myös opetuskäyttöön niin opettajien käsikirjaksi kuin koululaisten ja opiskelijoiden hakuteokseksi. Tietoa on riittävästi, mutta ei liikaa ja se on helposti löydettävissä ja ymmärrettävästi esitetty. Kristilliset symbolit onkin kaikinpuolin erinomainen ja laadukkaasti toteutettu tietoteos.

Väisänen, Liisa: Kristilliset symbolit. Ikkuna pyhään.
Kirjapaja 2011.
207 s.

Pientä blogipohdintaa

2012-01-11T00:06:00.001+02:00

Sairastelun vuoksi massiivinen blogisynttäripostaus jäi tekemättä (onneksi kaukaa viisaana aloitin Copycat-haasteen jo joulukuussa!), samoin vuosi 2011 kokoamatta. Nyt kun alan olla järjissäni, huomaan menettäneeni jo viikon tästä vuodesta punkan pohjalla, joten katson jo mielelläni eteen päin. Sairastaessani ehdin kuitenkin mietiskellä Amman lukuhetkeä ja kirjablogimaailmaa pienen perspektiivin päästä, joten ajattelin jakaa aatoksiani muillekin. Sillä kukapa nyt ei haluaisi lukea toisen kuumehoureita. Heh.

Viime vuosi oli minulle kiireinen vuosi. Alkuvuodesta suoritin kirjallisuustieteen tenttejä ja vietin aikaa suomalaisen klassikkokirjallisuuden parissa. Samaan aikaan olin huomaavinani kirjablogimaailmassa kiihtynyttä säpinää: tuntui, että kaikki kehittivät innolla blogiaan, erilaisia lukuhaasteita syntyi tiuhaan tahtiin ja postausten julkaisutahti kiihtyi sitä mukaa, mitä enemmän uusia blogeja syntyi. Tai ehkä minusta vain tuntui siltä, sillä jouduin tenttien takia kiihdyttämään omaa varsin leppoisaa lukutahtiani ja se näkyi tietenkin myös blogissa. Joka tapauksessa aloin itsekin kehittämään blogia "ammattimaisempaan" suuntaan ja olenkin ollut blogini kehitykseen erittäin tyytyväinen.

Toukokuussa perheemme sai uuden jäsenen ja jotenkin kummassa onnistuin pitämään alkuvuonna kiihdyttämäni tahdin koko lailla ennallaan (pikkuvauvat nukkuvat aika paljon). Syksyllä meillä kuitenkin alettiin nukkua huonosti ja sairastella, lisäksi jouduin mieheni töiden vuoksi pyörittämään huushollia paljon itsekseni. Samaan aikaan en kuitenkaan halunnut tinkiä blogini päivitystahdista ja (oletetusta) laadusta. Jokainen kotiäiti ja -isä tietää, että oma aikuisten henkireikä, johon ei kuulu keskustelut vaipoista ja korvatulehduksista, on tärkeä juttu ja siitä ei halua tinkiä, vaikka aika ja rahkeet eivät tuntuisi riittävänkään.

Niinpä luin kirjoja loppuvuoden liki pitäen hampaat irvessä, vaikka tunsin itseni kaikkinensa erittäin väsyneeksi. Ihan hirveästi en sitten yllättynytkään kun sairastuin joulun jälkeen yli viikoksi niin kovaan flunssaan ja kuumeeseen, etten kyennyt tekemään mitään, edes lukemaan (tai kuuntelemaan äänikirjoja, elämäni ensimmäinen korvatulehdus nähkääs)!

Maatessani ehdin miettiä asioita monelta kantilta ja tunnustin itselleni, että kunnianhimoni oli ottanut vallan ja blogini aiheutti minulle aivan liikaa stressiä. Miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään?! Muutaman päivän töllöntuijotuksen jälkeen alkoi sitä paitsi tuntua häpeällisen hyvältä - tällaista aivojen nollausta olin kaivannutkin :)

Olen luvannut uuden vuoden kunniaksi pitää itsestäni parempaa huolta. Hyvät kirjat ja blogin päivitys kuuluvat edelleen omaan laatuaikaani, mutta nyt yritän olla ottamatta turhia paineita. Käytännössä se tarkoittanee sitä, että varaan itselleni mahdollisuuden lukea hitaasti, enkä ahdistu, jos blogiin tulee joskus normaalia pidempi päivitystauko. Älkää siis tekään hermostuko, enkä kyllä yhtään epäile, ettettekö selviäisi tarvittaessa muutaman päivän pitempään ilman horinoitani. En myöskään samaisesta syystä aio lähteä vähään aikaan mukaan mihinkään lukuhaasteisiin, älkää loukkaantuko siitäkään. Lukuhaasteet ovat ihania, mutta kaipaan aikoja, jolloin vaeltelin kirjastossa päämäärättä keräillen koriin herätekirjoja. Siihen euforiseen tilaan aion päästä takaisin tänä vuonna.

Ja sitten on vielä yksi asia, jonka haluaisin muuttaa omassa blogikäyttäytymisessäni. Minua on jo pitkään vaivannut se, että suurimmaksi osaksi kommentoin toisten blogeihin todella lyhyesti ja mitäänsanomattomasti ja yhtä tylsiä ovat myös vastaukseni teidän kommentteihinne omassa blogissani. Huom! Jokainen kommentti on minulle tärkeä ja täällä saa edelleen käydä "vain" moikkailemassa. Aina ei voi olla mitään järisyttävän omaperäistä kommentoitavaa. Mutta kaipaan tänne Blogistaniaan enemmän kirjallisia keskusteluja! Nykyisin blogipostaus "menee vanhaksi" jo parissa päivässä, mutta olisi hauskaa, jos ehtisimme palata kiinnostaviin postauksiin uudelleen ja oikeasti keskustella kirjoista vaikkapa viikkokausia. Sen kaltaista sisältöä toivoisin tuottavani niin omaan kuin toistenkin blogeihin. Toki tiedän kokemuksesta, että jos omasta lukukokemuksesta on kauan (puhumattakaan, että kirja on lukematta), on vaikeaa vetää hatusta kovin syvällistä analyysiä. Mutta usein ainakin minun kohdallani on kysymys ihan siitä, että tunnen olevani liian kiireinen pohtimaan jotakin postausta ja kirjaa sen syvällisemmin. Uskon, että minun tapauksessani rauhallisempi päivitys- ja lukutahti jättää ilmaa myös kiinnostaville keskusteluille.

Kaipaatteko te muut jotakin joko Amman lukuhetkeen tai kirjablogeihin laajemmin? Ja onko kukaan muu tuntenut blogiväsymystä ja ylikuumenemista? Jaetaan kokemuksia!

Toivon, ettei tämä postaukseni välittänyt liian negatiivista kuvaa. Olen onnellinen siitä, että saan pitää tätä blogia ja olen huippuonnellinen jokaisesta lukijasta, kommentista ja visiitistä blogissani. On myös suuri ilo seurata toisten kirjablogistien työtä (päivitystahdista riippumatta). Välillä on vain hyvä hengähtää ja nyt tuntuu, että olen uutta intoa täynnä. Kiitos vanhoille lukijoille näistä kahdesta vuodesta ja kiitos uudemmille siitä, että olette liittyneet mukaan!

Amma

Emma Donoghue: Huone

2012-01-08T11:09:00.002+02:00

Miltä sinusta tuntuisi, jos koko tuntemasi maailma paljastuisi 11 neliön kokoiseksi huoneeksi, jossa olisit ollut koko elämäsi ajan äitisi kanssa kidnappaajan vankina? Niin ja olisit viisi vuotta?

Siitä kertoo ensi viikolla ilmestyvä Emma Donoghuen Huone. Ponhean pikku-Jackin suulla kerrottu tarina on äärimmäisen koukuttavaa ja koskettavaa luettavaa. Kirja jakaantuu kahteen osaan: vankeuteen ja vapauteen. Mutta kun asioita tarkastellaan viisivuotiaan näkökulmasta, eivät asiat olekaan aivan yksioikoisia. Ikänsä vankeudessa asuneelle vankila on turvallinen koti ja toisella puolella on pelottava Ulkomaailma, meluinen, likainen ja monimutkainen.

Vaikka kirjan aihe on hurjan ahdistava, kirja itse ei sitä ole. Jackin viattomuus suojelee myös lukijoita ja tarinasta jää positiviinen maku, ainakin jos onnistuu sulkemaan mielestään viime vuosina paljastuneet samantyyppiset tositarinat. Ennen kaikkea Huone on äitien Voimakirja. Äidinrakkaus ja läheisyys ovat yksilön identiteetin kehittymisen kannalta paljon olennaisempia asioita kuin se, minkälaiseen ympäristöön sattuu syntymään. Ja äidinmaidosta saatu perusluottamus kantaa myös kuoppien kohdalla.

Tätä äidin ja pojan kasvukertomusta oli ilo lukea, mutta tuskin tulen tarttumaan tähän ihan heti uudelleen. Donoghue olisi voinut tuoda tarinaan paljon syvempääkin otetta, mikä olisi tehnyt tarinan useamman lukukerran kestäväksi. Toisaalta pidän ratkaisua arvossa, kirjailija ei sorru aiheella mässäilyyn. Lisäksi aihepiiri on jo valmiiksi sen verran arka ja rankka, että en kyllä tummia lisäsävyjä kaivannutkaan. Jo nyt Jack vieraili unissani useampana yönä, tosin onneksi omana reippaana itsenään.

Suosittelen Huonetta kaikille, mutta aivan erityisesti meille äideille ja isille. Tämän luettuaan on taatusti taas muutaman päivän piirun verran parempi vanhempi.

Huoneesta on kirjoittanut ainakin Lumiomena, Peikkoneito, Maria Sinisen linnan kirjastosta sekä Ilselän Minna.

Emma Donoghue: Huone (alkup. Room 2010)
Tammi 2012
Suomentanut Sari Karhulahti
323s.

Äänestä paras Copycat-kirjakansi

2012-01-05T09:00:00.000+02:00

No niin, vihdoinkin olen päässyt sen verran tolpilleni, että Copycat-äänestys alkaa!
(Pahoittelut vielä viivästyksestä. Mutta ehkä ihan hyvä näin: Blogistanian Finlandia-jännitys oli makeaa seurattavaa ja nyt voidaankin sitten keskittyä upeisiin kirjakansiin.)

Kuten kaikki kirjojen ystävät tietävät, kannet eivät suinkaan ole yhdentekevät. Ne saavat joko tarttumaan kirjaan tai sysäämään pois, ne ihastuttavat ja vihastuttavat. Niin, ja mikä tunne liittyykään itselle rakkaan kirjan ja painoksen tutuksi tulleeseen kuvaan! Leikkimielisen Copycat-kilpailun tarkoitus onkin raottaa kirjallisia maailmoja, antaa kiitosta kirjojen kansia kuvittaville taiteilijoille ja kääntää huomio kansitaiteeseen.

Jokainen osallistujakuva sai arvonnan kautta numeron, joiden mukaisessa järjestyksessä kuvat esitetään. Kollaasikuva on kokonaistarjonnan hahmottamiseen, jokainen kuva esitellään alla suurempana itsekseen. Sen verran otin vapauksia, että liitin (niihin kuviin, joissa ei jo valmiiksi näkynyt) myös alkuperäisen kannen kuvan, koska kuvista saa varmastikin enemmän irti kun näkee, mistä se on saanut alkunsa. Mutta kumpi on kumpi? Siinäpä se!!

Joistakin kuvista selviää kuvantekijän nimi, toisista taas ei. Mietin, onko se ongelma, mutta en rohjennut lisäillä kuvien yhteyteen nimiä lupaa kysymättä. Ja toisaalta, tuskin naamakertoimella on tässä skabassa merkitystä! Mutta jos joku anonyymiksi jäänyt haluaa kuvan ja numeron viereen myös nimen, niin viestiä vaan tulemaan!

Kiitos vielä kaikille kuvia lähettäneille! Olen ollut useat kerrat aivan ihastuksesta ymmyrkäisenä siitä, kuinka paljon vaivaa olettekaan nähneet ja kuinka hienoja kuvia olette tehneet. Kilpailu sai niin suuren suosion, että täytyyhän tämä ottaa joskus uusiksi, ideoita saa esittää!

Mutta nyt, kansalaiset, on aika käyttää äänestysoikeutta.

Ohjeet tulevat tässä:

1. Jokaisella osallistujalla on yksi ääni. Ilmoita pelkkä kuvan numero (niin, mitään Aku Ankkoja ei sitten äänestellä...) ja nimesi/tai nimimerkkisi kommentoimalla tähän postaukseen. Suosittelen tutkimaan kuvia kaikessa rauhassa, muokkamaan päätöksen ja siirtymään vasta sitten kommettilootaan, jotta mahdollisesti silmäkulmaan vilahtaneet aiemmat vastaukset eivät pääsisi sotkemaan. Omaa kuvaa saa äänestää :)

2. Äänestysaikaa on sunnuntaihin 15.1. kello 20.00 saakka. Ilmoitan voittajan joko saman päivän iltana tai seuraavana aamuna.

3. Osallistumalla äänestykseen saat yhden arvan. Kilpailun päätteeksi suoritetaan arvonta. Yksi onnekas sekä voittajakuvan luonut saavat haluamastaan osallistujakuvasta kuvasuurennoksen. Jos nämä sattuvat olemaan yksi ja sama henkilö, arvonta suoritetaan uudelleen.

4. Levittäkää sanaa! Mitä enenmmän äänestäjiä, sitä jännittävämpää!

*Hyvää, sopivan helmeilevän hupsua ja riemukasta äänestystä!*

COPYCAT-EHDOKKAAT OVAT:


1


2


4


6


9


11


12

Onnellista uutta vuotta 2012!

2011-12-31T12:41:00.002+02:00

http://office.microsoft.com/en-us/images/

Influenssa on pitänyt minua otteessaan jo useamman päivän, joten valitettavasti uudelle vuodelle lupaamani Copycat-äänestys viivästyy muutamalla päivällä. Pahoittelut! Palaan remmiin, kunhan tervehdyn.

Blogini täyttää tänään kaksi vuotta. En osannut blogia perustaessani ollenkaan arvata, mitä kaikkea hienoa se mukanaan toisi. Kirjallisuuden ohella kirkkaasti tärkeimmäksi asiaksi olette muodostuneet te ihanat lukijat ja blogiystävät. On ilo ja kunnia kuulua joukkoon.

Hienoa tulevaa vuotta kaikille!

Amman Blogistanian Finlandia 2011

2011-12-28T22:41:00.001+02:00

Hei täältä sairasvuoteelta! Silmissäni näyttää suurin piirtein tältä,

mutta tulin joka tapauksessa naputtelemaan oman varjo-Finlandia-listani, kun olin kerran sen ehtinyt valmiiksi miettiä. Osallistun kirjabloggarien omaan Blogistanian Finlandia 2011-äänestykseen seuraavalla listalla.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

Valitsin listaani pelkästään sellaisia kirjoja, jotka olen itse lukenut. Olosuhteiden vuoksi en nyt perustele sen enempää valintojani. Käy kurkkaamassa Sallan lukupäiväkirjassa, mitä kirjoja muut ovat listalleen kelpuuttaneet!

Parhaan copycat-kannen valinta lähestyy...

2011-12-28T22:31:00.002+02:00

Ystävät rakkaat,

monet kiitokset jo nyt kaikille osallistuneille! Osanottajien määrä ja tuotosten laatu, mielikuvituksellisuus ja nähdyn vaivan määrä on yllättänyt, häkellyttänyt ja ilahduttanut varmasti meitä kaikkia.

Uuden vuoden aattona (tai vuoden ensimmäisenä päivänä, jos heittäydyn laiskaksi) käynnistyy Copycat-kisan toinen ja jännittävä osa, nimittäin parhaimman kannen äänestys. Olen melko varma, että joku osallistuja on mennyt minulta ohi tai päässyt unohtumaan, joten tarkistakaapa, löydyttekö listalta!

Ilselä (2kpl)
Järjellä ja tunteella
Kirjailijan kävelyretkiä
Kirjainten virrassa
Kujerruksia
Kuvia ja matkoja
Leena Lumi (4kpl)
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Magdalena Hai
Mari A:n kirjablogi
Nenä kirjassa
Oota, mä luen tän eka loppuun
Pihin naisen elämää
PS. Rakastan kirjoja
Sallan lukupäiväkirja
Silkkiä ja samettia (3kpl)
Sivujen välissä
Vielä yksi rivi
Vinttikamarissa

Ovatko kaikki mukana? Jos olet tipahtanut listalta, ilmoittaudu pian kommenttilootaan, niin erhe saadaan korjatuksi. Jokainen osallistujakuva tulee saamaan oman, arvotun kilpanumeronsa. Hataran laskupääni mukaan kuvia on 26 kpl! Se on aika paljon, mutta emmeköhän kaikki ole sitä mieltä, että enemmän todellakin on enemmän ja otamme kaikki kuvat mukaan?

Hyvä, se on päätetty sitten! :)

Teidän,
Amma

Sieppari ruispellossa

2011-12-26T23:28:00.002+02:00

Aloitin tämän vuoden klassikolla, joten klassikkoon se saa myös päättyä. Tosin tämä oli ihan erilainen kuin se vuoden ensimmäinen. Siinä oli jotain romantiikkaa, linnoja ja jotain muuta yhtä naurettavaa. Hitto, oksentaisit, jos kertoisin. Sieppari ruispellossa on ihan jotain muuta. On nuori poika, joka ei oikein sopeudu tähän yhteiskuntaan tai jotain. Tai siis siihen 1950-luvun amerikkalaiseen yhteiskuntaan, josta kirja kertoo. Totta puhuen, lukiessani mietin koko ajan, että mikä hitto sitä poikaa oikein vaivaa. Rikas, hyvästä perheestä ja älykäskin, mutta niin vain ajautuu hankaluuksiin ja saa potkut jokaisesta koulusta. Melkein kaikki ihmiset ovat jotenkin huonoja, tai tyhmiä, saastaisia, naurettavia, vähintäänkin ärsyttäviä tai jotain. Ihmiset ovat sellaisia. Mutta se poika ei tajua, että kyllä se vika on useimmiten ihan siellä oman pään sisällä. Tai tajuaahan se, sehän sanoo olevansa kaistapää.

Jotkut kirjat herättävät mielenkiinnon ihan levottomista syistä. Niin kuin nyt tämä Sieppari ruispellossakin. Ihan ensimmäisen kerran kiinnostuin siitä, kun kuulin, että Mark David Chapmanilla, sillä tyypillä, joka ampui John Lennonin, oli tämä kirja mukanaan. Siis kuvitelkaa, tyyppi lukee kirjan ja menee ja ampuu jotain muusikkoa, eikä ihan mitä tahansa muusikkoa, neljä kertaa. Ihan hervoton juttu. Joka tapauksessa, kyllä minä tiedän, että se on ihan sekopäistä, mutta sen takia minä tästä kirjasta kiinnostuin, kun se kuulemma vetoaa rikollisiin jotenkin ja sitten minä aloin miettiä, että täytyyhän siinä kirjassa olla jotain omituista tai erikoista tai jotain.

Ei siinä kirjassa kyllä ollut minusta kuitenkaan mitään kovin erikoista, hitto, osaisin itsekin kirjoittaa tuolla tavalla. Mutta kyllä se kuitenkin minua jotenkin kosketti tai siis ainakin sitä luki tosi mielellään, vaikka ei siinä oikein mitään tapahtunutkaan. Tyyppi vain kuljeskeli ympäri New Yorkia ja hankki vaikeuksia. Ryyppäsi ja rellesti, mutta jotenkin säälittävästi. Tyypillinen vihainen nuori mies tai jotain. Tai siis ihan täysi paskiainenhan se tyyppi oli, mutta ei siitä jotenkin voinut kuitenkaan olla pitämättä. Siinä oli kuitenkin jotakin hemmetin vetoavaa. Niin kuin sekin, miten se tykkäsi siitä sen pikkusiskosta. Tai miten se loppujen lopuksi tykkäsi melkein ihan kaikista ihmisistä vaikka se aina välillä inhosi niitä.

Vähän jäin kyllä ihmettelemään, että mitä se J.D. Salinger oikein ajatteli, kun se sen kirjan kirjoitti. Että kai sillä oli siinä joku syvällisempi ajatus. Vaikka monilla kirjailijoilla ei kyllä ole, ne ajattelee vaan mainetta tai rahaa tai jotain. Jos sellaisen kirjan lukee, niin alkaa oksettaa. Mutta tämä oli erilaista. Jotenkin kyllä tavallaan ymmärrän, jos joku on mennyt ihan sekaisin siitä kirjasta ja alkanut räiskiä tai jotain. Kun sitä kirjaa luki, niin alkoi nimittäin vähän niin kuin ajatella niin kuin se Holden Caulfield. Se oli siis sen tyypin nimi. Se meni vähän niin kuin pään sisään se teksti tai jotain. Ja sitten alkoi puhua ihan samalla tavalla kuin se Holden.

Tosi jännä tyyppi, ihan hervoton oikeastaan.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa 2004. (The Catcher in the Rye 1951.)
Keltainen kirjasto Tammi.
Suomentanut Arto Schroderus.
289s.

2011-12-23T06:00:00.000+02:00

Amman lukuhetki vetäytyy muutamaksi päiväksi joululomalle, mutta palaa pian kokoamaan kuluneen vuoden lukukokemuksia yhteen ja käynnistämään uutena vuotena Blogiastanian ensimmäisen Kaunein Copycat-kirjankansi -kisan. Oman kuvansa voi ilmoittaa mukaan vielä tänään aatonaattona.

Kaunista, iloista, tunnelmallista ja rauhallista, jokaiselle sopivanlaista joulua! Kiitokset yhteisestä vuodesta 2011!

Amma

Paheellisen kotirouvan opas. Kuinka elät leveästi hänen kustannuksellaan.

2011-12-22T09:30:00.000+02:00

"Aamulekottelut ovat elämäntyylisi kulmakivi. Heti kun kuulet ulko-oven painuvan kiinni ja miehesi auton häipyvän pihalta, tiedät onnistuneesi hankkimaan itsellesi taas uuden luksuspäivän."

"Älä ikinä valita tienestimiehellesi pitkästymistä. Sinulla on aina puuhaa ja älyttömät määrät tärkeää tekemistä, etkä sen vuoksi pysty hakemaan hänen vaatteitaan pesulasta."

"Mikä on paljon hauskempaa kuin työssä käyminen? Työssä käymättömyys."

"Entä naisasialiike? Hänellä on nyt runsaasti aikaa lukea kylvyssä Toista sukupuolta."

"Makuuhuone on se paikka, jossa paheellinen kotirouva saa ja käyttää eniten valtaa."

Vastoin tapojani annoin kirjailijan eli Rosemary Counterin puhua puolestani. Paheellisen kotirouvan opas antaa vinkkejä kotirouville tai siitä haaveileville (kuin myös alkoholisteille) elämäntavan nautinnolliseen ja ammattimaiseen toteuttamiseen. En nimittäin olisi osannut sitä itse sanoa paremmin:)

Valitettavasti täällä Suomessa aika harvalla taitaa olla mahdollisuuksia toteuttaa oppeja ainakaan kovin laajassa mittakaavassa. Tai näin ainakin luulen, oma arkeni kahden lapsen kotiäitinä ei ainakaan sisällä aamulekotteluja, aamupäivän kestävää kauneudenhoitosessiota tai läpi päivän jatkuvaa cocktailhetkeä, mutta ehkä vika onkin minussa.

Jos jollekin ei vielä valjennut, kirja on sarkastinen ja sisältää rutkasti hurttia huumoria. Vitsi tai sitten oma huumorintajuni kesti mainiosti jonkin verran kirjan puolenvälin yli, sitten paheellisuus alkoi vähän toistaa itseään.

Joka tapauksessa suosittelen tätä joululahjaksi kaikille huumorintajuisille kotirouville. Sitäkin paremmin tämä sopii tulevan kesän morsioille oppikirjaksi.

Teemaan liittyen toivon, että parhaillaan jouluvalmistelujen kuormittamat äidit kautta maan heittäytyvät pikkuisen paheellisiksi ja heittäytyvät hetkeksi sohvalle hyvän kirjan ja suklaakonvehtien kera!

Rosemary Counter: Paheellisen kotirouvan opas. Kuinka elät leveästi hänen kustannuksellaan.
(The Decadent Housewife 2011)
Tammi 2011, Suom. Riitta Bergroth
112s.

Harry Potter: Suuri velhouskirja

2011-12-19T23:10:00.000+02:00

Takuuvarma lahjavinkki Harry Potter-faneille on Brian Sibleyn toimittama Suuri velhouskirja. Elokuvantekijöiden avustuksella koottu kirja sisältää muhkean tietopaketin Potter-elokuvien tekemisestä, näyttelijäntyöstä ja taikamaailman luomisesta valkokankaalle. Mukana on näyttelijöiden, ohjaajien, tuottajien ynnä muiden asianosaisten haastatteluja, runsaasti kuvamateriaalia ja jopa elokuvan rekvisiitan tekijöiden suunnittelemia lisämateriaaleja! Kirjan mukana saa siis mm. kutsun Tylypahkaan, kolmivelhoturnajaisten tanssiaisiin ja Huispauksen MM-kisojen kisaohjelman.

Kirjaa lukiessa ei voi muuta kuin äimistellä. Kun Hollywood -elokuvien hinnoista puhutaan, tulee joskus ihmeteltyä, mihin kaikki raha menee ja paheksuttua tähtien tähtitieteellisiä palkkoja. Mutta kun lukee kaikesta Potter -elokuvien eteen tehdystä työmäärästä, alkaa tuntua siltä, että henkilökunnan on täytynyt olla ilmaiseksi työskenteleviä kotitonttuja. Kaikki elokuvissa näkyvät lehdet, ilmoitukset, esitteet, pullojen etiketit, karkkipaperit ym. painettu materiaali on huolellisesti suunniteltu ja painettu tuhansina ja tuhansina kopioina. Mahdollisimman monet interiöörit ja olennot on tehty aivan oikeasti. Yhteen taikasauvakauppaan on saatettu käyttää tuhansia työtunteja jo pelkästään asetellessa laatikoita (jokaisessa oma yksilöllisesti valmistettu etikenttinsä tietenkin) hyllyihin. Ja kun kyse on kuitenkin taikuudesta, täytyy kaiken näyttää hienolta, ei miltään lavasteopiskelijoiden harjoitustyöltä!

Tietenkin joku voisi kysyä, onko ajan, rahan ja luonnonvarojen tuhlaaminen elokuviin tällaisessa mittakaavassa järkevää tai edes vastuullista. Toisaalta minä nostan hattua sille, että kaikkea ei tehdä automaattisesti animaatioina tai 3D-malleina, vaan vielä löytyy oikean käsityötaidonkin arvostusta. Ja kyllä tietokonenörtitkin ovat saaneet osansa tehdä elokuvasarjan aikana!

Suurin velhous elokuvissa onkin ammattitaitoisten työntekijöiden loihtima aitouden tunne, lähtien tietenkin aina J.K. Rowlingista itsestään liikkeelle. On hämmentävää, kuinka pitkälle kirjailija on maailmansa luonut. Kun elokuvaa varten tarvittiin hieman lisätietoa Sirius Mustan sukulaisista, toimitti kirjailija muutaman päivän päästä Mustien sukupuun ja lukuisia herkullisia yksityiskohtia suvunjäsenistä. Tämä sukupuukin muuten löytyy kirjasta ja se siis sisältää sellaista materiaalia, mitä kirjoista tai elokuvista ei löydy.

Tämän kirjan luettuani aion katsoa kaikki Harry Potter -elokuvat läpi kaikessa rauhassa kirjan kanssa ja kaukosäätimen tauko- ja kelausnappulat ahkerassa käytössä. Tähän saakka olen fanittanut elokuvia pelkästään kirjojen sivutuotteena, mutta ilmiselvästi on aika antaa elokuville oma arvostuksensa. Kirjasta saavat siis varmasti jotain irti sellaisetkin henkilöt, jotka eivät niin kauheasti Pottereista perusta, mutta ovat kiinnostuneita elokuvanteosta yleensä.

Yksi pitkä miinus minun täytyy kyllä kirjalle antaa. Vasta lopussa tajusin, että kirja oli tehty ennen viimeisen elokuvan ilmestymistä ja se siis puuttuu kirjasta käytännössä kokonaan. Ärsyttävää! Miksi ihmeessä nähdä niin suuri vaiva kirjan kanssa ja sitten jättää viimeinen osa kokonaan pois? No tiedänhän minä miksi; kohta markkinoille voidaan tuoda uusi, kaikki elokuvat käsittelevä kirja, mutta silti. Ärsyttävää!

Siitä huolimatta suosittelen tätä kirjaa kaikille edellä mainituista asioista kiinnostuneille. Sen verran monta kiehtovaa ja maagista hetkeä tämän kirjan parissa vietin!

Miika Nousiainen: Metsäjätti

2011-12-16T23:00:00.000+02:00

Minulla on ollut kompleksinen suhde Miika Nousiaiseen vuoden 2008 alkupuolelta lähtien.Silloin tartuin Vadelmavenepakolaiseen, ihastelin loistavaa ideaa, mutta hermostuin, kun toteutus alkoi mielestäni junnata nopeasti. Kirja jäi kesken ja minua jäi harmittamaan, koska olin odottanut kirjalta suuria. Maaninkavaaran jätin suosiolla väliin, sillä päättelin, ettei Nousiainen ole minun miehiäni. Metsäjätti kuitenkin tuntui niin kiinnostavalta, että halusin kokeilla Nousiaista toisen kerran ja kylläpä kannatti!

Metsäjätti on ollut täällä blogistaniassa todella luettu kirja, mutta jos joku nyt ei vielä tiedä kirjan juonta, tässä se tulee lyhyesti: duunarin poika Pasi Kauppi, nykyinen Metsäjätti-konsernin varapresidentti (onko jollakin oikeasti tällainen titteli?) palaa kotipaikkakunnalleen "tehostamaan" ja "järkeistämään" tuotantoprosessia eli käytännössä irtisanomaan työntekijöitä. Törmälässä Kauppi joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä samalla kun hän itse elää jännittäviä aikoja suomenruotsalaisen vaimonsa odottaessa parin esikoista.

Nousiaisen kuvaama Törmälä on ankea paikka. Ihmiset ja rakennukset ovat yhtä ankeita ja omia mahdollisuuksiaan väheksyviä. Kaikkea leimaa nurkkakuntaisuuden ilmapiiri. Juuri hyviä asioita ei ole, paitsi tietysti muutamat, joskin nekin jo kadonneet lapsuudenystävät. Tärkein heistä on kirjan toinen kertoja Janne, tehtaalla töissä oleva tuumailija, jolla olisi kykyjä vaikka mihin, mutta joka on perinyt perustörmäläläisen "se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" -elämänasenteen.

Oma harppaukseni pohjois-savolaiselta maaseudulta hörhöhumanistiksi ei ole lainkaan niin suuri kuin Pasin loikkaus demareiden ja kommunistien riitojen sävyttämältä tehdaspaikkakunnalta Helsinkiin kauppakorkeaan ja sieltä suoraan uraputkeen. Siitä huolimatta pystyin samaistumaan Nousiaisen kerrontaan hyvin. Joskin on sanottava, että henkilöt ovat aika yksiulotteisia (kuten sikamainen pomo Turo tai vaatimaton, mutta fiksu Janne). Jossakin toisessa kirjassa asia voisi tuntua häiritsevältä, jopa naurettavalta. Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käynyt, niin paljon pidin tarinasta.

Ehkä se oli Pasin herkät isäntunteet yhdistettynä self-made man-tyyppiseen nousuun elinkeinoelämän huipulle, joka minuun vetosi tai sitten ajankohtaisen yhteiskunnallisen aiheen käsitteleminen tunteella, mutta ilman paatosta. Pidin näistä, mutta varmastikin suurin syy on ihan muunlainen: rakastin tätä kirjaa, koska lukiessa kaikista ihaninta oli miettiä, kuinka paljon mieheni; kahden pienen lapsen isä, insinööri ja ikuinen Metallica-fani tästä kirjasta mahtaakaan pitää. En malta odottaa, että hän pääsee kirjaa lukemaan!

Tunsin närkästystä kun Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ei ollut Finlandia-ehdokkaiden joukossa, mutta Metsäjätin puuttuminen listalta on huutava vääryys. Nähtävästi voidaan siis olettaa, että Miika Nousiais-traumani on virallisesti voitettu!

Kuten tuli jo todettua, Metsäjätti lienee yksi syksyn luetuimmista bloggareiden keskuudessa, joten kokosin tähän vähän kokoavaa listaa muiden arvioista. Tässä ne, jotka Google kohtuudella löysi (ilmineeratkaa, mikäli puututte). Käykääpä kurkkaamassa!

Ilselä
Hiirenkorvia ja muita merkintöjä
Kaiken voi lukea
Kirjainten virrassa
KirjAntila
Luettua
Mari A:n kirjablogi
Nenä kirjassa
Nora exlibris
Oota, mä luen tän eka loppuun
Opuscolo -kirjasta kirjaan
Susan kirjasto

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava 2011
286s.

Joulu on jo ovella! Muistakaa, että Copycat-kilpailuun voi osallistua vielä jouluaattoon asti! Kiitos kaikille jo osallistuneille, muistattehan linkata kilpailukuvanne tänne, niin ette unohdu kilpailusta.

Ensi viikolla luvassa vielä kaksi erinomaista lahjavinkkiä sellaisia kaipaaville. Nyt, tunnelmallista neljättä adventtia!

Blogisavuja Hiljaisuus-elokuvalle!

2011-12-15T22:49:00.000+02:00

Äärettömän harvoin olen katsonut elokuvaa, joka nostattaa kylmät väreet heti ensi hetkistä alkaen ja pitää ihon kananlihalla loppuun saakka. En itse asiassa muista, että niin olisi käynyt ikinä. Pakostikin joskus, mutten kyllä sitä muista. Kotimainen uutuuselokuva Hiljaisuus (ohjaus Sakari Kirjavainen, käsikirjoitus Esko Salervo) sen sijaan on sellainen elokuva. Kiistatta yksi suurimmista elokuvakokemuksistani ikinä.

Kuva ja lisätietoa elokuvasta www.hiljaisuuselokuva.fi

Kuten varmastikin tiedätte, Suomi toi toisessa maailmansodassa ainoana maana kaatuneensa lepäämään kotimaan multiin. Ajatelkaa kaikkia elämänne aikana katsomia sotaelokuvia, kuinka monta ruumista olette nähneet? Taistelukohtauksissa kyllä, ohiajavassa hevoskärryssä kuormana ehkä, siististi arkkuun aseteltuna varmasti. Hiljaisuus keskittyy siihen, mitä sodassa tapahtui sillä välillä. Oli ihmisiä, jotka sulattivat jäisiä ruumiita, täyttivät puolikkaita päitä heinillä, puhdistivat, paikkasivat, pukivat. Tekivät vainajat kauniiksi kotiin lähtiessään.

Hiljaisuus ei ole mikään kauhuelokuva, mutta sitä katsoessa kulki pieniä sähkövirtoja ympäriinsä. Tekijät saivat kuvatessaan kuulla kuvauspaikkana toimineen riihen olleen sodan aikaan oikeasti ruumiiden säilytyspaikka. Näyttelijä Ilkka Heiskasen mukaan kuvatessa oli liikkunut "voimakkaita energioita". Uskon, sillä ne tuntuivat katsomossa asti.

Siitä huolimatta elokuvassa kuolleita pelottavampia ovat elävät. Jokainen henkilöhahmo on jotenkin rikki, niin ovat myös henkilöiden väliset ihmissuhteet. Renki Einon (Joonas Saartamo) ja hulivilipoika-Antin (Lauri Tilkanen) keskinäinen suhde on niin kompleksinen, että kipeää tekee katsoa. Siirin (Joanna Haartti) sisin on sodan rikkoma, samoin pastori Hiltusen (Kari Hakala). Ilkka Heiskasen hienosti esittämä Korpikangas heiluu hullun ja terveen rajamailla alusta alkaen. Mielestäni vaikuttavimman roolisuorituksen tekee kuitenkin sinänsä pienessä roolissa Antin isänä Matti Onnismaa.

Minua on aina sodassa kiinnostanut taistelutapahtumien tai sotilastaktiikan sijasta ihmisen psyyke. Samaan keskittyy myös Hiljaisuus. Miten ihminen toimii kun joutuu mahdottomaan tilanteeseen, vaikkapa sellaiseen, että ympärillä kymmenet ruumiit sulavat naksahdellen? Tai kun kuolleeksi luultu herääkin henkiin? Silloin saattaa päätyä miettimään esimerkiksi sitä, miten ihmeessä tapahtuma pitäisi kirjata kortistoon. Elokuva kuvaakin hienosti sodan irrationaalisuutta ja sen vaikutusta ihmismieleen. Myös elokuvan grande finale on vaikuttavaakin vaikuttavampi. Se muistuttaa siitä, että vaikka sodassa on kysymys tappamisesta, ovat jotkut asiat pyhiä. Niiden on oltava, jos haluaa säilyttää edes osan inhimillisyydestään.

Haluaisin kertoa tästä elokuvasta niin paljon, mutten kuitenkaan halua, sillä arvoituksellisuus (jossakin arviossa puhuttiin myös maagisesta realismista, mitä pidän liioiteltuna) on osa tarinan hienoutta. Silti uskon, että tämä elokuva tulee kestämään useammankin katselukerran. Tämä ei ole perinteinen sotaelokuva, mutta ehkä juuri siksi niin hyvä.

Minun suomalainen vaimoni

2011-12-11T00:10:00.001+02:00

Saksalainen Wolfram Eilenberger sai 1990-luvun puolivälissä Espanjassa tehtäväkseen tiedustella suomalaiselta hämmentävän pitkältä naiselta, miksi tämä itki lohduttomasti. Huonoja uutisia kotoa? Sydänsuruja? Onko syytä huoleen, kielikurssilaisia kun on ennenkin hypännyt rotkoon? Miehelle selvisi, että nainen, Pia nimeltään, itki koska hänen kotimaansa oli juuri voittanut jääkiekon maailmanmestaruuden. Pia itki onnesta ja toisaalta surusta, kun ei ollut itse paikalla kokemassa voiton huumaa. Tässä vaiheessa moni olisi ottanut vinkistä vaarin ja hiippaillut takavasemmalle, mutta ei Wolfram, suomeksi Rami. Rakkauden tähden hän muutti Suomeen, vaikka vastassa oli hyytävän kylmä ja pimeä Turku. Rami kesti omituiset ihmiset, vielä omituisemman kielen, hyttyset ja jopa paarmat, kestipä ikuisuuden kestävän talvenkin. Kesti siitä huolimatta, että aina kun Rami menetti uskonsa, Pia vastasi vain höpöhöpö.

Meitä suomalaisiahan tunnetusti kiinnostaa aina se, mitä muut meistä ajattelevat. Lähinnä siihen lähtökohtaan perustuu tämänkin kirjan viehätys. Paitsi että Eilenberger kääntää näkökulman viehättävästi (ja kohteliaasti?) toisin päin. Ehkäpä suomalaisten kiinnostus omaan julkisuuskuvaan ei johdukaan huonosta itsetunnosta, vaan päin vastoin siitä, että kuvittelemme koko maailman pyörivän meidän ympärillämme. Onko se, että meistä ylipäänsä pitäisi jokaisella olla joku mielipide, jo merkki ylikehittyneestä egosta? Mielenkiintoinen ajatus!

Muuten Eilenberger käsittelee melko tavanomaisia asioita, kuten vaikeneminen, Marimekko, tietotekniikka, maaseutu ja Pisa-tulokset. Unohtamatta tietenkään jo mainittuja talvea, urheilua ja hyttysiä. Perinteinen Suomi-kuvasto ei kuitenkaan ole mielestäni huono asia, sillä Eileneberger kirjoittaa niin mukaansatempaavasti ja hauskasti, että lukeminen äityi välillä suoranaiseksi ahmimiseksi.

Huomasin olevani tyypillinen suomalainen siinä mielessä, että välillä nyrpistelin nenääni: "Nyt on poika kyllä käsittänyt asian ihan väärin!". Mutta ehkä tosiaan on niin, että ulkopuolelta näkee jotkut asiat vähän paremmin.

Erittäin paljon pidin kohdasta, jossa käsiteltiin lausetta "Minä rakastan sinua". Toisin kuin suurin osa muista maailman kansoista ja kielistä, suomalainen ei rakasta ehdoitta ja kokonaan, vaan ainoastaan "osaa" toisesta. Mikä lohdullinen ajatus! Liikuttava oli myöskin tuon lauseen käyttäminen, tai pikemminkin käyttämättömyys:
"Ja hän jatkoi, ettei itse ole milloinkaan sanonut tuota lausetta ja on kuullutkin sen suomeksi omin korvin vain yhden ainoan kerran, ja se tapahtui silloin, kun hän kävi katsomassa isäänsä sairaalassa. Isä oli maannut sydäninfarktin jälkeen happiviikset sieraimissa ja lukemattomiin johtoihin kytkettynä teho-osastolla tietämättä, näkisikö enää seuraavaa päivää, ja silloin, sillä hetkellä, isä oli ottanut tytärtään kädestä ja sanonut sen, ensimmäisen ja ainoan kerran."

Kauniita, ajattelemisen arvoisia ajatuksia sisältää siis tämä kirja, mutta ennen kaikkea lempeää ja viihdyttävää kerrontaa suomalaisuudestamme vieraan silmin. Toimii mukavana välipalakirjana ja on erinomainen ehdokas pukinkonttiin. Sellainen kirja, jonka voi hyvillä mielin antaa oikeastaan ihan kenelle tahansa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Mari A., Hanna ja Minna

Näin minä iltani vietän, osa 2

2011-12-09T21:25:00.001+02:00

Tällaista tällä kertaa ;) Rentouttavaa ja sopivan paheellista viikonloppua kaikille lukijoille!

Amma

Kiveen hakatut - Urheilijat maineen poluilla

2011-12-07T22:54:00.001+02:00

Tiesitkö, että Volmari Iso-Hollo istui vuonna 1936 olympiavoittajana illallisilla Adolf Hitlerin oikealla puolella? Tai että jalkapalloilija Algoth Niska oli paitsi kieltolain aikainen trokari, myös hyväntekijä, joka auttoi juutalaisia pakoon toisen maailmansodan aikana? Tony Halmeesta tiedät yhtä sun toista, mutta tuskin sitä, että hän tuli lasten kanssa hyvin juttuun ja muun muassa rohkaisi kerran nimmaria jakaessaan pientä mörköjä pelkäävää poikaa. Valkeakosken Hakan tiedät varmasti, mutta tiesitkö, että niin jalkapallojoukkueen kun lukuisten menneiden vuosien huippu-urheilijoiden takaa löytyi viimeinen vanhan ajan patruuna Juuso Walden, joka antoi urheilevien työntekijöidensä harjoitella työajalla?

Nämä ja monta muuta mielenkiintoista tarinaa löytyvät Arto Terosen ja Jouko Vuolteen Kiveen hakatut -kirjasarjan kolmannesta osasta: Urheilijat maineen poluilla. Teronen ja Vuolle ovat tehneet Kiveen hakatut -radiosarjaa Yleisradiolle jo useamman vuoden ajan. Kirjasarja on muokattu radiohaastattelujen pohjalta. Ideana on etsiä urheilijan hauta, jonka ääressä vainajaa muistellaan hänen sukulaistensa ja ystäviensä kera toimittajien tekemän taustatyön pohjalta.

Kirjassa kustakin urheilijasta kerrotaan noin 10-15 sivun verran. Mistään tyhjentävistä elämäkerroista ei siis ole kysymys. Tärkeimmät urheiluun liittyvät saavutukset, perhesuhteet, uran jälkeinen aika ja kuhunkin henkilöön liittyvät ominaispiirteet tulevat kuitenkin käsitellyksi hyvin. Aluksi kirjaa lukiessani historiantutkija-minääni häiritsi tietynlainen jutustelunomaisuus ja tarinan paikoin hyvinkin polveileva eteneminen. Haastattelut ikään kuin kuulsivat elämäkerroista läpi. Mutta kun tyyliin tottui, aloin jopa pitää siitä.

Tarinoista välittyy kodikas ja läheinen tunnelma. Todella asiantuntevat ihmiset kertoilevat mielenkiintoisia anekdootteja hellyydellä, mutta kuitenkin raadollisenkin rehellisesti. Pidän erityisesti siitä, että urheilusankareiden ympärille helposti kehittyvä gloria ja maine puretaan ja tarkastellaan ihmistä myytin takana. Siitähän toki tässä kirjassa on kysymyskin, kuten kirjan nimikin kertoo.

Urheiluhistoria rakastaa anekdootteja ja detaljeja, jotka voivat asiaan perehtymättömälle vaikuttaa yhdentekeviltä. Asianharrastajat sen sijaan näkevät asian toisin ja hyvä niin. Yllättävän moni menneiden vuosikymmenten suomalaisurheilijoiden saavutus on voimissaan vielä tänä päivänä. Muutenkin pienet sattumukset ja tapaukset voivat paljastaa yllättävän paljon urheilijasta ihmisenä.

Minä edustan sitä sukupolvea, että jotkut kirjassa esitellyt henkilöt olivat minulle outoja. Suurin osa oli kuitenkin ainakin nimeltä tuttuja. Vaikka en asiantuntija olekaan, pysyin hyvin kärryillä, joskin välillä uteliaisuuteni heräsi siinä määrin, että kaipasin lisää tietoa. Kuvat toivat mukavasti lisää syvyyttä, mutta edellä mainitusta syystä olisin katsellut niitä mieluusti enemmänkin. Sen sijaan iäkkäämmille, vuosikymmeniä urheilumaailmaa seuranneille penkkiurheilijoille on Urheilijat maineen poluilla taatusti sopivasti tuttua ja vanhaa sisältävä tietoteos. Ottakaapa siis vinkistä vaari kun mietitte joululahjaa isille, ukeille ja appiukoille. Ja urheilusta kiinnostuneille naisille tietysti myös (olinpas yksisilmäinen)!

Arto Teronen ja Jouko Vuolle:
Kiveen hakatut. Urheilijat maineen poluilla.
Kirjapaja 2011.
266s.

Pssst! Yritän tuoda joulukuun aikana blogiin arvioita myös muutamasta muusta joulupakettiin sopivasta kirjasta. Suomalaisuusteema jatkuu seuraavassakin kirjassa!

Pssst2! Copycat-kisa on lähtenyt käyntiin ja ensimmäiset rohkeat ovat jo esitelleet tuotoksiaan. Mukaan ehtii vielä mainiosti, aikaa jouluun saakka!

Täydellinen kirja

2011-12-04T22:09:00.001+02:00

Kyselin teiltä viime kuussa täydellisen kirjan reseptiä. Annoitte pakahduttavia, jopa täydellisiä vastauksia ja olenkin tuntenut pientä rimakauhua näiden vastausten puristamisessa tiivistettyyn muotoon. Yritän nyt kuitenkin, toivottavasti tämä herättää lisää ajatuksia lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ja olisihan se hienoa, jos jollekin kirjailijalle tästä olisi jotakin hyötyäkin :)

TÄLLAINEN ON TÄYDELLINEN KIRJA

Täydellisen kirjan täytyy viedä mennessään, pitää otteessaan. Yhtä aikaa haluaa lukea lisää, lisää, lisää, toisaalta kirjan haluaisi kestävän pitempään.

Kirjan luettuaan lukija ei ole enää entisensä. Tarina jää kulkemaan mukana, maailman näkee toisella tavalla kuin ennen. On oivaltanut elämästä, ihmisyydestä tai ylipäänsä jostakin jotain aivan uutta.

Kirja on puhutellut tunteita, on itkettänyt ja naurattanut vuorotellen.

Miten ihmeessä tähän sitten päästään? Moni olikin sitä mieltä, ettei täydellistä kirjaa olekaan. Mutta tässä joitakin kohtia, mitkä vaikuttavat täydellisyyden hipomiseen ratkaisevasti.

Juoni: Juoni on oltava. Se voi olla kokeilullinen, kunhan se on riittävän selkeä. Juonessa täytyy olla imua, mutta toisaalta se ei saa tukahduttaa alleen kaikkea muuta.

Henkilöhahmot: Kirjan henkilöiden täytyy olla mielenkiintoisia ja muutamaan pitäisi kyetä samaistumaan. Henkilöt saavat olla myös epätäydellisiä tai jopa jollakin tavalla "nyrjähtäneitä".

Kieli: Kielen ja sanankäytön tulee olla hallussa. Kieli saa olla kaunista ja leikittelevää, kokeilullistakin, mutta liiallisuutta on hyvä välttää. "Hämärä" tai "ylikikkaileva" kielenkäyttö ärsyttää ja vie huomion tarinalta ja henkilöiltä. Kielen tulee olla sujuvaa ja helppolukuista.

Fakta ja fiktio: Liiallista tietokirjamaisuutta tulee välttää. Kuitenkin sitominen johonkin fakta-ainekseen on hyvä asia. Olipa kyseessä sitten historia, moraali, filosofia, yhteiskunta tai joku muu aihe, pieni määrä lisäsivistystä tuo lukijalle uuden oivaltamisen tunteen. Lukija haluaa oppia uutta, saada uuden näkökulman ja ajattelemisen aihetta.

Tunne: Jotta lukija saisi tunne-elämyksen, täytyy tarinassa olla sopivassa suhteessa tunnetta: intohimoa, romantiikkaa, huumoria, melankoliaa, optimismia, jännitystä, mystiikkaa, yllätyksellisyyttä. Kaikkia tunteita ei tarvitse liittää jokaiseen tarinaan väkipakolla ja yksittäisiäkin tunteita kannattaa käyttää mieluummin vähän kuin ylitsepursuavasti. Lukija tarvitsee tilaa omille tunteilleen. Muista myös henkilöhahmoihin samaistumisen merkitys.

Kirjan paksuus: Hyvä kirja saa olla pitkä, mutta toisaalta lempikirjaa haluaa ehkä kuljettaa mukana. Kultainen keskitie: noin 200-400 sivua lienee siis suositeltavin.

Kuulostaako helpolta? Lohdutuksen sana kaikille kirjailijoille:

Ajattelen, että Täydellinen kirja on sillä tapaa helppo kirjoittaa, että sen täytyy tulla sydämestä - sitä ei voi keksiä tai pakottaa paperille.

Näin kirjoitti Anni m. vastauksessaan ja hänelle lähtee myös parhaan kommentin palkinto tällä kertaa. Ei ehkä aivan täydellinen, mutta erittäin hyvä kirja kuitenkin, nimittäin Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä.

Lämpimät kiitokset kaikille upeista vastauksista! Keskustellaan KBF-merkeissä jälleen ensi vuonna!

Osallistu Copycat-kirjankansi -kilpailuun!!!

2011-12-01T22:59:00.001+02:00

Blogini täyttää tämän vuoden viimeinen päivä kaksi vuotta. Asiaankuuluvat syvälliset, blogifilosofiset mietelmät ja eksistentialistiset kriiseilyt seuraavat lähempänä ajankohtaa, mutta muuten synttäreiden vietto alkaa hauskanpidon merkeissä juuri nyt!

Olen sorvaillut pienessä päässäni kilpailun, joka ei vaadi välttämättä kovin paljon aikaa, ei sotke kenenkään lukusuunnitelmia ja syleilee koko blogisfääriä yhdistelemällä kirjablogien tuntemaa intohimoa kirjallisuuteen sekä muotiblogien copycat-ilmiötä. Lyhyesti: tarkoitus on siis ottaa kuva, joka saa inspiraationsa jonkin kirjan kannesta. Ja jottei lysti loppuisi liian pian, järjestän ottamistanne kuvista kilpailun ja te saatte valita kuvista kauneimman! Olkoon se sitten vaikka varjokilpailu Leena Lumen ihanalle Kaunein kirjankansi-kilpailulle :)

Yksityiskohtaisemmat ohjeet tulevat tässä:

1. Kommentoi kommenttiboksiin kuinka hurmaava idea tämä onkaan (vapaaehtoista!). Voit myös halutessasi levittää tietoa eteen päin. Tämä tosin lisää kilpailua, mutta toisaalta lisää valinnanvaraa, mikäli voitat (kts. kohta 5).

2. Mieti inspiroiva kirjankansi. Tässä ei olla nöpönuukia: kirja voi olla uusi tai vanha, luettu tai lukematon, sinulle erityisen tärkeä tai mitäänsanomaton. Kannessa voi olla ihmisiä, esineitä, maisemia tai se voi olla täysin abstrakti. Saa photoshopata tai ei. Copycatin tarkoitus on tietenkin jäljitellä, mutta itse mieltäisin asian enemmänkin juuri inspiraation hakemiseksi kuin tarkaksi kopioinniksi.

3. Ota kuva. Mikäli sinulla on oma blogi, julkaise kuva (ja selvennys, mistä kirjasta on kyse) blogissasi ja laita minulle linkki joko tähän kommenttiboksiin tai muuten, niin olet mukana kilpailussa. Jos sinulla ei ole omaa blogia tai kainous iskee, etkä halua kuvaa blogissa esitellä, voit lähettää kuvan myös spostitse ammanblogi(at)gmail.com.
EDIT. 3.12. Voit ottaa useampiakin kuvia, mutta ilmoita mieluisuusjärjestys, eli minkä kuvan haluat ehdottomasti kisaan mukaan, minkä seuraavaksi mieluiten jne. Kun näen kuinka paljon kuvia tulee, karsin kuvia sen mukaan, jos on ylitarjontaa. Eli jokainen halukas saa ainakin yhden kuvan kisaan ja jos mukaan mahtuu, sitten useampia!

4. Koska joulukuu on kiireistä aikaa, olkaamme suurpiirteisiä. Aikaa ehdokasasetteluun on jouluun saakka. Välipäivinä kokoan ehdokkaat yhteen ja uutena vuotena pärähtää! On aika valita paras Copycat-kirjankansi ja tuomareina toimitte te.

5. Palkinnot: Äänestysajan päätyttyä palkitaan voittajat: äänestyksen voittajakuvan ottaja ja kaikista äänestäjistä yksi onnekas. Palkintona on kuvasuurennos tmv. tuote voittajan haluamasta kilpailukuvasta! Täten oletan, että jokainen osallistuja antaa kuvansa tällaiseen käyttöön. Bisnestä en aio kuvilla tehdä :)

Miltäs kuulostaa? Minä itse olen ainakin into pinkeänä! Toivon paljon, paljon kuvia, leikkimielisyyttä ja riehakkuutta. Tuskinpa kovinkaan moni meistä osaa tarkkailla valokuvausteknisiä hienouksia vaan rakkaus kirjoihin ratkaisee, joten pitäkää osallistumiskynnys matalalla!

Marraskuun metkut

2011-11-29T22:47:00.001+02:00

Mitenkähän aika kuluu niin nopeasti? Vastahan kirjoitin lokakuun kuukausikoostetta ja nyt jo huomaan saman askareen olevan edessä. Voihan nenä! Huomenna alkaa joulukuu ja Amman lukuhetkikin aloittaa synttärikauden koko loppuvuoden kestävällä kilpailulla, ei ihan vielä huomenna, mutta alkupäivinä kuitenkin. Olkaahan tarkkoina! Paljastan jo sen verran, että kyse on kirjojen sielun vangitsemisesta. Huh, jokohan joku arvaa?!

Koska lokakuu lipsahti kovin miesvoittoiseksi, päätin vastapainoksi lukea marraskuussa vain kirjailijattarien tuotoksia, pois lukien Jari Tervon Laylan ja Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -äänikirjan, jotka olin ehtinyt jo aloittaa aiemmin. Kuukauden feminiinistä osastoa edustivat Kiba Lumbergin Samettiyö, Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja, Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit, Marisha Rasi-Koskisen Katariina ja Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi.

Kirjat olivat keskenään niin erilaisia ja kuljettivat tunnelmasta toiseen, etten osaa laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Voimakkaimmat reaktiot (minussa itsessäni siis) sai aikaan Vihan ja rakkauden liekit. Yksittäisten klikkausten perusteella lukijoita taas kiinnosti eniten (ehkei kovin yllättävästi) Jari Tervon Layla.

Marraskuu oli kirjallisuusrintamalla hyvin vilkas, kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Itse kuitenkin harjoitin aluepolitiikkaa ja keskitin mielenkiintoni Savonia-ehdokkaisiin. KBF-keskustelussa puolestaan analysoitiin ansiokkaasti Täydellisen kirjan rakennetta ja olemusta. Koostetta ja palkitsemista tästä keskustelusta on niin ikään luvassa joulukuussa, jahka suinkin vain ehdin niin ajatukselliseen puuhaan.

Sitten tällä viikolla tein jotain, mitä en tee ainakaan melkein koskaan ja jätin Anna Kareninan kesken. Anteeksi, Zephyr ja muut kanssalukijat! Puoliväliin kitkuteltuani tulin siihen tulokseen, ettei suuri rakkauteni venäläisiin klassikoihin yksinomaan riitä ja tartuin toisiin opuksiin. Pakko sanoa, että tämä kirjojen kesken jättäminen on niin mukavaa ja vapauttavaa, että taidan jäädä siihen koukkuun :D

Sivupalkista löytyvässä Joulukuun linkkivinkki-osiossa suuntaan katseen joulupäivään ja sitä seuraaviin päiviin, jolloin (kirja)lahjat on avattu, masut ovat täynnä suklaata, torttuja, kinkkua ja laatikoita ja on aika heittäytyä hyvään lukuasentoon glögikupposen kera. Siltä varalta, ettei pukki satu tuomaan hyvää lukemista (hirveätä!), suosittelen seuraavia teoksia teemalla "Raskas ruoka vaatii raskaat kirjat" (saatte tulkita sen ihan miten haluatte):
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
William Shakespeare: Kuningas Lear
Nikolai Gogol: Kuolleet sielut

Riemullista joulunodotusta!

Ennen päivänlaskua ei voi (Johanna Sinisalo)

2011-11-28T22:26:00.001+02:00

Johanna Sinisalo kirjoittaa kirjoja, jotka tiivistettynä kuulostavat flopeilta, mutta käytännössä toimivat kuin junan vessa. Vai kuulostaisiko maagista realismia edustava tarina Pessi-nimisestä peikosta ja Mikael-nimisestä kuvankauniista homoseksuaalista potentiaaliselta Finlandia-voittajalta, ellette tietäisi näin käyneen vuonna 2000?

Tätä kirjaa lukiessani mietin kirjailijan riskinottokykyä. Esa Mäkinen pohti osin samaa aihetta jokin aika sitten Hesarissa otsikolla "Esikoiskirjalijat eivät uskalla kirjoittaa". Mäkinen moitti esikoiskirjailijoiden tuotantoa kovin samankaltaiseksi ja puuduttavaksi. Itse kehuin tämän kuukauden ensimmäisenä esittelemääni Laylaa Jari Tervolta uskaliaaksi hypyksi, mutta kyllähän Tervon riskinotto tuntuu aika pliisulta verrattuna Sinisalon esikoiseen Ennen päivänlaskua ei voi. No, toinen kirjoista voittikin Finlandian, toinen ei.

Sinisalo yhdistelee faktaa ja fiktiota kekseliäästi, kuljettaen tarinaansa sulassa sovussa kaunokirjallisten ja tieteellisten lainausten kanssa. Kirjailija onnistuu tässä niin hyvin, että ainakin minä huomasin jossakin vaiheessa pitäväni aivan itsestään selvänä asiana, että peikkoja todella on olemassa ja 1900-luvun alusta lähtien tämä on ollut myös tieteellisesti todistettu fakta.

Pessin ja Mikaelin suhde sisältää varmaankin kaikki ihmiselämän tunneskaalan osaset rakkaudesta ja kiintymyksestä aina häpeään ja likaisuuteen asti. Sinisalon lähestymistapa oli sanoisinko vähintäänkin kummallinen, mutta kun tälle linjalle oli jo alun pitäenkin lähdetty, mitäpä suotta käsijarrua käyttämään missään vaiheessa. Aika mainioiden tilannekuvien lisäksi (esimerkiksi silloin kun Pessi pyydysti marsua olohuoneessa) kirja käsittelee ihmisten valtaa suhteessa toisiinsa ja luontoon sekä kyseenalaistaa paitsi ihmisen nautintaoikeuden luontoon myös ihmisyyden itsensä. Mitä ihmisyys on? Olemmeko "luomakunnan kruunuja" vai loppujen lopuksi viettien ja vaistojen varassa toimivia eläimiä?

Tätä kirjaa voi suositella oikeastaan kenelle tahansa, mutta jos joku lukija kärsii Finladia-kammoa, tähän kannattaa tarttua! Kirja on ensiksikin nopea- ja helppolukuinen ja kaiken lisäksi niin erikoinen, että eivätköhän ennakkoluulot karise varsin nopeasti pois vaivaamasta.

Aivan erityisesti pidin lukujen nimeämisestä Päivänsäteen ja menninkäisen lyriikoilla, mutta olenkin aivan heikkona Reino Helismaan teksteihin. Ylipäänsä kirjan ehdottomasti parasta antia oli "todellisen" peikkoperinteen ja fiktion liittäminen yhteen, mutta se taitaa kuulua Sinisalon vahvuuksiin yleensäkin.

Olen nyt lukenut häneltä kaksi kirjaa, tämän ja Linnunaivot. Molempien takakannet saivat minut pudistelemaan epäilevästi päätäni, mutta molemmista pidin kuitenkin paljon. Ehkä pitäisi siis luottaa Sinisaloon ja antaa mahdollisuus Enkelten verta -uutuudelle, vaikka jälleen kerran kirja ei tähän mennessä lukemani perusteella kihelmöikään uteliaisuuttani.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
Tammi 2000
271s.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina

2011-11-27T14:07:00.001+02:00

Marisha Rasi-Koskisen Katariina keräsi kesällä ja syksyllä positiivista huomiota täällä Blogistaniassa. Siirsin kirjan lukemista suosiolla myöhempään ajankohtaan, sillä toisten bloggareiden arviot alkoivat kummitella mielessäni liikaa. Saamani käsityksen perusteella odotin ehkä hieman vaikeaa ja hitaasti syttyvää, mutta nerokasta ja hitusen kummallista kirjaa.

Miten odotuksille sitten kävi? Mistäköhän olin saanut käsityksen, että kirja on jotenkin raskassoutuinen? Tarina imaisi minut heti mukaansa, vaikka ensimmäinen luku olikin kysymysmerkkejä herättävä. Kuitenkin tarinaa oli mukava ja nopea lukea, kappaleet olivat sopivan lyhyitä, joten äiti luki "vielä yhen" useaankin otteeseen, vaikka vaativat pikkukädet olivat jo vetämässä torninrakennusleikkeihin tai muihin askareisiin.

Tarinasta on vaikea kirjoittaa mitään, sillä salamyhkäisyys ja arvoituksellisuus on tärkeä osa kirjan viehätystä. Itse asiassa tarina ei ole mitenkään ihmeellinen itsessään: se kertoo perheistä, tytöistä ja vähän pojistakin, elämästä yksityisesti ja yleensä. Jos selittäisin juonen tässä aikajärjestyksessä alusta loppuun, kukaan tuskin tarttuisi kirjaan sen perusteella. Sen sijaan Rasi-Koskinen tekee tarinalleen ihmeitä leikittelemällä aikarakenteella ja näkökulman vaihdoksilla. Alkuosan ajan lukija miettii, mistä kaikessa mahtaa olla oikein kyse, loppuaikana täytyy jo vähän jännittää, miten kaikki mahtaa päättyä.

Tiivistettynä sanoisin, että Katariina on vahva esikoinen. Erittäin hyvä, mielenkiintoinen ja koukuttava, muttei jättänyt minulle mitään erityisen vahvaa tunnelatausta sisuksiin. Sellainen välipalakirja, josta jää hyvä lukufiilis. Toivon kuitenkin Rasi-Koskisen kirjoittavan vielä paljon lisää, sillä niin hyvin kertojan lahja on hänellä hyppysissä.

Katariinasta on kirjoittanut jo ainakin puoli Blogistaniaa, joten linkkaan tässä yhteydessä vain Kirjavaan kammariin, Karoliina kun on liittänyt arvionsa loppuun pitkän rivin linkkejä toisiin arvioihin.

Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Avain 2011
263s.

Psst.
Joukko tiedotuksia loppuun:

*Erityiskiitokset kaikkille edelliseen postaukseen kommentoineille! On erityisen palkitsevaa ja koskettavaa saada myönteistä palautetta silloin kun on lukenut ja kirjoittanut jotakin sydänverellä.
*En ole unohtanut lupaustani tehdä Täydellinen kirja -koostetta, en vain ole millään ehtinyt. Palaan asiaan ja parhaan kommentin palkintoon ensi tai sitä seuraavalla viikolla.
*Aion myös käynnistää hiljalleen lähestyvien blogisynttäreiden kunniaksi yhden mahdottoman ihanan kilpailun ensi kuussa. En paljasta vielä enempää, heittelenpä vain huvikseni kysymysmerkkejä ilmaan, kun tiedän, että siitä niin tykkäätte :)

Nyt peikkojen pariin, kaunista ensimmäistä adventtia!

Sirpa Kähkönen: Vihan ja rakkauden liekit

2011-11-23T22:18:00.001+02:00

Minulla on pasmat sekaisin. Sen on aiheuttanut Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit, kirja, joka kertoo Kähkösen isoisän ja monen muun poliittisen vangin vuosista Tammisaaren vankilassa kiihkeällä 1930-luvulla. Se kertoo myös niistä, jotka lähtivät rakentamaan ihanneyhteiskuntaa rajan taa. Se kertoo niistä, jotka olivat vankeudessa aatteensa takia. Se kertoo niistä, jotka vilpittömästi vihasivat edellisiä ja halusivat nujertaa heidät. Kaiken kaikkiaan se kertoo molemminpuolisesta vihan ja epäkunnioituksen tunteesta, joka yhdisti heitä. Se mikä heitä erotti, piilee siinä, kenellä oli yhteiskunnan kurinpidolliset oikeudet hallussaan.

Minulla on ollut monta päivää aikaa miettiä, miten kirjasta kertoisin, mutta palaan aina yhteen ja ainoaan tapaan. En pysty kirjoittamaan tästä kirjasta objektiivista kirja-arviota, siksi tästä tuleekin hyvin henkilökohtainen postaus.

Uskomatonta, että vielä 2010-luvulla tilanne on tämä. En pystynyt lukemaan Kähkösen kirjaa ilman kuumotusta, tunteiden pyörremyrskyä. Minun sukujuureni ovat tietynväriset. Vaarini taisteli vuonna 1918 valkoinen nauha käsivarressaan. Kaukaisesta suvusta löytyy myös muiluttajia. Löytyy kyllä myös yksi pariskunta, joka lähti Neuvostoliittoon, siis vapaaehtoisesti. Lapsuudenkotini seinällä roikkuu Mannerheimin kuva vielä tänäkin päivänä.

En hyväksy väkivaltaa,epätasa-arvoa tai ihmisoikeusloukkauksia, enkä tunne sukuhistorian vaikuttavan omiin poliittisiin mielipiteisiini, mutta toki olen saanut verenperintönä tietynlaisen näkemyksen Suomen itsenäisyyden ensimmäisistä vuosikymmenistä. Olisi valehtelua väittää jotakin muuta. Samasta verenperinnöstä puhuu myös Kähkönen, vaikka huhuileekin rannan toiselta puolelta:

"Minä kerron romaaneissani ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä juuri sen lyijynraskaan takia, jonka perin isoisältäni. Perin näkymän maisemaan, josta ovat kadonneet maamerkit."

Kähkönen yhdistää kirjassaan historiantutkimuksen ja henkilökohtaisen lähestymistavan tutkimusaiheeseen. Se on aina ongelmallinen lähtökohta, se opetettiin nuorelle historianopiskelijalle ensimmäiseksi. Kirjaa lukiessani tein paljon huomioita lähteistä, lähdekritiikistä, tulkinnasta, anakronismista ja laajempaan kontekstiin liittämisestä. Osa huomioista oli positiivisia, osa negatiivisia.

Mutta millään huomioistani ei ole loppujen lopuksi väliä. Sen ymmärsin muutaman päivän kirjaa sulateltuani. Kirja ei jätä kylmäksi. Miten suhtautua kommunistivallankumoukselliseen, joka rupeaa vankilassa nälkälakkoon? Sankari? Roisto? Uhri?

Ihminen. Kuten me kaikki.

"Mutta vaikka kohtaloni on määrätty monin tavoin jo ennen syntymääni, olen saanut myös lahjan valita. Voin päättää, miten tuota maisemaa katson."

Lukekaa tämä kirja.

Savonia-palkintoehdokkaat Kirjakantin tentissä

2011-11-20T16:37:00.001+02:00

Olin eilen kuuntelemassa perjantaina julkistettuja Savonia-ehdokkaita, jotka olivat Kirjakantissa Johanna Hulkon ja Sanna Simukan haastateltavina Kuopion pääkirjastossa. Tilaisuus oli oikein hauska ja lämminhenkinen ja täytyy kyllä sanoa, etten ollenkaan osaa veikata kenelle voitto menee! Kirjoista olen toistaiseksi lukenut vain kaksi: Hanna Tuurin Orapihlajapiirin ja Marko Kilven Elävien kirjoihin ja molemmista pidin valtavasti. Mutta kuulemani perusteella kaikki muutkin ehdokkaat ansaitsisivat voiton yhtä lailla.

Helen Mosterin Hylky on kerännyt laajalti kiitosta. Kirjailija itse kertoi saaneensa idean kirjaansa merisukeltaja-työtoveriltaan. Hänelle itselleen syvissä vesissä sukeltaminen oli kauhistuttava ajatus, joten kirjaa kirjoittaessaan hän joutui käsittelemään myös omaa pelkoaan. Kirja vaati paljon taustatyötä historian ja meriarkeologian parissa ja Katariina Suuren nahkoihin oli kiehtovaa pujahtaa.

Asko Sahlbergille Häväistyt oli älyllinen haaste. Sahlberg oli lukenut aiemmista kirjallisuuskritiikeistä kirjoittavansa tarinoihinsa arkkityyppejä, joten hän päätti kokeilla kirjoittamista henkilöiden täydellisen anonyymiteetin pohjalta. Se oli haastavaa niin kirjailijalle kuin lukijallekin, mutta kirjailija oli tuloksesta silmin nähden ylpeä.

Hanna Tuuri sai allekirjoittaneen mietteliääksi, kun hän kertoi Orapihlajapiirin kehityisvammaisia hoitavan yhteisön perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin. Vastaavanlaiseen yhteisöön tullessaan hän ei tiennyt, kuka oli hoitaja, kuka potilas. Myöhemmin selvisi, että usea Tuurin veikkaus meni pieleen! Orapihlajapiiri käsittelee erilaisuuden ja kehitysvammaisuuden lisäksi muutosta ja uuden elämän aloittamista.

Karo Hämäläisen Erottaja perustuu vuoden 2008 taantumaan. Hämäläinen oli eturivissä seuraamassa horjuvaa taloutta FIMin konttorissa eräänä syksyn ankeimpana talouspäivänä. Erottajan tapahtumat pohjautuvatkin tositarinaan. Alunperin Hämäläinen tosin aikoi kirjoittaa toimintatrillerin, mutta päätti sitten muuttaa tarinan finanssitrilleriksi, jossa veri lentää ainoastaan kuvaannollisesti. "Tämä on perhetrilleri!" nauratti kirjailija yleisöä.

Antti Leikas alkoi kirjoittaa Melomista mahdollisimman kiireiseen aikaan tehdessään kahta työtä ja valvoessaan yöt pienen lapsen kanssa. Kirjoittaminen oli tapa purkaa väsymystä ja kirjan työnimi olikin 'Kuraa'. Leikas kuvaa Melomista pienen lapsen isän selviytymisoppaaksi, jossa ahdistaviakin asioita käsitellään huumorin keinoin.

Maritta Lintusen Mozartin hiukset sai alkunsa Mozart-museossa, jossa Lintunen katseli taulua, johon oli liimattu Mozartin aito hiuskiehkura. Silloin hän ilmoitti miehelleen kirjoittavansa vielä novellikokoelman, jonka nimi on Mozartin hiukset. Ajatus sai kuitenkin hautua monta vuotta, vaikka perusidea olikin jo mielessä. Edellisen kirjansa jälkeen Lintunen kävi sitten muistiinpanojensa kimppuun ja tuottikin novelleja melkoisella tahdilla.

Marko Kilpi kertoi ammentavansa aiheensa ihmisistä. Niin Kuopion tori kuin poliisilaitoksen putkakin tuovat kirjailijalle ideoita. "Kun ihminen joutuu putkaan, on taustalla aina jokin tarina," Kilpi sanoi. Kyse on siitä, haluaako tarinoita kuulla. Myös Elävien kirjoihin -teoksen tapahtumat perustuvat tositapahtumiin.

Palkinnon saaja julkaistaan Aapelin päivänä eli 2. tammikuuta. Kirjailijoiden haastattelun perusteella itseäni jäi jo luettujen lisäksi kiinnostamaan eniten Antti Leikaksen Melominen sekä Maritta Lintusen Mozartin hiukset.

Orapihlajapiiristä olen kirjoittanut näin ja Elävien kirjoittanut on kirvoittanut minut tällaiseen tekstiin.

Muiden kirjojen osalta turvaudun toisten postauksiin, tässä linkki muutamaan Googlen osumaan (muut voivat ilomielin lisätä linkin kommentteihin):

Mozartin hiuksista on kirjoittanut ainakin Hanna, Joana ja Anna Elina.

Hylky -kirjaa on arvioinut Katja, Maria, Kirsi

Erottajasta on kertonut Salla.

Häväistyistä taas Arja.

Melominen löytyy Booksyn, Naakun ja Linnean blogeista.

On muuten tosi hienoa, että jokaisesta ehdokkaasta löytyy arvio tai useampia blogeista! Ilo huomata, että kirjablogistit lukevat kirjoja monipuolisesti ja laaja-alaisesti: siitä on hyötyä niin lukijoille kuin kirjailijoillekin, hyvä me!

Meillä on tiedossa mummolointia maalla alkuviikon ajaksi, mutta toivottavasti jo loppuviikolla palaan Vihan ja rakkauden liekkien kera. Siihen asti, lukurikasta viikkoa!

Savonia-palkintoehdokkaat 2012

2011-11-18T14:53:00.001+02:00

Savonia -kirjallisuuspalkinto myönnetään vuosittain savolaiselle kirjailijalle kuluvan vuoden teoksestaan. Palkinto jaetaan 2. tammikuuta.

Ehdokkaat ovat:

Hämäläinen, Karo: Erottaja, WSOY

Kilpi, Marko: Elävien kirjoihin, Gummerus

Leikas, Antti: Melominen, Siltala

Lintunen, Maritta: Mozartin hiukset, WSOY

Moster, Helen: Hylky, Avain

Sahlberg, Asko: Häväistyt, WSOY

Tuuri, Hanna: Orapihlajapiiri, Otava

Tarkoitukseni oli olla paikan päällä kun ehdokkaat julistetaan, mutta aikataulujeni päällekkäisyyksien vuoksi en ehtinyt paikalle. Tässä kuitenkin ehdokkaat! Arvaattekin, että liputan ainakin Marko Kilven Elävien kirjoihin -dekkarin puolesta, mutta todella paljon ilahduin Hanna Tuurin Orapihlajapiirin mukanaolosta! Muita kirjoja en ole itse lukenut, mutta ainakin Helen Mosterin Hylky on saanut blogeissa paljon huomiota, ja Maritta Lintusen Mozartin hiuksiakin on taidettu esitellä useammassa blogissa. Myös Melominen on kerännyt kiitosta, sen olen pannut merkille.

Mitä ajatuksia teillä on ehdokkaiden suhteen? Kenelle toivotte voittoa?

Palkintoraadin perustelut voi lukea täältä.

Huomenna tarkoitukseni on käydä kuuntelemassa ainakin ehdokkaiden haastattelua, joten autenttista Kirjakantti-tunnelmaa on luvassa vielä tämän viikonlopun aikana.

Baitöwei, huomasin juuri, että tämä on kaikkiaan 200. postaukseni! Olen siis syytänyt tajunnanvirtaani blogistanian tietotulvaan jo melkoisen läjän. Tuuletellaanpa siis pikkuisen! Joulukuussa juhlisin muutenkin blogisynttäreitä (jälleen itserakkaasti ainakin kuukauden juhlat tiedossa), joten jääkööt tämänkin rajapyykin suuremmat juhlinnat samaan kertaan.

Kaislikossa suhisee (äänikirja)

2011-11-17T10:10:00.001+02:00

Että sattuikin sopiva otsikko tälle päivälle. Ääni on mennyt matkoihinsa, joten täällä suhistaan ja kähistään oikein urakalla, mutta onneksi se ei näin blogissa haittaa.

Kuuntelin äänikirjana Kenneth Grahamen lastenklassikon vuodelta 1908. Tämä onkin siis kovin brittiläiseen maaseutumiljööseen painottuva viikko!

Tarinan päähenkilöt ovat myyrä, vesirotta, mäyrä ja sammakko, jotka asuvat joenvarressa. Eläimet käyttäytyvät ihmisten tavoin ja ajautuvat kaikenlaisiin seikkailuihin. Kaikista hulvattomin hahmo on sammakko, jolla on pakkomielle autolla kaahailuun. Tämän vuoksi hän joutuu jopa ongelmiin virkavallan kanssa.

Kuten monissa vanhoissa saduissa, tässäkin tarina on paikoitellen aika jännittävä lapsiyleisöä ajatellen. Kun sammakko joutuu vankilaan, hän kulkee peukaloruuvipuristinten ym. kuulustelulaitteiden ohi ja kun pahis-näädät ovat vallanneet sammakon kartanon, ajaa nelikko kutsumattomat vieraat tiehensä miekkojen ja sapelien kanssa.

Parasta tarinassa on kuitenkin yksittäisten juonenkäänteiden sijasta kokonaisuus. Tunnelma, jota äänikirjaversiossa vielä tuo taustalle lisätty klassinen musiikki, on niin viehättävä, ettei siitä voi olla pitämättä. Tällaista kieltä lukiessa tai kuunnellessa huomaan aina haaveilevani munuaispiiraista ja sardiinipurkeista, vaikken oikeassa elämässä koskisi niihin pitkällä tikullakaan.

Miten Kaislikossa suhisee sitten taipuu äänikirjaksi? Ossi Ahlapuro on äärimmäisen hyvä lukija tai ehkä tässä tapauksessa pikemminkin kertoja. Ottaisin mielelläni pienen Ahlapuron sänkyni viereen kertomaan minullekin iltasatuja. Onneksi on tällainen äänikirja! Kaislikossa suhisee lähestyy jo hyvän matkaa kuunnelmaa siinä mielessä, että ilmeisesti lapsikuuntelijoita varten kirjaan on lisätty musiikin lisäksi muitakin äänitehosteita. Itse en olisi niitä kaivannut, mutta eivät ne toisaalta häirinneetkään.

Tätä kuunnellessa on mukava paneutua makuulle odottelemaan Nukkumattia, mutta muuten kyllä suosittelen tätä klassikkoa kiinnostuneille perinteisessä kirjamuodossa.

************

Osallistun tällä sekä Karoliinan Totally Britishiin sekä Katjan satuhaasteeseen.

Meillä on viime päivinä sairasteltu useamman hengen voimin ja ihan sairaalassa asti. Nyt olemme kuitenkin kaikki kotona ja suhteellisen hyvävointisia, joten jos sama meno jatkuu, tiedossa on viikonloppuna päivityksiä Kuopion Kirjakantti -tapahtumasta!

Kaislikossa suhisee
Lukija Ossi Ahlapuro
Kustantaja Poptori
Kesto 48 min

Linnanneidon lokikirja -testi

2011-11-14T10:37:00.001+02:00

"Linnanneidon lokikirja on paras kirja jonka olen koskaan lukenut." sanoi J.K. Rowling. "Ehkei aivan paras," jatkaa Amma, "mutta kirjan päätyttyä on tuntunut tältä viimeksi silloin, kun luin Jane Austenin Mansfield Parkin loppuun."

Molemmat ovat ehdottoman suuria kohteliaisuuksia, mutta yksinomaan niihin ei tarvitse luottaa. Tämän Amman lukuhetken pseudotieteellisen tutkimusyksikön kehittelemän testin avulla voit selvittää sopiiko Dodie Smithin kulttimaineeseen noussut klassikko vuodelta 1949 juuri sinulle. Testin tekeminen on yksinkertaista: vastaa allaoleviin kysymyksiin joko kyllä tai ei ja laske lopuksi kyllä-vastaukset yhteen.

1. Pidän kirjoista
2. Pidän kirjoista, jotka käsittelevät kirjallisuutta.
3. Pidän kirjoista, joissa puhutaan fiktiivisestä kirjasta.
4. Pidän päiväkirjoista.
5. Haluaisin asua ikivanhassa linnassa, ainakin kirjassa.
6. Pidän Britanniasta.
7. Ajatus siitä, että on köyhä mutta henkevä, on minusta jotenkin hurmaava.
8. Pidän romantiikasta.
9. Kirja saa olla myös pikkuisen höpsö.
10.Pidän hullunkurisista perheistä.
11. Pidän sisarustarinoista.
12. Pidän Jane Austenin romaaneista.
13. Pidän Brontën sisarusten kirjoista.

14. Pidän Louisa May Alcottin kirjoista.
15. Pidän Hilja Valtosen kirjoista.
16. Ymmärrän, mitä eroa on myrkynvihreällä ja merenvihreällä.
17. Ymmärrän eron suuruuden, kun kyseessä on itsevärjätty satiininen iltapäiväpuku.
18. Arvostan tilannekomiikkaa.
19. Arvostan kasvutarinoita.
20. Arvostan tyylikkäitä ja yllättäviäkin lopetuksia.

Kuinka monta kyllä-vastausta sait? Lue kauhean vakavamielinen analyysi alapuolelta.

Kyllä-vastauksia 0-5 kpl
Tämä ei ole sinun kirjasi. Se on sinun mielestäsi liian kevyttä viihdettä, joka kyllä viittailee kirjallisuuteen, mutta silloinkin suureksi osaksi ei-arvostamiisi naiskirjailijoihin. Oletko kenties vähän vakavamielinen persoona? Anna kun arvaan, olet mies! ;)

Kyllä-vastauksia 5-10 kpl
Tämä ei kuulu tavanomaiseen repertuaariisi. Jos kuitenkin kiinnostuit, voit lukea tämän huoletta. Todennäköisesti pidät kirjaa harmittomana ja mukavana ajankuluna ja pystyt kuvittelemaan, että joidenkin hupsujen mielestä tämä on todella hyvä kirja.

Kyllä-vastauksia 10-15 kpl
Pidät kirjasta varmasti. Se sisältää paljon elementtejä, joista pidät kirjoissa. Samoin viittaukset suosikkikirjailijoidesi teoksiin tuovat lisää kiinnostavuutta. Et ehkä ole aivan pähkinöinä, mutta kohtuullisen innostunut kuitenkin.

Kyllä-vastauksia 15-20 kpl
Tämä on sinun kirjasi. Ainoastaan suhteettomiksi nousseet odotukset tai kertakaikkisen huono ajoitus lukemisen suhteen voivat estää nautinnollisen lukukokemuksen. Muussa tapauksessa olet varmasti myyty.

Tällaista tämän viikon alkuun :) Kiitokset kauniit Täydellisen kirjan etsintään osallistuneille. Paneudun vastauksiin ajan kanssa ja julkaisen sitten koosteen ja parhaan kommentin palkinnon saajan! Mukavaa viikkoa!

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja (I captured the Castle 1949)
Gummerus 2002.
Käännös Marja Helanen-Ahtola
374s.

Tunnustusta, Finlandiaa ja sekalaista juttua

2011-11-11T09:23:00.001+02:00

Ei tule kirja-arviota vieläkään! Luen nyt niin hyvää kirjaa, että sitä pitää lukea säästeliäästi. Haluan nautiskella vielä viikonlopun yli! Tämä onkin nyt sellainen sekalainen postaus ja käsittelee saamaani tunnustusta ja blogi-Finlandiaa ja, niin, kai niistä oikeista Finlandia-ehdokkaista on jotakin sanottava.

Olispa nyt todella lesoa sanoa, että siksihän minä tätä naiskirjailijoiden kuukautta blogissani vietän, kun arvasin, että ehdokkuudet menevät tänä vuonna naisille! Valitettavasti en arvannut ja kirjoistakaan en ole yhtään lukenut, useammasta olen sentään kuullut. Minä en yleensä koskaan osaa arvata ehdokkaita, joten tämä ei tuo mitään poikkeusta minun olotilaani. Hieman asiaa makusteltuani (ja siis kirjoja lukematta) liputan Laila Hirvisaaren puolesta. Vaikka Hirvisaari ei täällä Blogistaniassa kovin suurta suosiota nautikaan, olisi hienoa jos Finlandian voittaisi todellinen koko kansan kirjailija. Mutta kirjahan valinnan ratkaisee, ei meriitit. Joten jäämme odottamaan!

Avaan kuitenkin sanaisen arkkuni tämän asian tiimoilta vielä tammikuussa osallistumalla Sallan loistavaan Blogistanian Finlandiaan. Sallan ohjeistus tässä:

1. Ajasta blogiisi oman listasi julkaisu maanantaille 2.1.2012 klo 10.00. (Jos blogialustasi ei tue ajastamista, julkaise lista käsin tuohon aikaan.)

2. Nimeä listallasi 3-6 vuonna 2011 ilmestynyttä kotimaista kaunokirjallista teosta, jotka sinun mielestäsi ovat lukemisen arvoisia. Jokaisesta listan kirjasta on löydyttävä vähintään yksi blogiarvio. Linkitä yksi tai useampi blogiarvio listasi kirjoihin. Listalle saa nimetä myös runokokoelmia, novellikokoelmia ja sarjakuvia, toisin kuin virallisessa Finlandia-kilpailussa. Voit käyttää listasi lähtökohtana vuoden 2011 Finlandia-listaa, mutta ei ole pakko.

Huom! Listan kirjoja ei tarvitse rajata niihin, joita on itse lukenut. Voit kerätä tietoa muiden blogiarvioista. Punnitse kanssabloggaajiesi mielipiteitä ja käytä niitä hyväksesi listan teossa.

3. Palaa Sallan lukupäiväkirjan ketjuun 2.1.2012 ja ilmoita kommenttikentässä linkki, josta listasi löytyy.

Kaikkien mukanaolleiden listat kerätään yhteen ja kuusi eniten mainintoja saanutta kirjaa nostetaan Blogistanian Finlandia 2011 –listalle, joka julkaistaan 2.1.2012 klo 20.

Sitten tunnustukseen! Leena Lumi lähetti näin herkullista postia, kiitos!

Lähetän tunnustuksen eteenpäin

oman blogin juuri perustaneelle Hannahille Wicked Wonderland -blogiin,

klassikoista reippaalla otteella kirjoittaville Veeralle ja Idalle 100 kirjaa -blogiin ja

Jaanalle huippumielenkiintoiseen Täällä toisen tähden alla -blogiin

Tunnustuksen tiimoilta tunnustan seuraavat asiat:

1) Lempiväri: Vaaleanpunainen, vihreä, vaaleansininen

2) Lempieläin: Kissa

3) Onnennumero: ?

4) Alkoholiton lempijuomasi: Coca Cola Zero

5) Facebook vai Twitter: FB, olen kyllä Twitterissäkin, mutten juurikaan käytä sitä.

6) Mistä pidät: Perheestä, kodista, kirjoista, vuodenajoista paitsi talvesta en, historiasta, vanhoista tavaroista, väreistä, luovasta joutilaisuudesta, kohteliaista ihmisistä, sukkahousuista, leipomisesta ja leivoksista, joogasta, pienistä ihmeellisistä onnenhetkistä.

7) Lahjojen antaminen vai saaminen: Mieheni sanoi juuri eilen: en voi ymmärtää, miksi haluat itse paketoida kaikki lahjat? Vastasin: koska pidän siitä.

8) Lempimuotosi: En ole koskaan ajatellut asiaa, mutta vastaan pyöreä.

9) Lempipäiväsi: Lauantai

10) Lempikukkasi: Ruusu

KIITOS KAIKILLE TÄYDELLISEN KIRJAN AINEKSIA TÄHÄN MENNESSÄ JAKANEILLE. LISÄÄ OTETAAN VASTAAN VIIKONLOPUN AJAN.

KAUNISTA SYKSYN VIIMEISTÄ TAI TALVEN ENSIMMÄISTÄ VIIKONLOPPUA!

KBF 10: Täydellinen kirja

2011-11-09T16:48:00.004+02:00

Vau, kun kirjoitin joskus viime talvena ensimmäisen 'Käytännöllistä blogifilosofiaa' -kirjoitukseni, en tosiaankaan suunnitellut näin pitkäikäistä kirjoitussarjaa! Enkä arvannut, kuinka hienoja keskusteluja pohdinnat herättäisivät. Mutta hienoa, että nyt käynnistyy jo kymmenes keskustelu ja jatkoa seuraa, niin kauan kuin aiheita vain riittää.

Kymppitunnelmiin ja Finlandia-teemaan sopien julistan täydellisen kirjan metsästyksen alkaneeksi. Kerro, millainen on täydellinen kirja! Onko siinä oltava romantiikkaa tai jännitystä? Huumoria, melankoliaa? Arvostatko kiehtovaa kerrontaa, monisyisiä henkilöhahmoja vai yllätyksellistä loppua? Edustaako unelmiesi kirja arkipäivän realismia, vai viekö se sinut toisiin maihin ja maailmoihin?

Jos sinun pitäisi luoda täydellisen kirjan resepti, mitä aineksia siihen ehdottomasti kuuluisi ja missä suhteessa?

Saat kernaasti myös mainita esimerkkejä jo olemassaolevista täydellisistä kirjoista, mutta ennen kaikkea haluisin lukea siitä, mitkä tekijät teihin kirjoissa vetoavat, mikä tekee kirjasta Kirjan?

Vastaustenne perusteella kokoan parhaimmat ainekset ja esittelen Täydellisen kirjan reseptin erillisessä postauksessa.

Kuten aina, paras kommentti palkitaan!

Antakaa siis mielikuvituksen lentää ja intohimon näkyä vastauksissanne, hullutelkaa, eläytykää lukuhurmioon! Aikaa ensi maanantaihin saakka!
Amma

Seuraava presidentti ratkaistaan blogistaniassa?

2011-11-08T00:00:00.000+02:00

Ulkokirjallinen tiedoitus: muutaman maakuntalehden verkkosivuilla on Matkalla Mäntyniemeen -blogi, johon kirjoittavat kaikki tässä vaiheessa tiedossa olevat presidenttiehdokkaat. Savon Sanomien kautta blogiin pääsee tästä.

Tähän mennessä (maanantai 7.11.) blogiin on käynyt kirjoittamassa Sari Essayah, Eva Biaudet ja Paavo Väyrynen.

Ohessa vielä suora lainaus blogin esittelystä:

Matkalla Mäntyniemeen -blogissa on seitsemän kirjoittajaa, jotka ovat ehdokkaina presidentinvaaleissa. Blogissa he pureutuvat ajankohtaisiin aiheisiin.

Kirjoittajina ovat Eva Biaudet, Sari Essayah, Pekka Haavisto, Paavo Lipponen, Sauli Niinistö, Timo Soini ja Paavo Väyrynen.

Blogi julkaistaan Savon Sanomien lisäksi Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Jee, täällä on yksi vaalifanaatikko jo aivan innoissaan, vaalit lähestyvät!

Pssst. Moponi karkasi eilen Photoscapen kanssa, kuten yläbannerista on havaittavissa. Olkoon se nyt lähestyvän joulun kunniaksi noin, palataan selkeämpään luukkiin sitten ensi vuonna!

Kiba Lumberg: Samettiyö

2011-11-06T10:43:00.000+02:00

Kiba Lumbergin Samettiyö päättää Memesa-trilogian, vahvan omaelämäkerrallisen tarinan mustalaistytön (käytän mustalaistermiä, sillä niin käyttää kirjailijakin) kasvusta naiseksi ja irtautumisesta romaniyhteisöstä. Luin ensimmäisen osan, Mustan Perhosen, aikoinaan aakkoshaasteeseeni ja ihastuin kirjaan ikihyviksi. Repaleiset siivet ei yltänyt mielestäni aivan ensimmäisen tasolle, mutta oli sekin niin kiinnostava, että halusin ehdottomasti lukea trilogian loppuun.

Viimeisessä osassa aikuinen Memesa etsii työtä, asuntoa, rakkautta ja elämälleen suuntaa sekä kehittyy ensimmäisistä haparoivista ensiaskeleista täysveriseksi taiteilijaksi. Keskeisenä teemana on edelleenkin valtaväestön kohdistamat epäluulot ja toisaalta oman vähemmistön voimakas reagointi normeja rikkovaan jäseneen. Kirjan kerronta on hyvin ajatuksenvirtamaista ja henkilökohtaista; mieleen tulee lähinnä päiväkirja. Mitään yhtenäistä juonta ei ole, vaan kirja etenee 70-80-lukujen taitteesta aina 2000-luvulle asti. Pikagooglauksen perusteella keskeiset tapahtumat ovat suoraan Kiban omasta elämästä peräisin.

Pakko sanoa, että tämä oli sarjan viimeistelemättömin ja epäromaanimaisin teos. Kahdessa ensimmäisessä osassa irtautuminen suvun kahleista toi sopivasti jännitteitä, dramatiikkaa ja muita draaman kaaren kannalta olennaisia aineksia mukaan. Nyt kokonaisuus jää hajanaiseksi. Lisäksi minua vaivaa kirjailijan mietteiden henkilökohtaisuus. Vaikka osa tapahtumista ja ajatuksista ehkä ovatkin fiktiivisiä, on kirjaa pakko lukea tositarinana, niin vahvasti kirjailija antaa oman persoonansa kuulua riveillä ja rivien väleissä.

Toisaalta tällaiselle rehellisyydelle ja raakuudelle on annettava myös kunnioitusta. Lumberg ei ehkä säästele muita ihmisiä, mutta ei myöskään itseään tekstissään. Lisäksi Lumbergin tarinointi on helppolukuista ja mukanaanvievää: vaikka monet yksityiskohdat tuntuvat mitättömän pieniltä ja arkipäiväisiltä, punoutuvat ne lopulta kuitenkin osaksi suurempaa kokonaisuutta ja ovat näin tuikitarpeellisia tarinan ymmärtämisen kannalta.

Kirjan lopetus tulee puskista. Kirjailija taitaa äkkinäisellä fiktiivisellä lopetuksella pyllistää vähän kaikille ja asettaa kaiken edellä kertomansa todenperäisyyden kyseenalaiseksi. Tavallaan pidän ratkaisusta, mutta lopulta olen ennen kaikkea hämmentynyt.

Suosittelen Samettiyötä kaikille trilogian kahden ensimmäisen osan lukeneille, mutta itsenäisenä teoksena en tätä lähtisi hirveästi kenellekään kaupittelemaan. Lumbergin uraa muutenkin seuranneille ehkä.

Onko muilla kokemuksia Samettiyöstä tai Lumbergin muusta tuotannosta? Entä minkälainen suhtautuminen teillä on hyvin henkilökohtaisiin omaelämäkertoihin tai faktaa ja fiktiota yhdisteleviin teoksiin? Onko niihin helppo suhtautua vai tuleeko ennemminkin vaivautunut olo?

Kiba Lumberg: Samettiyö
Sammakko 2008
247s.

Näin minä iltani vietän...

2011-11-04T22:23:00.002+02:00

Saa nauraa, ihan vapaasti ;)

Lapset ovat nukkumassa, villasukat lämmittävät sopivasti, elämässä on pikkuisen taikuutta. Melko mukavasti siis kaikki.

Tunnelmallista pyhäinpäivän viikonloppua!

Layla (Jari Tervo)

2011-11-02T16:01:00.001+02:00

Jari Tervo kirjoittaa kahdenlaisia kirjoja: sellaisia, joita en jaksa lukea muutamaa sivua pidemmälle ja sellaisia, joista pidän paljonkin. Ensimmäiset ovat niitä, joissa Tervo yrittää olla hauska, jälkimmäisissä ei. Hauskuus sopii Uutisvuotoon, mutta kirjallisuudessa haluan Tervoni vakavana.

Layla-nimestä tulee varmasti monelle mieleen Eric Claptonin Layla. Eikä mielikuva aivan harakoille menekään. Clapton poimi nimen nimittäin itämaisesta runosta, joka kertoi naimisiin pakotetusta tytöstä. Nimi ja mielikuva on tarkoin harkittu, sillä myös Tervon Layla, nuori kurdityttö, on kihlattu jo kehdossa serkulleen. Mutta jotain menee vikaan: häävuoteen lakana on aamulla putipuhdas. Veljensä avustuksella tyttö pakenee kunniamurhaa Suomeen, Finlandiyaan, valkoisten liljojen maahan ja joutuu prostituoiduksi.

Myös kirjan toinen päähenkilö, suomalainen äiti Helena, on hyljeksitty nainen. Alkoholistina hän on menettänyt oikeuden lapseensa ja sitä kautta ihmisarvoonsa. Ainoa Helenan keksimä keino saada lapsensa ja elämänsä takaisin on prostituutio.

Kirja kertoo naisen alistamisesta, epätasa-arvosta ja seksuaalisesta väkivallasta. Kirjan maailmankuva on melko synkkä ja lohduton. Toisaalta Tervo tuo mukaan kiinnostavan aspektin: vaikka naiset elävät alisteisessa asemassa, osaavat he käyttää systeemiä hyväkseen. Helena myy itsensä palauttaakseen asemansa, Laylan äiti pelaa omaa peliään yhteisön tiukan normiston puitteissa.

Teos on ehtinyt jo herättää ihastuksen lisäksi paheksuntaa. En pysty ottamaan kantaa nimien oikeellisuuteen, vaan luotan siihen, mitä muut sanovat. Tavallista suomalaista väärät nimet eivät joka tapauksessa häiritse. Mutta huomiotani kyllä kiinnitti Tervon tapa kuvata kurdeja: kulttuurista ja normistosta ei esitetä oikeastaan mitään positiivista, vaan koko yhteisö vaikuttaa pelkiltä naisia hakkaavilta, murhaavilta ja raiskaavilta pervoilta ja terroristeilta. En ihmettele ollenkaan, että kurdit ovat nostaneen asiasta äläkän! Nykyisessä maahanmuuttovastaisessa ilmapiirissä Tervon pointti jää epäselväksi, ellei hänkin ole liittynyt "maahanmuuttokriitikoihin"? Tuskin, sillä maahanmuuttokeskustelu ja suoranainen vihamielisyys nivoutuu myös tarinaan filosofian ylioppilas Jaussin ja Roihuvuoren natsien kautta. Itse asiassa tarkkaavainen lukija tekee yllättävän havainnon: sankarikuolemaa ihannoiva Yashar ei juuri eroa suomalaisesta klanipäästä tai tavallinen kunniaansa vartioiva kurdi viinapäissään ammuskelevasta härmäläisestä.

Kaiken kaikkiaan kirjasta voi löytyä paljonkin huomautettavaa, muun muassa se, että Tervo ei vieläkään osaa kirjoittaa ilman tarpeettomien sukkeluuksien sujauttelua vakaviin tunnelmiin, mutta kaiken kaikkiaan pidin kirjasta paljon. Tarina imee mukaansa ja kostuttaa silmänurkankin. On kyseenalaista, kannaattaako miehelle antaa erityispisteitä naisen asemaan asettumisesta, mutta mielestäni Tervo on rohkeasti astunut oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kirjoittanut naisen näkökulmasta uskottavasti. Olen jopa näkevinäni tietoista madonna-huora-problematiikan esilletuontia, joka antaa kosolti ajattelemisen aihetta.

En tiedä, yltääkö Tervo tänä vuonna Finlandia-ehdokkaaksi, mutta hyvin lähellä sitä hän ainakin on.

Laylan ovat lukeneet ja blogissaan esitelleet ainakin
Jori
Kirsi
Tessa
Erja
Minna
Booksy

Jari Tervo: Layla
Wsoy 2011
262s.

Lokakuun luetut ja marraskuun metkut

2011-10-30T12:28:00.001+02:00

Lokakuu oli poikkeuksellinen lukukuukausi. Luin aika vähän (melkein kaksi viikkoa lohkaisi takkuiluni Anna Kareninan kanssa. Nyt olen puolessa välissä ja olen vieläkin aika pitkästynyt, mutta en aio antaa periksi, en!), mutta sain sen sijaan kuunneltua kaksi äänikirjaa. Poikkeuksellista oli myöskin se, että arvioin peräti kaksi jännityskirjaa, mikä poikkeaa tavanomaisesta repertuaaristani. Kuukauden kirjat olivat aika tasaisia, ehkä nostan Tuomas Kyrön Kerjäläisen ja jäniksen ykköseksi, vaikkei se jättänytkään samanlaista jälkihehkua kuin odotin... siis tietävätkö kaikki, mitä tarkoitan jälkihehkulla? Sitä, kun hyvä kirja jää ikään kuin vierelle kulkemaan pitkäksi aikaa: kirjaa, sen henkilöitä ja tapahtumia jää pohtimaan tai kirjan tunnelma on muuten vain vallannut mielen. No, tämän kuukauden kirjat eivät saaneet sitä aikaiseksi, mikä pienenä miinuksena merkittäköön pöytäkirjaan.

Lokukuun luetut ja kuunnellut ovat siis tässä:

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Taavi Soininvaara: Pakonopeus
A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen
Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit
Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Olipa miehinen kaarti! Nyt olen niin täynnä testosteronia, että aion pyhittää marraskuuni naiskirjailijoille. Lukuunottamatta kahta Teetä: Tolstoita ja Tervoa; Laylan kun nimittäin ehdin jo aloittaa nyt viikonloppuna. Mutta muuten lupaudun pitäytyä naisten tuotoksissa!

Marraskuussa on luvassa myös Käytännön blogifilosofinen keskustelu ja nyt on kuulkaa rautainen aihe luvassa! Tulemme olemaan aivan asian ytimessä, joten odotan huikaisevaa keskustelua ja yritän keksiä jotain huikaisevaa parhaan kommentin palkinnoksikin!

Kuukauden lukuvinkeissä muistan isänpäivän kunniaksi isiä, ukkeja, vaareja ja pappoja. Lahjojen kanssa tuskailevat voivat siis vapaasti ottaa vinkistä vaarin. Mussolinia, Kazinskia ja Päätaloa, eiköhän siitä löydy jokamiehelle jotakin!

Mainiota marraskuuta!

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (äänikirja)

2011-10-28T14:08:00.001+03:00

Mikä onni, että Kari Hotakainen voitti Prix Courrier International -palkinnon. Muuten tämän arvion nimeksi olisi saattanut tulla I love Ritva Valkama tai jotakin vastaavaa. Ihan siitä syystä, että Ritva Valkama lukee tämän kirjan niin mainionupeanmahtavasti, että itse teksti tahtoo jäädä sen jalkoihin. Mutta tämä hieno palkitseminen muistutti minua siitä, että tarinan takana on tietysti hieno kirjailija ja kirja. Hyvä Hotakainen! Hyvä Valkama!

Ihmisen osa kertoo entisestä lankakauppias-Salmesta, hänen miehestään Paavosta ja lapsista Helenasta, Pekasta ja Maijasta. Tarinan käynnistävänä tekijänä Salme myy elämänsä ideapulasta kärsivälle kirjailijalle. Pikku hiljaa hän alkaa keriä auki elämänsä lankoja sieltä täältä. Salmen sanoin: elämä on klöntti, eikä sitä voi siis kertoa kronologisessa järjestyksessä. Päähenkilön minä-äänen ohella ääneen pääsevät myös hänen lapsensa, miehensä ja vävynsä ja vielä pari muutakin henkilöä. Tai sitten se on fiktiivisen kirjailijan mielikuvituksen ääni, joka puhuu henkilöiden suulla. Vaikea sanoa, sillä romaanit ovat valheita kaikki tyynni, mitä Salmen muuten on hyvin vaikea hyväksyä.

Ihmisen osa kertoo tavallisen ihmisen elämänkulusta. Kenties melko vaatimattomasta ja värittömästä sellaisesta, mutta asianosaisille erittäin tärkeästä. Toisaalta tarina laajenee mikrosta makroksi; kuvaamaan yhteiskunnan, maailman, koko ihmiselon muutosta. Salme ja Paavo kuuluvat ikäluokkaan, jolle elämä on aika yksinkertainen juttu. Maailma ei suinkaan ole mustavalkoinen, mutta selkeissä perusväreissä kuitenkin pysytään. Siksi lasten elämistä perillä pysyminen tuottaa välillä vaikeuksia. Salme pyrkii opastamaan aikuisia lapsiaan elämän tyvenissä ja myrskyissä lähettämällä postikortteja: niihin mahtuu mukavasti keskeisiä ajatuksia ja ohjeita. Nuoremman sukupolven elämä ei olekaan niin yksinkertaista kuin vanhempien. Salme ja Paavo myivät nappeja, lankoja, pitsejä ja kankaita. Nykyään myydään mielikuvia, brändejä, ideoita ja mahdollisuuksia. Ei se mitään, jos vanhukset eivät pysy mukana, vaikea siihen on nuorempienkaan sopeutua. Vanhan maailman säännöt eivät toimi, mutta uusiakaan normeja ei ole vielä kiveen kirjoitettu.

Hotakainen leikittelee ajatuksilla ja elämällä, ilolla ja surulla, valheella ja todella. Kirjan alku on hyvin hauska, mutta tarinan edetessä mukaan tulee tummia sävyjä. Rankoistakin tapahtumista huolimatta lopputuloksena on hyvä mieli. Elämä kantaa, tavalla tai toisella. Kerronnan ote on koskettavaa, humaania ja lämmintä. Ja sitä on myöskin Ritva Valkama mitä suurimmassa määrin tulkinnassaan. Jouduin aika ajoin muistuttamaan itseäni siitä, että kyseessä tosiaankin on fiktiivinen tarina ja fiktiivinen henkilö, että ei se Salme Malmikunnas oikeasti kuulokkeissani juttele.

Aina aika ajoin tässäkin blogissa on käyty keskustelua äänikirjoista, niiden mielekkyydestä tai mielettömyydestä. Niille, jotka suhtautuvat äänikirjoihin penseästi: tässä on nyt sellainen äänikirja, joka kannattaa kuunnella! Siis ihan oikeasti, tarttukaa tähän.

Ihmisen osasta on kirjoittanut monikin blogi, mutta aivan vastikään Kirsi kuunteli tämän myös äänikirjana.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (äänikirja 2010)
Siltala
Lukija Ritva Valkama
7h6min

Psst. Haluan vielä tätä kautta esittää onnentoivotukseni eilen palkituille, mahtaville kirjablogeille! Hieno tapaus kaikille kirjablogeille ja selkeä signaali siitä, että yhteisömme on huomattu ja hyväksytty. Joku on tosin jo miettinyt, merkitsevätkö palkinnot, raha ja tietty ammattimaistuminen nykyisenkaltaisen, auvoisan blogistanian loppua. Toivottavasti ei, jokaisella blogilla on oma äänensä, omat lähtökohtansa ja tavoitteensa. Kyllä tänne kaikki mahtuu!

Pssst2. En ole kirjamessuilla. Haluaisin olla, mutta päällekkäiset menot ja käytännön logistiikka osoittautuivat mahdottomaksi tällä kertaa. Toivotan antoisia messuja kaikille ja toivon, että tapaamme mahdollisimman pian toisissa tohinoissa! Antoisaa viikonloppua kaikille!

Seppo Heikkinen: Mansikkakarnevaalit

2011-10-25T09:47:00.002+03:00

- Ihan oikea punkkari, Rane henkäisi. -Jumalauta jätkät, minähän sanoin, että karnevaaleilla on hyvä meininki.

Neljä iisalmelaiskaverusta: Liimatainen, Rane, Timppa ja Sihvonen lähtevät Liimataisen isän Transitilla Suonenjoen Mansikkakarnevaaleille. Sieltä he odottavat löytävänsä rock-meininkiä ja villejä mansikanpoimijatyttöjä. Eletään vuotta 1978, Eput laulaa Poliisi pamputtaa taas ja pinnan alla kuohuu.

Seppo Heikkinen kuvaa paitsi nuorten miesten revittelyä ja sielunelämää myös ristiriitaista yhteiskuntaa. Kekkosen vastavoimaa edustaa vielä lähinnä Veikko Vennamo, mutta maailmalta on tulossa uusia tuulahduksia, joita edustaa muun muassa poikien ensimmäinen ilmielävänä näkemä punkkari, Börje. Punkkarin lisäksi sellaisia sanoja kuin kommunisti, lahtari, hämy ja hippi käytetään luontevasti ihmisistä puhuttaessa. Nuoret miehet tuntevat olevansa yhteiskunnan ja vanhempien sukupolvien järjestämässä loukussa. Sotaveteraanit muistuttavat nuorille kaikesta siitä, mihin he eivät koskaan pitkine tukkineen pystyisi. Ongelma on siinä, että nuoret miehet haluaisivatkin lähinnä elää täysillä: soittaa rokkia, juoda kaljaa ja kaataa naisia ja näille toimille 70-luvun Ylä-Savo ei tarjoa järin suotuisia mahdollisuuksia. Samalla pitäisi miettiä, mitä haluaa tehdä isona. Ainakin jotakin muuta kuin mitä isät haluaisivat.

Mansikkakarnevaaleissa on jotakin samaa kuin Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Nuoren miehen kasvukivut eivät ole ihan pieniä ja sukupolvien välinen ristiriita on repivä. Mieleen ei voi olla juolahtamatta, että ristiriidat ovat pahempia kuin naisilla. Kun tyttö tulee vahingossa raskaaksi, voi hän yhdessä äidin kanssa ryhtyä rakentamaan pesää, mutta lapsen isän täytyy kaveriporukassa salata tilanne, leikkiä anarkistia ja räyhätä entistä kovemmin. Säälittää. Myös maailma on muuttunut, monessa mielessä parempaan suuntaan. Nykyään on monessa mielessä vapaampaa, eikä ehkä tarvetta kapinaan samassa mielessä ole. Kolikon kääntöpuolena on se, ettei kukaan välttämättä välitä, teitpä mitä tahansa.

Kirja kiinnosti minua eritoten aikamatkana ja itselle tuttujen savolaismaisemien ansiosta. Mutta kirjan dramaattinen loppuosa on sen verran vaikuttava, että tarina nousi sen ansiosta ihan hyvien joukosta kirkkaasti erinomaiseksi. Siispä suosittelen tätä muillekin kuin vihaisille entisille nuorille tai savolaisille. Lukiessa voi eläytyä siihen Suonenjoen rokkihenkeen vaikkapa tätä kuunnellen :)

Mansikkakarnevaaleista on kirjoittanut myös Suonenjoen oma tyttö Katja täällä.

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen

2011-10-21T12:57:00.000+03:00

Muinaisen juutalaisen myytin mukaan maailmassa on 36 hyvää ihmistä, joiden hyvät teot peittävät loppujen tekemät pahuudet. Mikäli nuo 36 kuolevat yhtä aikaa, maailma tuhoutuu.

Venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara huomaa, että joku murhaa hyviä ihmisiä eri puolilla maailmaa. Uhreilla on joitakin yhtäläisyyksiä ja tärkein niistä on se, että jokaisen selässä on valtava palohaava tai tatuointi. Tommaso on tutkimustensa kanssa yksin, kunnes kööpenhaminalainen poliisineuvottelija Niels Bentzon alkaa tutkia tapauksia yhdessä astrofyysikko Hannah Lundin kanssa. Parivaljakko huomaa, että lyhyen ajan sisällä maailman eri kolkissa on kuollut 34 hyvää ihmistä - siis kaksi on enää jäljellä.

A.J. Kazinski nimen takaa löytyy kaksi tanskalaista miestä; elokuvaohjaaja Anders Rønnow Klarlund ja kirjailija-käsikirjoittaja Jacob Weinreich.

Harvoin olen joutunut kesken kirjan muuttamaan mielipidettäni niin totaalisesti kuin tällä kertaa. Kirjan ideahan on aivan loistava. Lähtökohta on niin kutkuttavan jännittävä, että odotukset nousevat välittömästi. Nimittäin aina, jos hyvä kirjan aihe "hukataan" keskinkertaiseen ja viimeistelemättömään toteutukseen, näen punaista ja syljen savua. Ja aluksi näyttikin pahalta. Muokkailin jo mielessäni kitkerää arviota siitä, mikä on lopputulos, kun kaksi elokuvantekijää kuvittelee, että kirjan kirjoittaminen on helppoa. Ensimmäinen kolmasosa kirjasta vaikutti nimittäin lähinnä pitkäksi venähtäneeltä elokuvakäsikirjoitukselta. Loistavasta lähtökohdastaan huolimatta tarina käynnistyi hitaasti, ei herättänyt sen syvällisempiä ajatuksia ja kieli (kaikki taannoisen KBF-postaukseni lukeneet nauravat nyt makeasti), kieli oli luvalla sanoen tasapaksua. Pelkkää päälausetta päälauseen perään.

Olin siis sommitellut jo erittäin kriittisen arvion mielessäni, mutta onneksi jatkoin lukemista, sillä hieman ennen puoltaväliä tahti muuttui aivan toiseksi ja tarina imaisi mukaansa vastustamattomasti. Nielsin ja Hannahin toisen osan yritys estää seuraava murha tarjosi lukijalleen pulssia nostattavaa jännitystä, samoin viimeisen osan pakomatka ja lopunajan punaisenkarmea tunnelma.

Alkukankeuden jälkeen myös kirjan asiasisältö sai lukuisia näkökulmia: millainen on tanskalaisten suhtautuminen maahanmuuttajiin tällä hetkellä, entä ääri-islamin näkökulma länsimaisuuteen? Millainen on maailmankaikkeus, mitä pyhät tarinat oikeastaan opettavat ja kertooko matematiikka samasta asiasta? Lopulta pohdittiin jo rajatilakokemuksia ja hyvyyden ja pahuuden problematiikkaa. Onko paha aina pahaa, vai voiko joskus olla liian hyvä?

Näistä esimerkeistä huomaatte, että Viimeinen hyvä ihminen tarjoaa keskimääräistä jännäriä huomattavasti enemmän ajattelemisen aihetta. Siitä huolimatta kirja on kepeää luettavaa ja vaikka välillä liikutaankin melko rajatiedollisissa sfääreissä, ei ainakaan allekirjoittaneella niskakarvat nousseet kertaakaan koholleen. Ja pidän sitä siis hyvänä asiana, kauhukirjallisuudesta kun ei tässä tapauksessa ole kysymys.

Kaiken kaikkiaan trilleri tarjoaa sekoituksen menevää jännitystä, elokuvallisia maisemia (haluan matkustaa Tanskaan ja kaipaan uudelleen sateiseen Venetsiaan!) ja vähän sielullista pohdintaa niin vakuuttavasti ja viihdyttävästi, etten ollenkaan ihmettele, että kirjan oikeudet on myyty jo 16 maahan. Eikä varmasti aikaakaan, kun voimme hikoilla jännityksestä myös elokuvateattereissa.

A.J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand 2010)
Otava 2011.
Suom. Päivi Kivelä
475s.

Taavi Soininvaara: Pakonopeus (äänikirja)

2011-10-17T07:00:00.000+03:00

Kati Soisalon tytär kaapataan lomamatkalla Dubrovnikissa. Seuraavat kolme vuotta hän tekee kaikkensa tyttärensä löytämiseksi ja kerää kaiken informaation ihmiskaupasta.

Leo Karan perhe on murhattu 1980-luvulla epäselvissä olosuhteissa ja hän yrittää selvittää tapahtumia samalla, kun toimii kansainvälisenä rikostutkijana,tutkii huume- ja ihmiskauppaa sekä auttaa Soisaloa tämän etsinnöissä.

Sabrina Piannini, italialainen tiedenainen, joutuu kaapatuksi jonnekin päin itäistä Eurooppaa ja työskentelee huumattuna tutkimustehtävissä jonkinlaisessa asetehtaassa.

Manas, tunnevammainen tappaja, tutkii ihmisten tunteita ja tappaa ja suojelee Mundus Novus -järjestön salaista operaatiota, johon liittyy suuren alkuaine-erän varastaminen Iso-Britannialta.

Jukka Ukkola, KRP:n apulaispäällikkö, Kati Soisalon ex-mies ja täysverinen sika, tekee kaikkea, mitä siat tekevät.

Taavi Soininvaara osaa punoa juonta. Ehkä vähän liikaakin.

Pakonopeus on Soininvaaran Leo Kara -sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä, mutta siitä huolimatta aloin kuuntelemaan tätä toista, koska Soininvaara tarjoaa äänikirjoissa kaipaamaani laadukasta jännitystä suhteellisen varmalla otteella.

Tarina lähti liikkeelle imaisevasti, mutta kohta alun jälkeen minulle tuli valtavia keskittymisvaikeuksia, kun Soininvaara marssitti näyttämölle jatkuvasti lisää hahmoja ja juonikulkuja. Kirjailija kuljetti tapahtumia eteenpäin 6-7 eri tasolla ja osin myös takaumina, mikä yhdistettynä pätkittäin tapahtuvaan äänikirjan kuunteluun tuotti melkoisia ongelmia sekä tapahtumista perilläpysymisen että motivaation suhteen. Onneksi kuitenkin jatkoin sitkeästi kuuntelua, sillä pikku hiljaa henkilöt alkoivat käydä tutuksi.

Soininvaara edustaa sitä trillerityyppiä, josta on oikeastaan hyvin vaikea sanoa mitään arvioivaa. Kirjailija kirjoittaa sujuvasti ja mielenkiintoisesti. Jännitys pysyy yllä ja uusia juonenkäänteitä tulee sopivassa tahdissa, joskin makuuni ehkä hieman liikaa. Ongelman muodostaa genren peruskuvasto: ydinaseet, eri maiden vakoiluorganisaatiot ja kansainvälinen rikollisuus. Kuulostaa kylmältä sodalta ja jo vähän nähdyltä. Lisäksi kirjaa olisi helppo moittia uskottavuuden puutteesta ja suorastaan yliampuvista juonikuvioista, mutta toisaalta se on vaikeaa, sillä mitäpä minä tuosta todellisuudesta tiedän. Ja totta puhuen, en välitä paljon tietääkään. Jos jossakin joku hullu tiedemies suunnittelee tällä hetkellä maailman räjäyttämistä, olen ihan tyytyväinen, mikäli eri maiden agentit onnistuvat tekemään aikeet tyhjiksi minun siitä tietämättäni.

Soininvaaran luoma maailma on tympeä ja ihmiset ikäviä tai suorastaan pahoja, mutta loppua kohti henkilökuvaukseen tuli kaipaamiani lisäsävyjä ja aloin suorastaan viihtyä tarinan parissa. Jopa niin hyvin, että taitaa olla pakko jossakin vaiheessa tarttua uuteen, Punainen kaupunki -nimiseen kirjaan, sen verran loppu jäi kaihertamaan. Myös lukija Lauri Kortelainen teki työnsä hyvin.

Suosittelen Pakonopeutta kaikille jännäreiden ja Soininvaaran ystäville, mutta näin äänikirjana myös muille. Itse tuskin jaksaisin lukea tämän tyyppistä kirjallisuutta perinteisessä muodossa, mutta kuunneltuna Pakonopeus tarjosi mukavasti lisäjännitystä vaunulenkkeilyyn :)

Taavi Soininvaara: Pakonopeus -äänikirja
Otava 2010.
Lukija Lauri Kortelainen
13 h 30 min

Pinkki palkinto ja kutsu Kuopijoon!

2011-10-14T00:00:00.000+03:00

Olethan muistanut pukeutua pinkkiin Roosa nauha -päivän kunniaksi? Täällä ollaan ainakin vinkeän pinkeissä tunnelmissa kaikin puolin :)

Jälleen kerran suuret kiitokset ansiokkaille keskustelijoille! Roosa nauha- avaimenperän/laukkukorun ojennan Lurulle, joka kirjoitti KBF- keskustelussa näin:

Mielenkiintoinen aihe! Minulle tämä on pitkälti lukutuulen, -ajan ja -paikan kysymys. Työmatkaliikenteessä, lentokoneessa tai muussa keskittymisen kannalta haastavassa tilanteessa luen mieluiten kohtalaisen suoraviivaista kerrontaa, jossa kielen pääasiallisena tehtävänä on imaista lukija mukaan tarinaan. Rauhallisempina hetkinä voi sitten olla nautittavaa syventyä kirjoihin, joissa kieltä voi makustella ihan sen itsen tarjoaman esteettisen elämyksen takia.

Sellaisissakin kirjoissa, joissa kieleen ei varsinaisesti kiinnitä huomiota, kieli voi olla loistavaa juuri sen takia, että se toimii niin saumattomasti osana kirjan kokonaisuutta, ettei sitä edes ajattele erillisenä palikkana. Kirjoitin taannoin Nick Hornbyn kirjasta, jossa hän ilmaisi asian mielestäni osuvasti omasta kirjailijan näkökulmastaan: "I am not particularly interested in language. Or rather, I am interested in what language can do for me, and I spend many hours each day trying to ensure that my prose is as simple as it can possibly be. But I do not wish to produce prose that draws attention to itself, rather than the world it describes, and I certainly don't have the patience to read it."

Näinhän se taitaa olla, välillä haluaa rynniä tarinan mukana eteenpäin, välillä haluaa jäädä makustelemaan ja mietiskelemään. Tämän keskustelun seurauksena olen huomannut kiinnittäväni kieleen huomiota aikaisempaan enemmän, joten kommenttinne ovat päässeet vaikuttamaan ihan käytännön lukukokemukseen meikäläisen kohdalla. Lurun sitaatti Nick Hornbyltä on muuten aivan erinomainen ja kuvastaa erityisen hyvin sitä, mitä asiasta ajattelen. Lähetähän Luru siis yhteystietosi, niin laitan ensi viikolla postia tulemaan!

Sitten aivan toinen aihe.

Me blogistanian periferiassa asustelevat olemme jo pitkään kaivanneet jotakin äksöniä pääkaupunkiseudun ulkopuolellekin. Valitettavasti mitään ohjelmallista ja prameaa blogitapahtumaa ei ole toistaiseksi tiedossa, mutta itse aion osallistua Kuopiossa 18.-20.11. järjestettävään Kirjakantti -tapahtumaan. Ohjelmaan pääset tutustumaan tästä linkistä. Tiivistettynä nostan esille 18. päivä julkistettavien Savonia-ehdokkaiden lisäksi viikonlopun kirjailijavieraat Johanna Hulkon ja Sirpa Kähkösen.

Mikäli kirjabloggareita ja -lukijoita läheltä tai kaukaa osallistuu tapahtumaan, olisi jonkinlainen puoli-improvisoitu blogitapaaminen mukava järjestää. Minuun voi olla asian tiimoilta yhteydessä!

Nyt, oikein mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua. Täällä eletään edelleen remontin pyörteissä. Trillerimäistä jännitystä on kuitenkin odotettavissa tänne blogiin viimeistään viikon alussa!

Pue Blogisi Pinkkiin!

2011-10-12T22:41:00.001+03:00

Perjantaina 14.päivä vietetään Roosa Nauha -päivää. Amman lukuhetki osallistuu tempaukseen sonnustautumulla vaaleanpunaiseen. Haastan kaikki kanssablogistit pukemaan bloginsa tavalla tai toisella pinkkiin sekä tukemaan rintasyöpätutkimusta joko lahjoittamalla tai ostamalla keräystuotteita. Kaikki mukaan tekemään hyvää ja sana kiertämään!

Kuva syopa.net

Lisäksi lahjoitan perjantaina pinkin päivän kunniaksi parhaalle KBF -kommentille tämän hienon avaimenperän, joten jos et ole vielä avannut sanaista arkkuasi kielestä ja tarinasta, tee se nyt! Ja jos olet, vastauksia voi aina täydentää :)

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

2011-10-10T11:30:00.000+03:00

Nyt se on virallista: Tuomas Kyrö sai minusta uskollisen fanin. Mielensäpahoittajan jälkeen en vielä uskaltanut täysillä tuuletella, vaikka kovin paljon kirjasta pidinkin. Mutta luettuani miehen uusimman voin huokailla ihastuksesta julkisesti. Tässäpä kirjailija minun makuuni!

Jokainen, joka on lukenut Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden tai katsonut Risto Jarvan samannimisen elokuvan, pääsee solahtamaan kirjan sisimpään kitkattomasti. Muillekin kirjaa suosittelen, ehdottomasti. Vaikka tarina onkin päivitetty versio Paasilinnan alkuperäisestä, on kirjassa kuitenkin kysymys paljosta muustakin. Kyrön kieli on helppoa, mutta ei missään nimessä aliarvioivaa. Sille, joka malttaa lukea, on luvassa kielellistä ilottelua, mukavia yllätyksiä ja vinoa huumoria sopivin väliajoin.

Vatanescu on romanialainen ammattikerjäläinen, joka tulee pimeään ja kylmään pohjoiseen maahan yhden tavoitteen kanssa: pojan on saatava nappulakengät. Kyrö kuvailee Vatanescun suulla Murheellisten laulujen maata tarkkanäköisesti ja lempeän nuhtelevasti, mutta ennen kaikkea lämmöllä. Täällä ei näy minareettien torneja, vaikka erään huoltamoketjun mainostornit yltävätkin puita korkeammalle. Tässä maassa ollaan miehiä ja marjanpoimijoita. Tässä maassa asutaan tiettömien teiden takana, mutta kuitenkin kaikin mukavuuksin varustetussa talossa ja harrastetaan zumbaa. Ei ole sellaista kansallisen identiteetin rakennuspalikkaa, jota Kyrö ei olisi sovitellut teokseensa ja sillä tavalla tarinasta tulee yksi kansallislaitos itsestäänkin.

Paitsi suomalaisuudelle, on kirja siis tribuutti Paasilinnan Jäniksen vuodelle. Miehen ja kanin ystävyys. Seikkailu. Erämaan kutsu. Pako. Vapaus. Ajat ovat muuttuneet sitten alkuperäisteoksen päivien: irtautuminen sivilisaatiosta oli mahdotonta jo silloin, mutta nykyään yksilöä pitää isoveljeäkin voimakkaammin otteessaan media. Mihin Vatanescu meneekin, hänestä tulee sensaatio. Itse hän haluaisi olla rauhassa ja ostaa ne nappulakengät. Parhaat, mitkä rahalla saa.

Vaikka teemat ovat ikuisia, linkittyy tarina voimakkaasti ajankohtaisiin aiheisiin. Kreikka horjuu, Tavallisten Ihmisten Puolue juhlii. Kuka mahtaa olla Simo Pahvi ja mitä tekemistä hänellä on Vatanescun kanssa?

Loppua kohti minua vähän jännitti. Kyrö liikkui poliittisissa teemoissa ja siis vaarallisissa vesissä. "Miten hän onnistuu luotsaamaan tarinan päätökseen?" mietin. Täydellisesti. Kyrö napautti viimeiset sanat paperiin aivan kuin minulle osoitettuna. Olin myyty.

En kerro tämän enempää. Saatte itse lukea, miten Vatanesculle kävi.

Kirjan ovat lukeneet ja arvioineet myös Minna ja Morre.

Tuomas Kyrö:
Kerjäläinen ja jänis 2011
Siltala, 327s.

Tunnustelua (itsestäni ja Anna Kareninasta)

2011-10-09T08:30:00.000+03:00

Sain tällaisen tunnustuksen, kiitos!

Tunnustukseen kuuluu neljä vaihetta:

1. Kiitos tunnustuksen antajalle

Leena Kärras, suurkiitos antamastasi tunnustuksesta ja erityisesti kauniista sanoistasi! On aina yhtä mukavaa, hämmentävää ja yllättävääkin kuulla, että joku etsii ja löytää blogistani lukuvinkkejä ja ehkä jotakin muutakin iloa (vaikka sehän tämän tarkoitus tietysti onkin)! Tutustukaa Leenan Elämä rakastettuni -blogiin täällä! Hieno blogi ja niin tärkeällä asialla!

Sain tunnustuksen myös AnneW:ltä, joka on suloisen Roki-koiran mamma :) Koiristahan en mitään ymmärrä, mutta Roki emäntine ja isäntineen on käsittääkseni oikein valioluokkaa! Kiitos paljon!

2.Tunnustus kahdeksalle blogille

Lähetän tunnustuksen eteenpäin viidelle blogille, jotka innoittavat ja inspiroivat. Heidän kirja-arvioihinsa luettuani tiedän tasan tarkkaan, mitä kirjalta tulee odottaa.

Leena Lumi
Lumiomena
Ilselä
Morren maailma
Järjellä ja tunteella

Lisäksi kolme tunnustusta menee blogeille, jotka ylläpitävät mielenkiintoisia kirjallisia keskusteluja.

Opuscolo
K-blogi
Kirjainten virrassa

Tämä jaottelu ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, etteivätkö edelliset kävisi kirjallista keskustelua tai jälkimmäiset kirjoittaisi hienoja arvosteluja :) Puhumattakaan kaikista niistä blogeista, joita ei tällä kertaa mainittu!

3. Ilmoita edellämainituille

4. Kerro 8 satunnaista asiaa itsestäsi

Käytän tilaisuuden hyväkseni ja päivitän Anna Karenina -tilanteen. Osallistunhan Kirjanurkkaus-blogin järjestämään kimppalukuun.

1. Sain ensimmäisen ja toisen luvun luettua loppuun viime viikolla.
2. Olen siis hieman aikataulusta jäljessä.
3. Pakko sanoa, etten ole ihan hirveän innostunut.
4. En ole lukenut aikasemmin ollenkaan Tolstoita.
5. Odotin kenties elämää suurempia pohdintoja ihmisyydestä, elämästä ja ihan kaikesta.
6. Toistaiseksi tämä klassikko on vaikuttanut melko tyhjänpäiväiseltä pukudraamalta.
7. Olen kyllä melko varma, että tämä paranee vielä. On pakko.
8. Melkein kaikki muut ovat pitäneet lukemastaan, keskustelua ensimmäisestä etapista voi lukea täältä!

Kiitos jälleen antoisasta KBF -keskustelusta! Unohdin kokonaan muistuttaa, että perinteiseen tapaan parhaalle kommentille on luvassa palkinto! Meillä eletään parhaillaan keittiöremontin keskellä, joten lykkään palkitsemiset rauhallisempaan ajankohtaan. Vielä ehtii siis osallistua!

Ensi viikolla pitäisi sitten olla luvassa jo ihkaoikeita kirja-arvioitakin! Tapaamisiin!

KBF 9: Rakkaudesta kieleen vai intohimosta aiheeseen?

2011-10-06T09:20:00.001+03:00

Teen tunnustuksen: olen epäkielellinen henkilö. Vähän yllättävää lukumaanikolta, joka pitää kirjablogia ja kuvittelee jopa olevansa kohtuullisen näppärä kirjoittaja, eikö?

Oikeastaan olen tiennyt tämän jo jonkin aikaa. Valaistuin viime talvena kirjallisuustieteen luennoilla. Laskin mielessäni, että olen istunut yliopisto-opintojen puitteissa ainakin kuudella tai seitsemällä eri oppiaineen tieteenhistoriakurssilla ja torkkunut aina lingvistisen käänteen tapahtuessa. Tällä kertaa pysyin kuitenkin hereillä, sillä huomio oli hämmentävä: joku oikeasti lukee kirjallisuutta kielen takia! Ehkä hän hurmioituu monipuolisesta ja sointuisasta sanastosta, kenties rytmi ja poljento tuntuvat sielun sopukoissa saakka. Analyyttisemmät kiinnittävät huomionsa kielen rakenteisiin, aikamuotojen käyttöön tai sijamuotojen vivahteikkuuteen.

Yllätys yllätys, minä en kuulu kumpaankaan joukkoon. Totta puhuen, kiinnitän kieleen huomiota vain silloin jos se on erityisen hyvää tai huonoa. Jos asia tulee ymmärretyksi herättämättä liian montaa kertaa ärtymystä (mitä liiallinen kielellä kikkailukin saattaa aiheuttaa), olen ihan tyytyväinen. Se, mikä ratkaisee, pidänkö kirjasta vai en, on sen sisältö. Olen paatunut humanisti ja yhteiskuntatieteilijä. Jos kirja ei saa minua pohtimaan jotakin asiaa laajemmasta näkökulmasta (olipa aihe sitten poliittinen, taloudellinen, historiallinen, filosofinen, uskonnollinen tai mitä tahansa), en ole kovinkaan vaikuttunut. Sitä vastoin kirja voi olla kömpelönäkin hyvä ja vaikuttava, mikäli se herättää jonkin uuden ajatuksen tai huomaan tarkastelevani aihetta kokonaan uudesta näkökulmasta.

Esimerkiksi vastikään lukemani kirja Pohjois-Koreasta herätti minut horroksesta. Ei sen kielessäkään kyllä mitään vikaa ollut, ei sen puoleen. Elokuussa taas luin Odelman ja tunnistin kyllä, että Katja Kaukonen kirjoitti kauniisti ja oli selvästi hionut kerrontansa timanttiseen terään. Mutta kun kirja ei herättänyt minussa halua nousta barrikadeille tai edes pysäyttänyt hetkeksi ajattelemaan muita kuin epäarkisia asioita, jäi fiilis 'ihan ok' -tasolle. Talvella yritin sivistää itseäni José Saramagolla, mutta en kertakaikkiaan päässyt kaikkia totunnaisia kirjoitussääntöjä rikkovaan kieleen sisälle. Taidan olla kielellinen puritanisti.

Kuulostaako tämä snobbailulta? Se ei ole tarkoitukseni. Puhtaasti viihteellinen ja heppoinenkin kirja voi pysäyttää, mikäli aihe sattuu olemaan itselle juuri siihen aikaan ja paikkaan sopiva. Sellaiset kirjat muodostuvat itselle läheisiksi, vaikka kukaan muu ei ymmärtäisi, mitä moisessa rääpäisyssä näen.

Sitä paitsi, olen vähän kateellinen niille lukijoille, jotka osaavat hahmottaa kielen kuvioita.

Arvoisat lukijat, nyt on aika tunnustaa väriä! Oletko kanssani asialinjalla ja etsitkö uutta ajateltavaa? Vai kuulutko niiden kadehdittavan lyyrisiin henkilöihin, jotka jaksavat maistella hurmaavia sanoja aina uudelleen ja uudelleen?

Millainen on hyvä kirja? Riittääkö kaunis kieli tai vetävä tarina vai tarvitaanko molempia?

Syyskuun kootut

2011-10-02T07:00:00.000+03:00

Kuukausi sitten kauhistelin kiireistä elokuuta ja lupailin ehtiväni lukea ja blogata syyskuussa paljon enemmän. No, tämä kuukausi osoittautui edellisen kaltaiseksi vipellykseksi. Sen sijaan pidin sen, mitä en luvannut, eli kokonaan kotimaisen elokuun jälkeen pitäydyin syyskuussa muilla mailla. Joskin kuukauden ensimmäinen kirja oli toki kotimainen, mutta senkin luin jo elokuun puolella.

Kuukauden luetut:
Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Piiat
Tarinoita tuonpuoleisista
Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Baskervillen koira
Suljettu maa - elämää Pohjois-Koreassa
Kesä ilman miehiä

Kuukausi oli mukavan tasavahva, joka toinen kirja muodostui omaksi kohokohdakseen: Piiat, Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Suljettu maa olivat kaikki huippukokemuksia. Lukijat kiinnostuivat kaikista eniten Piioista. Yllättäen kevättalvella tekemäni postaus Minna Canthin Anna-Liisasta on ollut kuukauden toiseksi luetuin. Pyydän mitä nöyrimmästi anteeksi hajatelmiani kestämään joutuneilta äikänopeilta kautta maan ja muistutan nuorta lukijakuntaani sekä lähdekritiikin merkityksestä että siitä, että copypasteaminen ei ole vielä esitelmä :)

Lokakuulle annan kirjavinkeiksi synkkiä tarinoita. Syksyllähän saa olla luvan kanssa vähän synkkä, eikö niin? Vaikka Baskervillen koira ei aivan vastannut odotuksiani, pääsi se kuitenkin Holmes-fanin listoille. Reteämpää meininkiä edustaa Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit ja tosi elämän kauhua jo mainittu Suljettu maa.

Haluan kiittää ja toivottaa tervetulleeksi uudet lukijat! 90 lukijaa, wau! Muistan kun vuosi sitten muutin Bloggeriin ja muutamilla lempiblogeillani oli 90 lukijaa. Mielestäni se oli aivan käsittämätön luku. Nyt näillä blogeilla on toki lukijoita, öhöm, aika paljon enemmän, mutta minulle tämä on aivan huikea määrä. Kiitos vielä!

Tässä kuussa minulla ei ole erityisiä lukusuunnitelmia. Kuun alkupuolella päästän uuden KBF-keskustelun valloilleen ja hyllyssä on useampikin kirja, jonka lukemista odotan. Sitä ennen luen (myöhässä) Anna Karenina -kimppaluvun ensimmäistä osaa, joten väliaikatietoja siitäkin luvassa ensi viikolla!

Ai niin, loppukevennys vielä. Bling bling :)

Ruusuja ja viisi sanaa Sinulle (kiitos Susa P:n ja Leenan!)

2011-09-29T14:05:00.000+03:00

Näin kuun loppuun teen "paljastuksia" itsestäni peräti kahdessa eri muodossa.

Sain Susa P:ltä ruusuisen tunnustuksen, kiitos!

Lempiruokaani on kaikki, missä on juustoa. Uusin lempiruokani on juusto-sienikukko ja sen ohjeen löydät täältä.

Lempimakeinen on suklaa, mieluummin tumma. Uusin heikkouteni on Fazerin tumma päärynäsuklaa, jota saa kiusallisen suurissa levyissä.

Lempilukeminen: Pidän yhteiskunnallisella ja historiallisella otteella kirjoitetuista romaaneista, klassikoista, dekkareista ja historiallisista tietokirjoista. Periaatteessa luen ihan mitä vaan :)

Lempipaikka käsitöille: Television aluskaapissa on joulumerkkausliina, joka on ollut kesken ehkä kahdeksan vuotta. Silloin tällöin innostun ja ompelen jonkun säälittävän vaatekappaleentekeleen keittiönpöydän ääressä.

Lempielokuva: Tykkään pienistäsuurista tarinoista ja 'Rakkautta ja anarkiaa' -tyyppisistä filmeistä. Nyt olen katsonut elokuvia tosi vähän, mutta vastikään katsomistani mieleen on jäänyt ainakin israelilainen Sitruunapuu.

Lähetän ruusuja edelleen Kirjakirpulle ja Annikalle olkaa hyvät!

Leena Lumi antoi minulle nämä viisi minuun mieltämäänsä sanaa tai asiaa, joita toivoi minun kommentoivan mahdollisimman spontaanisti. Nämä sain ja näin vastasin.

1) Olla oma itsensä:
Olen muodostanut itselleni liki pakkomielteen siitä, että saan, voin ja osaan olla oma itseni. Voin liioittelematta sanoa, että useimmissa tilanteissa näyttäydyn juuri sellaisena kuin olen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pamauttelisin valittuja totuuksia päin naamaa tai käyttäytyisin mahdollisimman huomiota herättävästi. Päin vastoin, vaikka olen sosiaalinen ja ajoittain aika supliikki, tykkään tarkkailla sivusta ja olla diplomaattinen. Joskus tosin mietin, että jos käyttää hirveästi aikaa ja energiaa siihen, että on oma itsensä, onko silloin oma itsensä vai päätyykö lopulta esittämään itseään, tai ainakin sitä, millainen haluaisi olla? :D

2) Minne
Mietin paljon sitä, mitä haluan tehdä elämässäni. Minne tie vie. En tiedä. Yritän asettautua mukavaan asentoon ja nauttia maisemista matkalla (ja vähän lukea samalla!).

3) Raha
Rahaa on hyvä olla olemassa. Soisin, että sitä olisi enemmän. Keksisin varmasti käyttöä. Rahalla on minulle kuitenkin pelkkää välinearvoa, se tekee monet asiat mahdollisiksi, mutta tuo mukanaan myös paljon hankaluuksia. Mietin juuri viime viikolla, mitä tekisin, jos voittaisin 9 miljoonaa (mieheni lottosi, en minä). Suoraan sanottuna se olisi kamalaa! Voisin ottaa mieluummin yhden miljoonan :) Arvostan rahaa enemmän sitä, että saan olla pienten lasteni kanssa kotona.

4) Tärkeintä kumppanissa
Yksi tärkein asia on älykkyys. Saatan kuulostaa snobilta, mutta en voisi olla ihmisen kanssa, joka olisi minua tyhmempi. Mutta ei pelkällä älyllä pitkälle pötkitä. On myös tärkeää, että ajatusmaailma ja arvot kohtaavat. Olemme olleet mieheni kanssa yksissä kohta 11 vuotta. Se on alle kolmekymppisille pitkä aika. Ihan parasta on se, että olemme tiimi. Me olemme toistemme parhaat puolet.

5) Polun päässä
Kotopensas on jänöllekin rakas. -A.Kivi-

Näin tällä kertaa! Pääsin viimein aloittamaan Anna Karenina -urakkani, joten viikonloppuna ei ole uusia kirjoja tulossa, mutta kuukauden koontia on luvassa!

Jos haluat minulta viisi sanaa, ilmoittaudu kommenttilootaan!

Kesä ilman miehiä (Siri Hustvedt)

2011-09-27T16:31:00.004+03:00

Olin kyllä vähällä vaipua epätoivoon tämän (minulle) ihkaensimmäisen Siri Hustvedtin kirjan kanssa! Oliko rytminvaihdos Pohjois-Koreasta liikaa vai mitä, mutta ensimmäiset kymmenet sivut huokailin raskaasti ja kohottelin kulmakarvojani. Erityisesti aina silloin kun puhuttiin runoudesta. Ja siitä puhuttiin epälyyriselle minälleni sopimattomatton paljon. Onneksi en kuitenkaan antanut periksi! Kun pääsin sisälle Hustvedtin vaeltelevana ajatuksenvirtana soljuvaan tyyliin, missä samalla sivulla sulassa sovussa siteerattiin Plutarkhosta tai Shakespearea ja sitten jo toivotettiin petturi-aviomies Boris alimpaan helvettiin, aloin viihtyä. Itse asiassa kerronta toi mieleeni Charles Dickensin (yllättävää, että se tässä tapauksessa on positiivinen asia, sillä ensikosketukseni Dickensiin muutama vuosi sitten ei ollut kovin hääppöinen). Pääsin ylitse jopa siitä, ettei tekstiä ollut jaettu lukuihin, mikä on yleensä minulle ahdasmieliselle ihan liikaa.

Päähenkilö Mia elää rankkaa vaihetta elämässään. Boris on lähtenyt nuoren ranskattaren matkaan ja totaalisen hermoromahduksen jälkeen Mia palaa kotikaupunkiinsa lähelle äitiään. Siellä hän tutustuu äitinsä harmaahapsiseen ystäväpiiriin, riitaisassa avioliitossa elävään Lolaan lapsineen sekä seitsemään teinityttöön, joille Mia pitää lukupiiriä. Samaan aikaan Mia käy läpi omaa elämäänsä ja epäonnistunutta avioliittoaan sekä yrittää löytää elämälleen uutta suuntaa.

Kaikista eniten pidin henkilöhahmoista. Tykkään mummeleista ja tykkään teinitytöistä. Mielestäni Hustvedt onnistui hyvin kuvatessaan niin elämän aamu- kuin iltahetkiäkin: hän teki sen lempeän humoristisesti ja eleettömän koskettavasti. Opin myös pitämään Miasta, vaikka alkuun hänen epätoivoinen ja katkera vuodatuksensa kävikin hermoilleni. Pikku hiljaa kertojaäänestä kuitenkin kuoriutui uusia kerroksia ja aivan erityisesti pidin siitä jääriitteisestä ironiasta, jolla hän lukijaansa aika ajoin hemmotteli. Myös lukuisat viittaukset niin runouteen, kaunokirjallisuuteen, filosofiaan kuin luonnontieteisiinkin olivat mainioita, vaikka välillä menivätkin yli tukan. Mutta kuten niin monen teoksen kohdalla aiemminkin olen sanonut: minusta on erinomaisen virkistävää, jos kirjailija yliarvioi lukijansa sivistyksen. Aliarvioon sortuvia yrittäjiä on ihan riittävästi.

Hankalan alun jälkeen lukukokemus jäi siis reippaasti positiivisen puolelle. Ei tämä aivan kuukauden the Kirjaksi yllä, mutta saatan lukea Hustvedtiltä vielä jotain muutakin, vieläpä mielelläni.

Kaksi asiaa jäi lopulta kuitenkin vaivaamaan ja hämmentämään. Ensiksikin kirjan kansi ja nimi. Jos olisin tarttunut kirjaan kaupassa tai kirjastossa ilman minkäänlaista ennakkokäsitystä kirjailijasta, olisin pitänyt kirjaa kevyenä kesähöttöromantiikkana (mille on paikkansa ja aikansa, mutta sitä tämä kirja ei siis missään nimessä ole). Toinen vaivaava asia: kuka oli Mr. Nobody???!!

*** *** ***
Monet blogit ovat esitelleet tämän kirjan jo aiemmin, mutta tällä kertaa linkkaan vain ihanaan Kirjavaan kammariin, mistä löytyy kattavasti linkkejä toisten arvioihin.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (The Summer without men)
Otava 2011, 232s.
Suom. Kristiina Rikman

Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa

2011-09-23T23:39:00.002+03:00

Vihollisemme amerikkalaissiat

yrittävät tallata kauniin isänmaamme

mutta valmistan omin käsin aseita

ja ammun heidät. PAM, PAM, PAM.

Pohjois-Korea on kiinnostava valtio. Vaikka kylmän sodan loppumisesta on aikaa jo kaksikymmentä vuotta, elää se Kim Jong-Ilin johdolla omaa suljettua elämäänsä. Näin siitä huolimatta, että nälänhätä tuntuu olevan 23 miljoonaisen kansan vakituinen vieras. Olen vilpittömästi ihmetellyt, miten ihmeessä maan asukkaat eivät ole nousseet kapinaan. Eivätkö he oikeasti ymmärrä, että jotain on pahasti vialla?

Luettuani Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa -teoksen ymmärrän vähän paremmin. Yllä oleva katkelma on laulusta, jota lapset laulavat koulussa. Lapset kyllästetään jo muutaman kuukauden ikäisestä lähtien propagandalla, jossa muu maailma, erityisesti USA, on paha ja Pohjois-Korea taas paras paikka maailmassa. Maan johtajaa, erityisesti 90-luvulla kuollutta Kim Sung-Iliä kunnioitetaan liki jumalana. Kun internetiä ei ole, televisiosta (kellä sellainen sattuu olemaan) saa katsella vain omia ohjelmia ja valvontajärjestelmä on äärimmäisen tehokas, eivät uudistusmieliset aatteet pääse leviämään. Kapinahenkeä hillitsee sekin, ettei maanpetturuudesta tuomita vain kiinnijäänyttä, vaan koko hänen sukuaan sukupolvesta toiseen.

Olen itsekin propagandan uhri. Mielikuvani Pohjois-Koreasta on ollut aika karikatyyrimainen. Televisiosta nähdyt uutiskatkelmat univormupukuisista paatoksella kaakattavista tädeistä ovat ylläpitäneet kuvitelmaa 60-lukuun jämähtäneestä diktatuurista, joka vastaa ehkä mielikuvaani DDR:stä tai muista entisen itäblokin maista. Olen kyllä kuullut nälänhädästä ja ymmärtänyt sanan merkityksenkin, mutta vasta Demick ja hänen haastattelemansa loikkarit avasivat silmäni näkemään, mitä Pohjois-Koreassa todella tapahtuu. 1990-luvun nälkävuosien aikaan väkeä kuoli kuin kärpäsiä. Kirjan henkilöt kuvailevat kuinka kadunvarsilla makaaviin lasten ruumisiin yksinkertaisesti tottui. Kun eräs nainen tapasi vanhan lukiokaverinsa kaupungilla, tämä kertoi miehensä ja pienen poikansa juuri kuolleen. Nainen ei ollut hirveän masentunut, olihan tilanteessa se hyvä puoli, että ruokittavia suita oli vähemmän.

Kun tilanne meni tarpeeksi pahaksi, alkoi pelottavista tarinoista huolimatta monen mielessä elää ajatus maasta pakenemisesta. Kirja kertoo kuuden ensin Kiinaan ja sitä kautta Etelä-Koreaan loikanneen henkilön tarinan. He edustavat erilaisia lähtökohtia. Mukana on niin huippututkija kuin nälän vuoksi rikoskierteeseen ajautunut nuori poikakin. Yhteistä henkilöille on ennakkoluulottomuus, kekseliäisyys ja halu selviytyä. Kuten he ankeasti huomauttavatkin, hyvät ja kiltit ihmiset kuolivat ensimmäisinä. Loikkarien elämä ei olekaan ollut helppoa uudessa kotimaassa, kun syyllisyys, huoli Pohjois-Koreaan jääneistä sukulaisista ja sopeutumisvaikeudet yhteiskuntaan ovat vaikeuttaneet elämää.

Suosittelen Suljettua maata ihan jokaiselle. Demick on tehnyt laajaa taustatyötä, hän on asunut Etelä-Koreassa useita vuosia ja vieraillut lukuisia kertoja Pohjois-Koreassa. Tuona aikana hän haastatteli noin sataa loikkaria. Faktatietoa (sikäli kuin se pystytään vallitsevissa olosuhteissa todentamaan) ei siis kirjasta puutu. Kuitenkin kirjassa on paljon romaanimaisia aineksia ja on siksi sujuvasti luettava.

Olen oikeasti aika järkyttynyt. Kiinan ihmisoikeustilanteesta puhutaan paljon (ja syystä), mutta Pohjois-Korea mainitaan lähinnä silloin, kun se uhittelee ydinaseilla. Kun yksi kirjan henkilöistä, lääkäri ammatiltaan, saapuu rajan yli Kiinaan, hän löytää ensimmäiseksi pihalta koirankupin, täynnä vaaleaa riisiä. Hän ei ole edes nähnyt riisiä moneen vuoteen! Diktaattoreita on viime vuosikymmeninä suistettu USA:n johdolla vallasta vähemmistäkin teoista, miksei sitten Pohjois-Koreassa? Tiedän nyt vastauksen ja niin tietää myös Demick. Haluaako kukaan aidosti, että Pohjois-Korea romahtaisi ja Koreat yhdistyisivät? Miten Etelä-Korea ruokkisi 23 miljoonaa nälkäistä?

Kirjasta ovat omissa blogeissaan kertoneet myös Jori ja Katja.

Psst. En malttanutkaan vielä lopettaa. Kirjassa on myös paljon kaunista. Viaton rakkaus pimeässä (ei ole sähköjä), tähtitaivaan kajossa ja univormut päällä on viehättävän älyllis-romanttinen ajatus.

Demick, Barbara:
Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa, Atena 2011, 422s.
(Nothing to envy - ordinary lives in North Korea)
Suom. Antti Immonen

Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

2011-09-20T22:54:00.002+03:00

Sherlock Holmesin seikkailut kuuluvat minulla jostakin syystä kevääseen. Ehkä siitä syystä, että keväisessä kirkkaudessa savusumuinen Lontoo tuntuu mukavan eksoottiselta. Päätin nyt murtautua totutuista kaavoistani ja sukeltaa minulle ennenlukemattoman Holmes-seikkailun syövereihin näin syksyn tullen (ja osallistua samalla Karoliinan Totally British-haasteen Detective Novels-osioon).

Baskervillen koira on dekkarikirjallisuuden ehdottomia klassikoita. Lisäksi siinä on paljon kauhugoottisia piirteitä, vaikka salapoliisien kuningas luonnollisesti pohjaa tutkimuksensa pelkkään terveeseen järkeen ja rationaaliseen päättelyyn kuten ajan edistysuskoiseen ilmapiiriin kuuluukin.

Holmes saa apulaisensa Watsonin kanssa ratkaistavakseen mielenkiintoisen tapauksen. Baskervillen sukua vainoaa karmiva kirous. Esi-isä Baskervillen kerrotaan joutuneen manalan koiran surmaamaksi ja sen jälkeen yksi jos toinenkin suvun vesa on kohdannut hämärän kuoleman. Viimeisimpänä epäselvissä olosuhteissa menehtyy Sir Charles Baskerville. Suvun viimeinen perillinen saapuu isännöimään kartanoa, mutta kyläläiset ovat kauhuissaan, sillä nummilla huhutaan liikkuvan paitsi kalmanhajuisen pedon myös vaarallisen vankikarkurin.

Baskervillen koira on siinä mielessä perinteinen Holmes-tarina, että lukija saa Watsonin silmin seurata tapahtumia ja ratkaista arvoitusta kilpaa päähenkilöiden kanssa. Tällä kertaa ei kuitenkaan liikuta alkua lukuunottamatta Lontoossa, vaan karun synkällä syrjäseudulla, joka Watsonin mielestä jo pelkällä olemuksellaan riittää synnyttämään karmivia legendoja. Huomionarvosita on myös se, että tämä on ainoa täyspitkän romaanin mittainen Holmes- tarina.

En tiedä, johtuiko pituudesta vai minulle poikkeavasta lukuajankohdasta, mutta en syttynyt tähän samalla tavoin kuin aiemmin lukemiini tarinoihin. Ehkä syksyisessä hämärässä pimeät ja tuuliset nummet tuntuivat liian masentavilta. Holmes-Watson-tutkapari on toki jälleen verraton, vaikka minusta Baskervillen arvoitus saikin miehet verrattain synkiksi.

Luin Baskervillen koiran Otavan Keskiyön kirjasto -painoksena. Kirjan lopussa selvisi, että suomentaja Jaakko Kankaanpään suomennos on ensimmäinen suoraan alkukielestä käännetty, aiemmat käännökset ovat peräisin ruotsinnoksista.

Baskervillen koira sopii klassikkona kenelle tahansa, mutta erityisesti salapoliisiromaanien ystäville. Toisaalta kauhukirjallisuudestakin kiinnostuneet saattavat löytää kirjasta paljon positiivista.

Sir Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (The Hound of the Baskervilles 1901-02).
Otava Keskiyön kirjasto 230s.
Suome. Jaakko Kankaanpää

Tyydyn kohtuuteen, kerrankin!

2011-09-16T22:26:00.005+03:00

Tänään on kohtuullisuuspäivä, minulla nimittäin.

Kävin kirjaston poistomyynnissä ja Suomalaisen alessa. Ja ostin YHDEN kirjan! Siis vain yhden, mutta sitäkin laadukkaamman. Olen ehdottomasti halunnut Siilin eleganssin hyllyyni sen jälkeen kun talvella sen ensi kertaa luin. Voisin vain silitellä sen kantta ja tyydynkin toistaiseksi siihen. Mutta tulee vielä aika, jolloin kääriydyn tuohon majesteettisen ihanaan, lahjaksi saatuun huopaani ja nautiskelen kirjan uudelleen. Sitä odotellessa voit lukea täältä, mitä siitä talvella kirjoitin.

Olisin halunnut esitellä nyt viikonloppuna salapoliisiromaanien yhden ehdottoman kuninkaan, mutten ole saanut luetuksi. Aika on mennyt eläessä. Palaan asiaan ensi viikolla: hyvä päevä eessäpäen, täällä on tapana sanoa.

Keittiöön ilmaantui eilen sipsipussi. Se on häirinnyt minua koko päivän, mutta pysynyt kuitenkin avaamattomana. Söin äsken salaattia (!). Onneksi siinä oli paljon oliiviöljyä. Taidan viedä pussin huomiseen sukutapaamiseen.

Blogiystävien yllyttämänä tilasin itselleni käyntikortteja. Olo tuntuu heti paljon pätevämmältä. Sain kaupan päälle käyntikorttikotelon. Sitten tilasin blogini nimellä varustettuja post it- lappuja. Sain itseni niskasta kiinni ennen autonikkunoihin ripustettavia mainostarroja. Joku kohtuus kaikessa! :D

Mukavaa ja sopivan kohtuullista viikonloppua!

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

2011-09-13T23:57:00.002+03:00

Eletään vuotta 1946. Maailmanpalo on päättynyt. Lukemattomat sodan siirtämät ihmiset vaeltavat Euroopassa kotiaan etsien. Vielä lukemattomammat yrittävät koota elämäänsä kasaan niistä sirpaleista, joita sota on saanut aikaan. Myös nuori, pommituksissa kotinsa menettänyt kirjailijatar Juliet tekee niin. Eräänä päivänä hän saa kirjeen tuntemattomalta mieheltä Guernseyn saarelta. Tästä alkaa kirjeenvaihto ensin hänen ja pian lukuisten saarelaisten kanssa. Juliet saa kuulla, että saari on vasta vapautunut saksalaisten joukkojen miehityksestä. Pienen ystäväpiirin henkireikänä on toiminut Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Siis mikä?

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville hurmasi likimain koko blogistanian viime vuonna. Kirja kuulosti kiinnostavalta, mutta sen jättimäisen suosion vuoksi (niin joskus käy) kirja alkoi kyllästyttää jo ennen lukemista. Niinpä päätin odotella suurempien pölyjen laskeutumista ja oikeastaan unohdinkin koko kirjan ennen kuin Zephyr nosti sen pari viikkoa sitten uudelleen uesiin.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (ei, en väsy nimen toistamiseen varmasti ikinä) on valloittava kirja. Se on ilmava ja kepeä, mutta ei tyhjäpäisellä tavalla. Se on kuin ensimmäinen uusi leninki sodan jälkeen: kaunis ja mielialaa kohottava, mutta silti merkitykseltään pintaa syvällisempi. Teksti tuo mieleeni Hilja Valtosen, samoin päähenkilö Juliet, joka on reipas, iloinen, avoin, kertakaikkisen riemastuttava moderni nainen.

En olekaan aikoihin lukenut kirjeromaania. Kirjemuotoinen kerronta voi toimia joko hyvin tai huonosti, harvoin siltä väliltä. Tämä kirja kuului kirkkaasti edelliseen ryhmään. Julietin, hänen kustannustoimittajansa ja ystävänsä Sidneyn, tämän siskon Sophien sekä lukuisten guernseyläisten: Dawseyn, Isolan, Amelien ja monen muun välillä kirjeet sinkoilevat, samoin sanan säilä. Kovin erilaisia ihmisiä yhdistää rakkaus kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä valoisa, humaani luonne. Kirja kertoo aidosta ystävyydestä ja lähimmäisestä välittämisestä. Sitten tarinalla on myös toinen puoli: se kertoo sodasta, vihasta, epäoikeudenmukaisuudesta. Se kertoo nälästä ja keskitysleireistä. Mutta kuitenkin, karmeista asioistakin kertoessaan tarina on valoisa, sillä hyvien ihmisten hyvät teot värittävät pahojakin asioita.

Kirjaa lukiessani minulla tuli ikävä kirjeiden aikaa. Mutta kuitenkin minulle tuli perin tuttu olo. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on yhtä suurta, itseilmaisullisesti eloisaa perhettä. Onneksi minulla on samanlainen kirjallisesti iloitteleva yhteisö. Tiedättekin jo keitä tarkoitan. Kiitos, että olette siellä!

Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville ovat lukeneet ainakin
jo aiemmin mainittu Zephyr
Joana
Norkku
Leena Lumi
Sara
Maria
Satu
Jenni
Katja
Anni.m.
Sanna
Naakku
Sonja

ja varmasti vielä joku muukin, mutta hiirikäteni väsyi tässä vaiheessa listaa :) Liitän tämän Totally British -haasteeseen kohtaan Modern Women Writers.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
2010/ The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society 2008
Otava
Suom. Jaana Kapari-Jatta
301s.

Tarinoita tuonpuoleisista (David Eagleman)

2011-09-10T18:37:00.001+03:00

David Eagleman on koonnut teokseensa Tarinoita tuonpuoleisista 40 ajatusrakennelmaa siitä, mikä meitä mahdollisesti kuoleman jälkeen odottaa. Jokainen tuonpuoleinen on jotenkin yllättävä: taivaassa saattaa olla myös kaikki ihmisen keksimät jumalat tai jumala voi olla yhtä hyvin pieni hyönteinen kuin tutiseva vanha mies.

Innostuin heti kun kuulin ensi kertaa tästä teoksesta. Opiskeluaikoina luin sivuaineena teologiaa ja silloin tuli vietettyä pitkiä aikoja kirjastossa niin teologian, uskontotieteiden kuin rajatiedonkin hyllykössä. Viime aikoina olen kuitenkin keskittynyt kakkavaippojen kaltaisiin maallisempiin asioihin, joten tartuin innolla mahdollisuuteen ajatella itseni pyörryksiin Eaglemanin seurassa.

Pakko sanoa, että odotuksiin nähden kirja oli pettymys. Ollakseen kiinnostava, tälläisella kirjalla on kolme vaihtoehtoa: 1) jonkun, mielellään kirjoittajan itsensä, pitää uskoa tarinaansa palavasti, sillä onko mitään kiehtovampaa kuin ihmisen usko johonkin? 2) Kirjan pitäisi olla hulvattoman hauska ja vetää kaikki mukavasti överiksi. 3) Jos haluaa pohtia erilaisia mahdollisuuksia filosofisella tasolla, pitäisi ajatusten olla erittäin omaperäisiä, samoja dilemmoja kun on pohtinut jo aika moni muukin aiemmin. Eagleman yrittää viimeistä ja vaikeinta vaihtoehtoa, eikä mielestäni onnistu erityisen hyvin.

Eihän kirja huono ole ja muutamat ajatukset ovat todella hyviäkin. Muutaman kerran jopa koin hehkulamppuhetken eli jokin uusi ajatus heräsi itselleni tekstiä lukiessani. Mutta suurin osa tarinoista oli jo aiemmin esitettyjä tai toistivat vähintään itseään. Toisaalta kirja oli kuitenkin sujuvaa luettavaa ja tieteellisesti pätevää (en tosin näistä molekyyli- ja kvarkkihommeleista oikein mitään ymmärrä). Sen sijaan Eaglemanin ontologinen käsitys oli vähän turhan pessimistinen minun optimistiseen makuuni.

Kaiken kaikkiaan kirja oli tasoa ok. Jotenkin se osoitti masentavan selvästi, että kun puhutaan tuonpuoleisista maailmoista, on meidän ihmisten ajatukset niin kahlittu tähän maailmaan ja olomuotoon, että projisoimme vain omia ongelmiamme, vaikka luulemme pohtivamme muuta (mikä virke!). Ihmismäisen keskinkertainen suoritus siis.

Jos tämä kirja kuitenkin kiinnostaa, älä heitä vielä kirvestä kaivoon, vaan pistäydy Morren ja Tessan luona, he pitivät tästä kirjasta juuri niin paljon kun minä toivoin pitäväni.

Eagleman, David:
Tarinoita tuonpuoleisista
2011
Käännös Minna Kumpulainen
Avain, 127s.

Piiat (Kathryn Stockett)

2011-09-07T07:06:00.000+03:00

Tilanne, ettei oikein osaa sanoa, mitä mieltä kirjasta on, on jokaiselle kirjablogistille tuttu. Yleensä se ainakin minulla johtuu siitä, että jälkitunnelmat ovat aidosti ristiriitaiset. Kirjassa on jotakin häiritsevää, toisaalta paljon hyviä asioita. Sen sijaan harvemmin käy niin, että romaanin asia vie niin mukanaan, ettei itse kirjasta ole mielessä mitään selkeää kuvaa.

Tällä kertaa kävi näin Kathryn Stockettin Piikojen kanssa. Kirja oli varmaan ihan hyvä, ehkäpä jopa todella hyvä. Tosiasiassa sen olisi kuitenkin voinut kirjoittaa vaikka tokaluokkalainen kummityttöni (näpsäkkä neiti muuten) tikkukirjaimillaan, enkä olisi varmaan huomannut. Niin kiihkeästi luin - tai pikemminkin elin ja hengitin Skeeterin, Aibileenin ja Minnyn tahdissa.

Kirjassa yhdistyi kolme teemaa, jotka jo yksinään suistaisivat minut tolaltani: 1) Naisryhmille valitettavan yleinen sosiaalinen peli, jossa muodostetaan kuppikuntia ja suljetaan ulkopuolelle, 2) äidin (biologisen tai hoitotädin) ja lapsen välinen rakkaus tai sen puute, 3) rasismi. Vaikka 1960-luvulla USA:n etelävaltioissa vallinnut rotuerottelu ei ole uusi asia, nosti se jälleen kerran ahdistuksen pintaan.

Kun oikein objektiivisesti ajattelen, kirjalla on lukuisia ansioita. Stockett kuljettaa tarinaa kolmen kertojan, keskiluokkaisen valkoisen Miss Skeeterin ja kahden tummaihoisen kotiapulaisen Aibileenin ja Minnyn avulla. 60-luvun Mississippi ei, ironista kyllä, tarjoa kellekään heistä kovin ruusuisia tulevaisuuden kuvia. Tummaihoiset asuvat omilla asuinalueillaan, käyvät omissa kaupoissaan ja käymälöissään. Jos joku sattuu kyseinalaistamaan vallitsevaa systeemiä, ei hänen henkensä ole paljonkaan arvoinen. Mutta mitä naimattomalla Skeeterillä on odotettavanaan tulevaisuudelta? Olennaista on näyttää kauniilta ja mennä naimisiin, tehdä lapsia ja antaa heidät sekä koti tummaihoisen piian hoitoon, jotta itse voi keskittyä tärkeämpiin asioihin. Sellaisiin, kuten aviomiehen miellyttäminen, kutsujen järjestäminen, bridgekerho ja Afrikan köyhien lasten auttaminen naisyhdistyksessä. Mutta Skeeter, joka ei ole koskaan ollut niin kuin muut, haluaakin kirjoittaa kirjan ja vieläpä tummaihoisten kotiapulaisten kokemuksista. Vähemmästäkin on Mississipissä joutunut hakatuksi.

Kirjan takakansi käyttää sellaisia sanoja kuin sydämellinen, helmeilevä ja huumori. Itse miellän tuollaiset termit kuuluvan kirjoihin, joita lukee rennosti ja nautiskellen, sydän täynnä hyvää mieltä. Piikoja hotkin kuitenkin pakkomielteisesti (ollen ihan liikaa miss Leefot silloin kun lapseni halusi leikkiä) ja jatkoin aihepiirin parissa öisin kylmän nihkeissä painajaisissa.

Mutta kaikesta ankeudesta huolimatta syvän Etelän paahde ja maissin ja puuvillan tuoksu on aina yhtä lumoavaa. Ja oli tässä kirjassa hauskaakin: pidin niin paljon marilynmonroemaisesta Celiasta vaaleanpunaisessa paljettipuvussaan! Ja Hilly Holbrookelle toivotan oikein paljon suklaakakkua!

Kathryn Stockett: Piiat/(The Help 2009)
WSOY 2010
Suomentanut Laura Beck
462 sivua

Sä et tiedä miltä musta tuntuu

2011-09-05T00:15:00.001+03:00

Huomio nuoret, nuorten vanhemmat, opettajat ja kaikki murrosikäisten ja nuorten aikuisten kanssa tekemisissä olevat! Wsoy on julkaissut tämän Aino-Kuutamo Uusitorpan toimittaman erinomaisen kirjan, jossa julkisuudesta tutut nuoret aikuiset kertovat nuoruutensa kipupisteistä ja vastoinkäymisistä, sekä siitä, miten he niistä ovat selvinneet.

Mukana ovat mm. Iso H, Axl Smith, Fatbardhe Hetemaj, Dome Karukoski, Olli Herman, Jenni Banerjee jne. Nämä julkisuudenhenkilöt ovat rohkeasti avanneet yksityiselämänsä ja kertoneet todella rankoistakin asioista. Nostan hattua jokaiselle! Esillä on mm. ADHD, masennus, sydänsurut, esiintymisjännitys, koulukiusaaminen ja vanhemman kuoleminen. Kaikki sellaisia asioita, jotka ovat aikuisellekin vaikeita, mutta erityisesti nuoruusiässä saattavat tuntua ylitsepääsemättömiltä. Jokaisen kertomuksen lopuksi kirjassa on aukeaman kokoinen info-osuus, jossa on tietoa aiheesta sekä mistä apua voi lähteä hakemaan. Tieto-osioissa Uusitorppa on tehnyt tiivistä yhteistyötä Mannerheimin lastensuojeluliiton kanssa.

Jokainenhan meistä muistaa, millaista oli olla nuori. Kukaan ei ollut niin lihava, kellään ei ollut yhtä paljon finnejä, kukaan ei voinut olla nolompi kuin minä (paitsi ehkä omat vanhemmat). Kun pienikin moka saattoi tuntua katastrofilta, millaista mahtaa ollakaan, kun eteen tulee ihan oikea vastoinkäyminen?

Kirjan viesti on rohkeutta antava. Kaikesta selviää, tästäkin. Jokainen on hyvä jossakin ja kovalla työllä on mahdollista tulla todella, todella hyväksi siinä jossakin, mistä oikein paljon pitää. Nuorisoidolit kehottavat nuoria olemaan rohkeasti ylpeitä itsestään ja pyörimään vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pakota mihinkään tyhmään ja hyväksyvät toiset omina itsenään.

Murrosikä menee ohi. Asiat, jotka tuntuvat kaatavan maailman, pienenevät aikaa myöten esteiksi, joiden yli pystyy kipuamaan. Tunteet, jotka tuntuvat tukehduttavan, laimentuvat aikanaan. Mutta odottavan aika tuntuu pitkältä. Ja usein oma vanhempi, sisarus, opettaja, isovanhempi tai kummi ei ole se ihminen, jonka lohdutus tepsii. Siksi on hyvä, että nämä nuorten ihannoimat henkilöt sanovat: Mä tiedän miltä susta tuntuu.

Nuoruuden jälkeenkin on elämää.

Eletyn elokuun kooste ja Odelma parhaalle kommentille!

2011-09-01T09:52:00.000+03:00

Elokuu hurahti pikavauhtia matkailun merkeissä. Ihmettelin kuun lopussa minua vaivannutta väsyä, mutta tajusin sitten, että olin liki koko kuukauden käynyt kotona vain pesemässä pari yötä pyykkiä ja jatkanut sitten reissaamista. Ihmekös tuo, jos vähän puuskututtaa! Samasta syystä myös lukemiseen ja ennen kaikkea toisten blogien seuraamiseen on jäänyt normaalia vähemmän aikaa. No, eiköhän tämä elämä tästä syyskuun myötä rauhoitu!

Kaikenlaisen kiireen lomassa elokuu oli erittäin hyvä lukukuukausi. Samalla se oli myös kotimainen kuukausi, vaikken tarkoituksella pelkästään suomalaisiin kirjoihin tarttunutkaan. Kokonaan ulkomaista syyskuuta en lupaa, mutta yritän vierailla muilla mailla enemmän ensi kuun aikana. Lukupinossa odottaakin muutama todella mielenkiintoinen käännetty kirja!

Elokuussa luetut:
Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Katja Kaukonen: Odelma
Juhani Aho: Papin tytär
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

Olen kyllä kuluneeseen kuukauteen enemmän kuin tyytyväinen! Ehdoton kohokohta oli tietenkin Sinuhe egyptiläinen. Toisaalta uskon vakaasti lukeneeni myös tulevaisuuden klassikon, eli Mielensäpahoittajan. Klassikkokamaa oli luonnollisesti myös Papin tytär, vaikken ihastunut siihen samalla tavalla kuin kahteen edelliseen.

Oikeassa sivupalkissa on jälleen kolme lukuvinkkiä syyskuulle. Näiden kirjojen parissa on minusta oivallista kääriytyä viltiin ja poltella kynttilöitä:
Robert Åsbacka: Urkujenrakentaja
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja
Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Ja sitten se parhaan kommentin palkinto. Elokuun KBF-keskustelussa keskusteltiin suhtautumisesta perinteiseen kirjamuotoon ja uusiin ääni- ja e-kirjoihin. Sydämeni sulatti kommentillaan Liisa tai oikeastaan Liisan mies, joka on löytänyt kirjojen maailman alettuaan kuunnella äänikirjoja.Kuitenkaan kaikki eivät pidä äänikirjojen kuuntelua lukemisena ollenkaan. Heille Liisa kirjoittaa:
Minustakin on viime aikoina tullut innokas äänikirjojen puolestapuhuja, koska minua harmittaa, kun mieheni lukukokemuksia vähätellään. Toisille äänikirjat sopivat paremmin kuin paperikirjat ja lukeminen on minusta aina arvokasta - tapahtui se sitten missä muodossa hyvänsä. Miksi siis mollata hyvää harrastusta?

Aamen. On aina hienoa, kun ihmiset innostuvat kirjallisuudesta! Onneksi kirjoja on saatavilla monessa muodossa -myös siinä perinteisessä. Niistä jokaisen on hyvä valita itselle sopiva vaihtoehto. Olisi ollut hienoa, jos minulla olisi ollut plakkarissa joku äänikirja, mutta kun ei ole, palkitsen Liisan Katja Kaukosen Odelmalla! Toivottavasti pidät! (Ilmoitteletko minulle yhteystietosi, niin laitan paketin tulemaan.)

Kaikille muille kiitokset jälleen kerran hienoista, perinpohjaisista kommenteista!

Se on sitten syksy. Oikeastaan aika ihanaa. Eikä tarvitse koko ajan olla reippaana ulkoilemassa tai reissaamassa, vaan voi ihan luvan kanssa laittautua sohvannurkkaan lukemaan. Leppoisaa lukukuukautta siis kaikille!

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

2011-08-30T18:12:00.000+03:00

Olen Leena Lehtolaisen vankkumaton fani ja jo vuosikausia Lehtolaisen uusin on kuulunut elokuun viimeisiin pimeneviin iltoihin olennaisena osana. Niin tänäkin vuonna, vaikka nyt ilmestynyt Hilja Ilveskero -sarjan toinen toinen osa ei houkutellut yhtä paljon kuin Maria Kalliot: trillerin ensimmäinen kirja ilmestyi pari vuotta sitten, enkä aivan lämmennyt Lehtolaisen uudelle aluevaltaukselle.

Ensimmäisessä osassa Hilja Ilveskero, Hevonpersiistä kotoisin oleva henkivartija, toimi vaihtelevalla menestyksellä henkivartijana, sekaantui isojen poikien ympyröihin ja rakastui hämäräperäiseen agenttiin. Nyt toisessa osassa tämä rakas, David Stahl katoaa kuin tina tuhkaan jättäen jälkeensä vain tuntemattoman ruumiin. Hilja työskentelee ystävänsä ravintolassa ja yrittää unohtaa Davidin, mutta onnistuu siinä huonosti, varsinkin, kun David on jättänyt hänelle arvoituksen ratkaistavaksi. Apua Hilja saa KRP:n vanhan liiton mieheltä, Laitiolta. Vähitellen Hilja saa uutta tietoa niin Davidista kuin omasta menneisyydestäänkin.

Kuten tuli jo mainittua, en syttynyt Ilveskero -jännäreille ensimmäisen osan jälkeen, enkä liekeissä ole vieläkään, hieman lämmennyt ehkä. Suurin syy lienee siinä, että jostakin syystä minun on vaikea samaistua päähenkilöön millään asteella. Lieneekö hahmo sitten epäuskottava vai realistisuudessaan täysin itsestäni poikkeava hahmo? Suoraan sanottuna en tiedä. Joka tapauksessa välillä on hyvin vaikea ymmärtää, miksi Ilveskero toimii niin kuin toimii. Paikoin tuntuu siltä, ettei kirjailija itsekään hirveästi sympatiseeraa Ilveskeroa. Sen sijaan ihana, sinapinkeltaiseen villatakkiin pukeutuva, piippua tupruttava, äreä Laitio vetoaa helliin tunteisiin ja on hahmona kertakaikkisen mainio.

Jos Oikeuden Jalopeura ei ehkä ylläkään Lehtolaisen parhaimpien teosten joukkoon, on se oivaa viihdettä. Lehtolaisen teksti on sujuvaa, miellyttävää ja ajatuksia herättävää. Lehtolaisen yhteiskunnallinen ote on aina yhtä virkistävää luettavaa, eikä ylly saarnaamiseksi. Asiat ovat harvoin yksinkertaisia tai mustavalkoisia. Sama pätee ilmeisesti myös henkilöhahmoihin. Erikoiskiitos kirjan kannelle: se on hieno ja jännityskirjallisuudessa piristävän raikas.

Marko Kilpi Kuopion Taiteiden juhlassa

2011-08-29T08:15:00.001+03:00

Niin kuin niin monella paikkakunnalla menneenä viikonloppuna, myös Kuopiossa vietettiin Taiteiden juhlaa. Itse pääsin kuuntelemaan dekkaristi Marko Kilpeä Kuopion kaupunginkirjastolle. Haastattelijana toimi Päivi Savinainen.

Paikalle oli saapunut ikäjakaumaltaan erittäin laaja, mutta naisvoittoinen yleisö. Sattumalta korviini kuului supatuksia:
"Oletko lukenut kirjat?"
"EN! Minä en lue dekkareita ollenkaan... mutta arvostan häntä kyllä."

Niinpä niin, Marko Kilpeä on totuttu Kuopiossa kuuntelemaan, sillä paitsi loistavana kirjailijana, hänet tunnetaan myös ajatuksia herättävänä dokumentaristina ja vanhempana konstaapelina, joka näkee omalta aitiopaikaltaan ympäröivän yhteiskunnan ongelmat häikäisevän selvästi.

Alkujaan Kilpi päätyi kirjailijaksi, koska hänen tekemiään elokuvakäsikirjoituksia moitittiin liiallisesta proosallisuudesta. Tämä on helppo uskoa siinä mielessä, että itse olen ollut näkevinäni hänen kirjoissaan tiettyä elokuvallisuutta (mikä siis on mielestäni pelkästään positiivinen asia). Kilpi kertoi, että hänen kohdeyleisönsä on hän itse: tavoitteena on kirjoittaa sellaisia kirjoja, joita hän itse haluaisi lukea. Lupsakka savolainen kertoikin olevansa vähän hämmentynyt siitä, että erityisesti naiset tuntuvat pitävän hänen tuotannostaan. Toisaalta myös miehiltä on tullut positiivista palautetta ja kirjailijaa on hätkähdyttänyt se, kuinka miehet ovat tunnustaneet lukeneensa hänen kirjojaan tippa linsissä.

Neljän lapsen isänä ja vuorotyötä tekevänä poliisina Kilpi kertoi miettivänsä kirjan tapahtumat ja henkilöt mahdollisimman valmiiksi päässään ennen kirjoitustyön aloittamista; pitkällisiin kirjoitussessioihin kun ei yksinkertaisesti ole aikaa. Kaksoisrooli poliisina ja kirjailijana on tietenkin tuottelias, mutta toisaalta on haastavaa kirjoittaa niin, ettei tule paljastaneeksi ammattisalaisuuksia. Tästä asiasta Kilpi onkin erittäin tarkka. Kirjoista on myös turha etsiä todellisia ihmisiä, vaikka monet tapahtumat ovatkin omakohtaisesti koettuja tai oikeudenkäyntipöytäkirjoista luettuja. Tästä huolimatta erityisesti Kilven asiakaskunta (ilmeisen sivistynyt siis) tuntuu löytävän itsensä usein kirjojen sivuilta.

Kilven esikoinen, Jäätyneitä ruusuja voitti aikoinaan Vuoden Johtolanka -palkinnon ja Kadotetut oli sekä Savonia- että Finlandia -palkintoehdokas. Kaikki paikallaolijat kirjailijaa itseään myöten olivat sitä mieltä, että keväällä ilmestynyt Elävien kirjoihin on miehen tähän mennessä paras teos. Lieneekö tänä vuonna Marko Kilven vuoro voittaa?

Psst! Monet kiitokset Sinuhe- palautteesta, se lämmittää mieltäni. Unohtui mainita, että osallistuin kirjan lukemalla Sadun neljänteen minihaasteeseen 500+ -kirjat.

Tervehdin sinua Sinuhe Egyptiläinen,

2011-08-26T16:00:00.000+03:00

yksinäinen, villiaasin poika.
Eilen illalla suljin kannet kirjastasi ja laittauduin makuulle, vaikka mieleni tuntui viipyvän sinun ja Mutin luona meren rannalla.

Kuten niin hyvin tiedät, elämänsä keväässä ihminen tekee tekojaan miettimättä ja rajoja kokeillen. Minä aloitin tarinasi teini-iässä ja häpeäkseni minun on tunnustettava, että luin vain kolmetoista ensimmäistä sivua, sillä olin vielä liian nuori ja ymmärtämätön, eivätkä sanasi viihdyttäneet minua. Siksi en myöskään tarttunut yhteenkään Mika Waltarin historialliseen romaaniin tulevina vuosina, vaikka kenties olisin ollut jo kypsempi niitä ymmärtämään. Tämän olen halunnut kertoa ollakseni rehellinen ja jotta seuraava todistukseni olisi sitäkin arvokkaampi.

Muinainen Egypti ei ole koskaan erityisesti kiehtonut mieltäni, mutta nyt kun olen lukenut kuvailuasi Theban kukkuloista, entisen kuparinvalajan talon pihalla kasvavasta sykomorista ja Niilin rannoilla uivista krokotiileista, tunnen tarvetta matkustaa kotimaahasi tunteakseni mustan maan ja myrhan tuoksun. Joskin uskon, että Egypti on muuttunut sitten sinun päiviesi niin paljon, että näkemäni tuottaisi kenties pettymyksen.

Kerrot asioita kauniisti. Viimeinen kuvasi Mineasta on piirtynyt mieleeni. Ja kun sanot, että naisen keväät olivat jo kukkineet, en usko, että asiaa voi sen kauniimmin sanoa. Isäni kysyi minulta, eikö tarinassasi olekin kauniita kohtauksia ja minun isäni on mies, joka puhuu paljon, muttei koskaan käytä sanaa kaunis. Niin syvältä sanasi ovat koskettaneet ja luulen sen johtuvan siitä, että jokaista kokemaasi onnen hetkeä leimaa luopumisen tuska ja jokaista katkeraa tuskanhetkeä taas lievittää alistuminen kohtalon kuljetettavaksi.

En murehdi sitä, että en lukenut tarinaasi aiemmin, sillä en varmastikaan olisi osannut nauttia siitä niin kuin nyt tein. Siksi oli varmaan tähtiin kirjoitettu, että vasta nyt tunsin tarvetta tutustua elämääsi. Yhtä tähtiin kirjoitettua on myös vanheneminen ja jos luen tämän kirjan kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä, uskon ymmärtäväni sanomasi vieläkin syvällisemmin. Siksi en tunne murhetta, vaan päin vastoin olen tyytyväinen, että kävi niin kuin kävi.

Kuitenkin tarinasi puolivälistä lähtien en voinut olla tuntematta surua, sillä ymmärsin, että luin parhaillaan kenties parasta kirjaa, mitä olen lukenut aiemmin tai tulen koskaan lukemaan. Siksi viivyin sivuillasi pitempään kuin oli välttämätöntä, sillä halusin pitkittää seikkailua kanssasi. Mutta nyt kun olen sulkenut kannet, on oloni onnellinen, mutta haikea. Sillä miksi lukisin enää yhtään kirjaa tai tarinaa, joka on nyt lukemaani huonompi? Parempaa taas en usko pitkiin aikoihin kohtaavani. Tätä mietin ja omistan tämän kirjoitukseni järkirealisti-Kaptahille, byrokraattiselle vartija-Rojille, julmalle ja petolliselle Neferneferneferille ja kirjailijalle, jonka mielikuvitus ylittää ymmärrykseni.

KBF 8: Sähköä, ääntä, paperia... mitä saisi olla?

2011-08-21T10:57:00.000+03:00

Lukeminen on niitä harvoja toimintoja, joka on pysynyt suhteellisen samanlaisena sitten kirjapainotaidon keksimisen jälkeen. Kirjojen yleisyys, materiaalit ja kirjasinlajit ovat vaihdelleet, mutta yleisesti ottaen kyse on ollut jonkinlaisesta paperinidoksesta, jota on luettu ja jonka parissa on viihdytty, haaveiltu ja pohdiskeltu. Mutta nykyaika on viimein saavuttamassa tämänkin viimeisen perinteikkään linnakkeen: äkkiä meillä onkin useita vaihtoehtoja lukukokemuksellemme!

Äänikirja ei sinällään ole kovin uusi juttu, mutta tekniikan kehitys on tehnyt äänikirjojen tekemisestä ja käyttämisestä entistä näppärämpää. Enää ei tarvitse välttämättä ostaa tai lainata levyä (kasetista puhumattakaan), vaan äänikirjan voi näppärästi ladata musiikkisoittimeen tai kännykkään parissa minuutissa. Kätevää! Mutta onko äänikirja enää kirja, vai onko se kuunnelma? Kuinka paljon lukijan ääni ja eläytyminen vaikuttavat lukukokemukseen? Entä oma vireystila: "haukionkala"-lukeminen on yleistä, mutta ajatusten herpaantuminen kuunnellessa vasta helppoa onkin. Ja entä perimmäinen kysymys: ovatko jotkut tarinat tai ajatukset yksinkertaisesti tarkoitettu luettaviksi, ei kuultaviksi?

Yhä ihmeellisemmäksi menee: sähköinen kirja, e-kirja. Mikäs se semmoinen on? Markkinamiehet ovat jo jonkin aikaa pyrkineet vakuuttamaan kansalaiset siitä, että on paljon kätevämpää lukea kirjoja erilliseltä lukulaitteelta kuin kirjasta. Lukulaitteelle, joista on olemassa monennäköisiä, -kokoisia ja -hintaisia versioita, voi ladata palveluista kirjoja. Lukemisen lisäksi laitteissa on merkistä ja mallista riippuen myös monia muita toimintoja. On tietenkin paljon helpompaa ja kepeämpää kantaa kassissa vain yhtä lukulaitetta kuin pinoa kirjoja. Puut ja maailmakin säästyy, vai kuinka paljon luonnonvaroja lukulaitteen valmistaminen mahtaa viedä? Entä kuinka monella yleisesti ottaen on tarvista kanniskella puolta kirjastoa mukanaan? Opiskelijoilla ja tutkijoilla ainakin (hahmottelin mielessäni tällaista laitetta opiskeluaikana, mutten millään arvannut, että vain muutamaa vuotta myöhemmin niitä myytäisiin kaupoissa. Luottaisinpa joskus visioihini, niin olisin rikas!). Mutta pakko kysyä: voiko kunnollista lukemista olla ilma paperin kahinaa ja kansien sivelyä?

Itse nautin suurimman osan kirjoistani ihan perinteisesti paperina ja musteena. Älypuhelimen hankinnan jälkeen olen kuitenkin alkanut lukea myös sähköisiä kirjoja ja kuunnella äänikirjoja, joita pystyn kätevästi latamaan operaattorini kaupasta. Arvio puhelimestani lukulaitteena löytyy täältä. Varsinaisista lukulaitteista ovat kertoneet ainakin Hanna ja Anni.m. Kansalliskirjaston sivulta taas löytyy pieni, mutta hieno sähköinen kirjahylly, josta jo melkein pystyy haistamaan vanhojen sivujen tuoksun: tulevaisuutta?

Miten te kirjanne haluatte? Perinteisenä paperisena, vaiko kenties sähköisenä? Vannotko äänikirjojen nimeen? Ja onko tulossa vielä jotakin muuta uutta, mitä tässä alustuksessa ei mainittu?

Kertokaa omia kokemuksianne eri lukemisen muodoista, apuvälineistä ja palveluntarjoajista. Mistä pidätte, mistä ette? Suositelkaa ja varoittakaa. Puolustakaa vanhaa, hehkuttakaa uutta! Tavalliseen tapaan parhaalle kommentille luvassa palkinto!

Juhani Ahon museo ja Papin tytär

2011-08-19T09:25:00.000+03:00

Tänä vuonna vietetään Juhani Ahon 150-juhlavuotta. Minäkin osallistuin juhlahumuun siten, että pistäydyin viimein Iisalmessa Juhani Ahon museossa, ns. entisessä pikkupappilassa, missä Aho, silloin Brofeldt vietti lapsuutensa.

Juhani Ahon lapsuudenkoti hellepäivän hohteessa.

Ahon lapsuudenmaisemiin kuuluu muuten myös maineikas Koljonvirta, jonka taistelussa Runebergin Sven Dufva taisteli yksin venäläisiä vastaan. Näissä kesäisissä ja supisuomalaisissa maisemissa oli mukava kuljeskella ja erityisen kiinnostavaa se oli siksi, että samaan aikaan luin e-kirjana Ahon Papin tytärtä. Väkisinkin mietti, kuinka paljon kirjailijan mielikuvissa ovat kirjoittaessa välkkyneet omat lapsuuden tantereet.

Papin tytär kertoo nimihenkilö Ellin lapsuudesta ja nuoruudesta, joiden aikana villikkotytöstä hiljalleen sukeutuu varovainen nuori neito ja papin morsian. Tai oikeastaan sellaiseksi hänet nujerretaan. Pienenä Elli haaveilee vapaudesta, avarasta maailmasta ja seikkailuista, mutta vuosien saatossa hän huomaa, ettei tytöille moisia asioita ole olemassakaan. Hänen isänsä ei voi ollenkaan ymmärtää tyttärensä omaa tahtoa ja äiti tuntee huonoa omatuntoa tyttärensä lannistamisesta, mutta ei näe mitään muutakaan vaihtoehtoa, sillä: "Maailmassa ihminen on muurahainen ja nainen sen työjuhta."

Pakoa todellisuudesta tarjoavat Ellin lukemat romaanit. Erityisesti mainitaan Runebergin Hanna, jonka itse luin viime talvena. Hannahan saa eräänä romanttisena juhannusyönä omakseen pappilaan vierailulle tulleen ylioppilaan ja hetken aikaa Ellikin uskoo, että elämä on kuitenkin sellaista kuin kirjoissa kuvataan. Aho oli kuitenkin realisti, eikä päähenkilölleen yhtä armollinen kuin Runeberg aikoinaan, joten romantiikan sijaan Elliä odottaa järkiavioliitto.

Aho on varmasti nostanut omana aikanaan tärkeän asian esille. Aina uudelleen minua jaksaa hämmentää, kuinka hyvin Aho on osannut kuvata naisten ajatuksia, se kun tuntuu olevan liki mahdotonta monelle nykymieskirjailijallekin ja ajat ovat kuitenkin tyystin erilaiset. Ahoa on aina yhtä miellyttävä lukea, mutta en aivan jaksanut eläytyä kirjan tunnelmaan. Alleviivaavuus on varmaan puoltanut paikkaansa 1880-luvulla, mutta nyt se teki tarinasta turhan puhkiselitetyn.

Papin rouva on Papin tyttären jatko-osa ja aion tarttua siihenkin jossakin vaiheessa. Mutta kertokaa te, millaisia ajatuksia Papin tytär teissä on herättänyt? Entä miten te olette osallistuneet tai aiotte osallistua Juhani Ahon juhlavuoteen?

JK. E-kirjoista puheen ollen, KBF-keskustelut palaavat pian kesätauolta ja ensimmäinen aihe liikkuu juuri tässä aihealueessa... alkakaahan siis teroitella näppäinsormianne ;)

Muffinssi

2011-08-17T16:44:00.000+03:00

Valkoinen kirahvi lähetti minulle herkkusuulle tällaisen ihanuuden, kiitos!

Herkuttelun jälkeen kerron vähän itsestäni:

1. Lempiväri: Elän väreistä. Ei ole olemassa väriä, josta en pidä. Tai no on: persikan- ja/tai lohenpunainen., mutta muita en keksikään. Minulla on aina menossa värikausi tai sitten useampia, sillä pukeutumisvärit ja sisustusvärit ovat tietysti asia erikseen. Kerrotaan nyt siis, että tällä hetkellä minulla on menossa vaaleansininen/vaaleanpunainen/valkoinen -kausi pukeutumisessa, vaalea lila-kausi sisustuksessa ja blondikausi hiuksissa!

2. Lempiruoka: Tämä onkin vielä pahempi kysymys. Ravintolassa tilaan useimmiten joko pastaa, kanaa tai sitten kasvisruokaa. Noin muuten olen aika tavallisen ruoan ystävä: pottumuussi ja lihapullat tai lasagne ovat kyllä aika kovia juttuja (ja tässä vaiheessa onkin oivallista mainostaa uuninlämmintä ruokablogiani, johon pääsee klikkautumaan oikealta).

3. Minne haluaisin matkustaa? Minne en haluaisi matkustaa? Meillä on keskusteltu aiheesta kotona paljon viime aikoina, koska olemme mieheni kanssa huomanneet olevamme road trip -ihmisiä. En oikein pidä lentämisestä, sitä paitsi lentäessä ei edes näe mitään. Haaveilen siitä, että joskus lähtisimme asuntoautolla tai junalla kiertämään Eurooppaa. Jos joskus saan ylipuhuttua itseni lentävään alumiinilootaan yli neljäksi tunniksi, on Iso Omena ehdottomasti paikka, jossa haluaisin käydä.

"Åland-road tripin" vuoksi taidan olla auttamattoman myöhässä tämän haasteen levityksessä, mutta jos joku sivupalkkini bloggaaja on jostakin syystä sattunut jäämään ilman tätä herkkua, tarjoan pellillisen hyvitykseksi, olkaa hyvät!

Odelma

2011-08-15T16:35:00.000+03:00

Minulla on ollut jo viikko aikaa pohtia, mitä kirjoittaisin teille Katja Kaukosen esikoisteos Odelmasta (WSOY 2011 155s.). Koska en ole päässyt sopusointuun itseni kanssa, täytyy minun turvautua vanhaan ja hyväksihavaittuun väittelytekniikkaan.

VÄITE 1: Kertomus Odelmasta on hieno

TOTTA: Pienestä sivumäärästä huolimatta Kaukonen on rakentanut tarinansa kotiinsa palaavasta ja kovia kokeneesta Odelmasta hyvin suomalaisista, mutta universaaleista aineksista. Lähteminen, palaaminen, yhteiselämä, rakkaus, pelko, yksinäisyys, vieraus, sota... kirjailija kuljettaa henkilökohtaista tarinaa myös erittäin laajalla tasolla. Tarina on jännittävä, mystinen, ehkäpä hieman karmivakin. Ennen kaikkea se on hyvin salaperäinen ja arvoituksellinen.

TARUA: Siis mistä tämä tarina oikeastaan edes kertoo?? Kansiliepeen mukaan Kaukonen nauttii siitä, että asioita voi olla sanomatta niin monella tavalla. Pitää paikkansa. Tuntuu siltä, että hän on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa siihen, että tarina antaa vihjeitä itsestään, mutta häilyy alati vääristyen kuin vanhan lasin läpi katsottuna. Ärsyttävää, kun joutuu kirjan jälkeen miettimään, ymmärsikö tarinan oikein!

VÄITE 2: Kirja on kaunis

TOTTA: Kaukosen kieli on rikasta ja metaforista. Jokainen lause on harkittu. Oikeastaan kieli on niin kaunista, että se alkaa lähestyä runoutta. Odelma tarkoittaa sadonkorjuun jälkeen nousevaa uutta heinää, kaunista.

TARUA: Kirja on harmaa. Kansi on harmaa. Maisema on harmaa. Ihmiset ovat harmaita. Elämä on harmaata. Lukijan sydänkin jähmettyy ikiroutaan. Onko autiotalon ullakolle kuolleet silkkiperhoset kaunis vai pelkästään masentava ajatus?

VÄITE 3: Kirja on jännittävä

TOTTA: Kirja pitää otteessaan. Mitä Odelmalle on tapahtunut? Löydetäänkö hänet? Mikä on pienen tytön kohtalo? Mitä talossa tapahtuu? Luvut ovat lyhyitä ja vaikka lukemista yrittää välillä keskeyttää, pitää kuitenkin "lukaista vielä seuraava luku", koska siinä voi tapahtua vaikka mitä jännää.

TARUA: Ööö, nainen tulee joesta, kuljettelee karvaa, löytää kivisen miehen ja neuloo tälle villapaitaa. Ai niin, ja seikkaileehan mukana tietysti myös kettu. Tosi jännää.

Mutta yhdestä asiasta olen yhtä mieltä. Luettuani jälkikäteen Joanan, Marjiksen, Morren ja Lumiomenan arviot, huomaan, että jokainen on tulkinnut kirjan aivan omalla tavallaan. Haluan pitää oman tulkintani salaisuutenani. Jakomielisestä arviostani huolimatta kehotan teitä lukemaan kirjan ja muodostamaan oman salaisuutenne.